"Miks vitussa sä hymyilet?"
"Koska suoritin äsken onnistuneesti kolmoismurhan."
"Aaa, okei."
Ei se oikeasti kolmoismurha ollut, mutta ei Marjan sitä tarvitse tietää. (Tai no, kyllä hän varmasti sen jo tietää tai vähintään epäilee, ei hän typerä ole, mutta hänellä ei ole tapana kysellä.)
Sykkeeni ei tainnut sunnuntaiaamun (perjantai-illan, oikeastaan) jälkeen kertaakaan olla normaalin rajoissa. Miten se voisikaan edes yrittää pysyä rauhallisena: sunnuntaina käsi hiuksissani niskassani hartialla tunnen jokaisen kosketuksen yritän saada hengitykseni pysymään tasaisena televisiota katsoessa enkä millään saa keskityttyä ruudulla olevaan dialogiin, eteisessä sama käsi ottaa omastani kiinni enkä yhtäkkiä epäröikään enää ollenkaan.
(Tänään koulussa alan melkein itkeä kiukusta kun opettaja on niin ammattitaidoton, mutta kellon lyötyä puoli neljä saan taas paeta tuttuun asuntoon, enkä millään haluaisi päästää irti kun Heli halaa (suutelee) minut tervetulleeksi. Hetken ajan seuraan vierestä kun hän ja Ässä pelaavat sekavan näköistä fantasiapeliä konsolilla ennen kuin saan (saamme) paeta suloisen vaaleanpunaiseen huoneeseen; olen niin hobitti etten seistessä yletä painamaan kasvojani toisen niskaan, mutta onneksi sänky on pehmeä ja täynnä tyynyjä. Hymyilen lähtiessäni ulos lumisateeseen joidenkin tuntien jälkeen, ja hymyilen edelleen kun hihkaisen Marjalle ja eläimille tervehdykset.)
Ei mikään ole helppoa, ei tietenkään ole - menneitä ei voi muuttaa eikä joitain muistoja pyyhkiä, mutta jos jotain opin terapiassa niin sen, että ei niitä pidäkään.
Kaksi dorkaa mustekalaa, se vasemmanpuoleinen olen minä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ässä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ässä. Näytä kaikki tekstit
maanantai 19. tammikuuta 2015
perjantai 9. tammikuuta 2015
go ahead and
Tapahtuu hirmu paljon asioita, päivät lentävät eteenpäin - miten nyt on jo perjantai?
Maanantaina jatkuu koulu ja itkettää pelkkä ajatus; ei sen takia etten jaksaisi (pitkästä aikaa jaksan, ihan oikeasti jaksan, kuinka omituista), vaan sen takia että meillä on vain yrittäjyyttä ja pihasuunnittelua maaliskuun loppuun asti, ja molempien aineiden opettajat ovat niin huonoja että he vievät kaiken hauskuuden opiskelusta. Kolme kuukautta heitä takana, ja mitä olen oppinut? En yhtään mitään. Siis kirjaimellisesti en yhtään mitään, kaikki päivät ovat täynnä vain turhaa jaarittelua ja maalaisjärjen kertaamista, yksi opettaja ei osaa pitää kuria ja toinen ei ole edes opettaja. Kai minun on pakko mennä puhumaan ryhmänohjaajalle, en halua mokata koulua sen takia että ammattitaidottomat opettajat imevät kaiken energian jo valmiiksi väsyneestä vartalostani.
Toissapäivänä lojuin Helin kanssa tämän sängyllä, Heli käytti kyynärpäätäni toisena tyynynä ja kikatimme Greyn anatomian älyttömälle slow motion -draamailulle, kun Ässä tupsahti huoneeseen imuroimaan. Jäädyin aivan täysin, tunsin kuinka kehoni jähmettyi ja aivoni yksinkertaisesti pysähtyivät, olo oli kuin peuralla ajovaloissa enkä vieläkään tiedä miksi. (Ässä ei edes katsonut minuun päin, ei silloin eikä myöhemmin kun moikkasin häntä nimellä; en tiedä onko hän vihainen minulle jostain vai mitä, mutta minun ja Pikkuisen välien lähentyessä Ässä vetäytyy koko ajan kauemmas, ei vastaa viesteihin ja peruu näkemisiä. En tiedä mitä tehdä, vielä puoli vuotta sitten vietimme tuntikausia jutellessa.) Hetken päästä jännite sisälläni purkautuu ja alan kikattaa ihan sekopäisenä, Heli kummastelee käytöstäni mutta en kerro omituisista reaktioistani. Asuntojamme yhdistävän bussilinjan typerät aikataulut harmittavat, pakko lähteä kesken ihanan nostalgisen Grey-putken, ulkona on kylmä eikä minulla ole taaskaan sormikkaita mukana.
Eilen stressasin koko aamun puoleltapäivin olevia lehtikuvauksia, ja syystäkin - en halua ajatella, kuinka monta ihmistä tulee ensi kuussa katsomaan minua ja löllyviä lyllyviä liian suuria reisiäni. Kaiken lisäksi kuvaaja laittaa minut hymyilemään, eikä edes tavallista, pientä ja vinoa valokuvirnettäni, vaan ihan oikeasti hymyilemään. Pakotan hymyn kasvoilleni ja hypin ja nauran, mutta oikeasti haluan vain itkeä: aito hymyni ei ole kaunis, ei niin millään asteikolla. Se on liian iso, olen pelkkään hammasta ja ientä ja näytän niin vitun typerältä että kaduttaa koko juttu, en saa pois päästäni äidin ja Pikkuveljen ivallisia sanoja vuosien varrelta, no onko ees feikin näköinen ja you look fucking retarded ja miks sä hymyilet tolleen ja sä et kyl osaa näyttää normaalilta hymyillessäs kuvissa ja why do you do that thing with your lips ja ja ja ja. Kotiin päästyäni käperryn sohvannurkkaan ja nostan kissan syliin, painan kasvoni sen turkkiin ja annan kyynelten vihdoin tulla.
Maanantaina jatkuu koulu ja itkettää pelkkä ajatus; ei sen takia etten jaksaisi (pitkästä aikaa jaksan, ihan oikeasti jaksan, kuinka omituista), vaan sen takia että meillä on vain yrittäjyyttä ja pihasuunnittelua maaliskuun loppuun asti, ja molempien aineiden opettajat ovat niin huonoja että he vievät kaiken hauskuuden opiskelusta. Kolme kuukautta heitä takana, ja mitä olen oppinut? En yhtään mitään. Siis kirjaimellisesti en yhtään mitään, kaikki päivät ovat täynnä vain turhaa jaarittelua ja maalaisjärjen kertaamista, yksi opettaja ei osaa pitää kuria ja toinen ei ole edes opettaja. Kai minun on pakko mennä puhumaan ryhmänohjaajalle, en halua mokata koulua sen takia että ammattitaidottomat opettajat imevät kaiken energian jo valmiiksi väsyneestä vartalostani.
Toissapäivänä lojuin Helin kanssa tämän sängyllä, Heli käytti kyynärpäätäni toisena tyynynä ja kikatimme Greyn anatomian älyttömälle slow motion -draamailulle, kun Ässä tupsahti huoneeseen imuroimaan. Jäädyin aivan täysin, tunsin kuinka kehoni jähmettyi ja aivoni yksinkertaisesti pysähtyivät, olo oli kuin peuralla ajovaloissa enkä vieläkään tiedä miksi. (Ässä ei edes katsonut minuun päin, ei silloin eikä myöhemmin kun moikkasin häntä nimellä; en tiedä onko hän vihainen minulle jostain vai mitä, mutta minun ja Pikkuisen välien lähentyessä Ässä vetäytyy koko ajan kauemmas, ei vastaa viesteihin ja peruu näkemisiä. En tiedä mitä tehdä, vielä puoli vuotta sitten vietimme tuntikausia jutellessa.) Hetken päästä jännite sisälläni purkautuu ja alan kikattaa ihan sekopäisenä, Heli kummastelee käytöstäni mutta en kerro omituisista reaktioistani. Asuntojamme yhdistävän bussilinjan typerät aikataulut harmittavat, pakko lähteä kesken ihanan nostalgisen Grey-putken, ulkona on kylmä eikä minulla ole taaskaan sormikkaita mukana.
Eilen stressasin koko aamun puoleltapäivin olevia lehtikuvauksia, ja syystäkin - en halua ajatella, kuinka monta ihmistä tulee ensi kuussa katsomaan minua ja löllyviä lyllyviä liian suuria reisiäni. Kaiken lisäksi kuvaaja laittaa minut hymyilemään, eikä edes tavallista, pientä ja vinoa valokuvirnettäni, vaan ihan oikeasti hymyilemään. Pakotan hymyn kasvoilleni ja hypin ja nauran, mutta oikeasti haluan vain itkeä: aito hymyni ei ole kaunis, ei niin millään asteikolla. Se on liian iso, olen pelkkään hammasta ja ientä ja näytän niin vitun typerältä että kaduttaa koko juttu, en saa pois päästäni äidin ja Pikkuveljen ivallisia sanoja vuosien varrelta, no onko ees feikin näköinen ja you look fucking retarded ja miks sä hymyilet tolleen ja sä et kyl osaa näyttää normaalilta hymyillessäs kuvissa ja why do you do that thing with your lips ja ja ja ja. Kotiin päästyäni käperryn sohvannurkkaan ja nostan kissan syliin, painan kasvoni sen turkkiin ja annan kyynelten vihdoin tulla.
perjantai 2. tammikuuta 2015
fruit machine
Puolitoista päivää takana, kolmesataakuusikymmentäkolme ja puoli päivää jäljellä kunnes saan taas katsoa raketteja ja juoda kuohuviiniä suoraan pullosta. Rakastan uuttavuotta, rakastan samalla hullunhysteerisellä naurulla kuin vappua; siinä vain on jotain niin kovin maagista, jotain mikä juhannuksesta ja syntymäpäivästä ja joulusta yksinkertaisesti puuttuu. Ja myönnän, niin paljon kuin rakastankin kynällä tuhrittuja papereita ja pitkiä listoja, on jotain kovin vapauttavaa siinä kun näkee kännykän näytöllä to 1 tam 00:00, kun ihan kaiken voi pyyhkiä tyhjäksi aloittaa alusta.
...Ja yhtäkkiä tajuan olevani niin kovin väärässä seurassa. Ilta Sinin kanssa oli oikein kiva, ja puolitutun lesboporukan kanssa on hauska nauraa, mutta yhtäkkiä en enää muista miksi helvetissä minä en saisi mennä sinne missä oikeasti olisin halunnut iltani viettää. Ilotulituksen päätyttyä hyvästelen Sinin, juoksen keskustorin pysäkeille ja kiroan bussien yötaksoja, hyppään bussiin jonka muistelen pysähtyvän kohtuullisen matkan päässä niin kovin tutusta asunnosta. Kaivan puhelimen taskusta ja odotan kärsimättömänä sitä, että verkot taas toimisivat - tajuan etten en missään vaiheessa varsinaisesti kysynyt että saanko tulla. Peitän epävarmuuteni huutomerkeillä ja kuohuviinillä, naputtelen Helille btw oon matkalla teille.
(Vielä päivällä lähtiessäni kotoota olin varma olevani ihanan näköinen, kaunis ja sopivan kokoinen, mutta bussissa iskee epävarmuus. Tiedän syöneeni Sinin kansssa jäätelöä ja sipsejä, juoneeni pullokaupalla makeaa kuohuviiniä, tiedän ettei vatsani enää ole litteä ja että jenkkakahvat pursuavat joka puolelta yli housuista jotka olivat vielä puoli vuotta sitten täysin sopivat. Mitä jos he katsovat minua ja nauravat, miettivät hiljaa kuinka ihminen on voinut päästää itsensä näin oksettavaan kuntoon, mitä jos en ole tarpeeksi mitä jos mitä jos mitä jos?)
Mutta kyllä minulle hymyillään kun astun sisään, Pikkuinen ripustautuu humaltuneena niskaani käsivarsillaan kiinni ja Ässä nauraa vieressä, ja olen niin helpottunut niin helpottunut niin kovin helpottunut kun Heli tarjoaa minulle parvekkeella jättimäisen tähtisadetikun, istuu sohvalla viereeni, ja tuntien vierittyä eteenpäin ei ärsyynny kun haluan paeta Ässän äänekkäitä kavereita Helin huoneen turvaan. Kikatamme sängyllä lojuessa kaikesta emmekä oikein mistään, ja oloni on niin turvallinen ja lämmin (pelottaa sanoa 'onnellinen', mutta kyllä: onnellinen) että venytän lähtöä niin pitkään kuin vain kehtaan.
Kello on minuuttia yli kuusi aamulla kun liukastelen viimeiset askeleet kotiovelle, kuorin eteisessä ulkovaatteita päältä ja ruokin nälkäisinä mouruavat kissat. En saa kuin muutaman hassun tunnin unta, mutta ei se mitään - vuoden ensimmäiset tunnit tekevät torstaipäivän väsymyksen arvoiseksi. Nauran (hivenen vastahakoisesti) aattoyönä kihloihin menneen Marjan kanssa, syön pizzaa, luen Sherlock Holmesia ja piiperrän pipoa maailmanhistorian ohuimmasta silkkisekoituslangasta. Kyllä, tästä tulee hyvä vuosi. Olen päättänyt niin.
...Ja yhtäkkiä tajuan olevani niin kovin väärässä seurassa. Ilta Sinin kanssa oli oikein kiva, ja puolitutun lesboporukan kanssa on hauska nauraa, mutta yhtäkkiä en enää muista miksi helvetissä minä en saisi mennä sinne missä oikeasti olisin halunnut iltani viettää. Ilotulituksen päätyttyä hyvästelen Sinin, juoksen keskustorin pysäkeille ja kiroan bussien yötaksoja, hyppään bussiin jonka muistelen pysähtyvän kohtuullisen matkan päässä niin kovin tutusta asunnosta. Kaivan puhelimen taskusta ja odotan kärsimättömänä sitä, että verkot taas toimisivat - tajuan etten en missään vaiheessa varsinaisesti kysynyt että saanko tulla. Peitän epävarmuuteni huutomerkeillä ja kuohuviinillä, naputtelen Helille btw oon matkalla teille.
(Vielä päivällä lähtiessäni kotoota olin varma olevani ihanan näköinen, kaunis ja sopivan kokoinen, mutta bussissa iskee epävarmuus. Tiedän syöneeni Sinin kansssa jäätelöä ja sipsejä, juoneeni pullokaupalla makeaa kuohuviiniä, tiedän ettei vatsani enää ole litteä ja että jenkkakahvat pursuavat joka puolelta yli housuista jotka olivat vielä puoli vuotta sitten täysin sopivat. Mitä jos he katsovat minua ja nauravat, miettivät hiljaa kuinka ihminen on voinut päästää itsensä näin oksettavaan kuntoon, mitä jos en ole tarpeeksi mitä jos mitä jos mitä jos?)
Mutta kyllä minulle hymyillään kun astun sisään, Pikkuinen ripustautuu humaltuneena niskaani käsivarsillaan kiinni ja Ässä nauraa vieressä, ja olen niin helpottunut niin helpottunut niin kovin helpottunut kun Heli tarjoaa minulle parvekkeella jättimäisen tähtisadetikun, istuu sohvalla viereeni, ja tuntien vierittyä eteenpäin ei ärsyynny kun haluan paeta Ässän äänekkäitä kavereita Helin huoneen turvaan. Kikatamme sängyllä lojuessa kaikesta emmekä oikein mistään, ja oloni on niin turvallinen ja lämmin (pelottaa sanoa 'onnellinen', mutta kyllä: onnellinen) että venytän lähtöä niin pitkään kuin vain kehtaan.
Kello on minuuttia yli kuusi aamulla kun liukastelen viimeiset askeleet kotiovelle, kuorin eteisessä ulkovaatteita päältä ja ruokin nälkäisinä mouruavat kissat. En saa kuin muutaman hassun tunnin unta, mutta ei se mitään - vuoden ensimmäiset tunnit tekevät torstaipäivän väsymyksen arvoiseksi. Nauran (hivenen vastahakoisesti) aattoyönä kihloihin menneen Marjan kanssa, syön pizzaa, luen Sherlock Holmesia ja piiperrän pipoa maailmanhistorian ohuimmasta silkkisekoituslangasta. Kyllä, tästä tulee hyvä vuosi. Olen päättänyt niin.
keskiviikko 31. joulukuuta 2014
blank space
Päivällä sain paeta suuren solukämpän pieneen makuuhuoneeseen, lahoten riviin Helin, Pikkuisen ja Ässän kanssa. Olen puoliksi Helin peiton alla ja katselen hymyillen kuinka muut säpsähtelevät kauhuleffalle jonka itse osaan jo ulkoa (mutta myönnän silti itsekin säikähtäväni joka kerta kun kädet ilmestyvät tyhjästä ja taputtavat naisen pään vieressä), silitän vuorotellen kania ja kissaa, nautin siitä kun voi vaan olla eikä tarvitse esittää yhtään mitään. Kävellessäni kotiin olen jo paljon rennompi, enemmän oma itseni ja vähemmän ulkonäköä koulua painoa uuttavuotta kaikkea stressaava möykky.
(En edes jaksa esittää, etteikö minulla olisi ollut Heliä ikävä miltei kymmenen kuukauden hiljaisuuden aikana - oli hän kaikesta huolimatta yksi parhaista ystävistäni.)
Ihan hassua ajatella, että ylihuomenna on jo 2015, kun en vieläkään ole tottunut siihen ettei ole 2012. Onneksi ei ole, voi luoja, onneksi: muistan kun vuosi vaihtui seuraavaan ja minä aloin itkeä aivan hysteerisesti Marjan silloisen asunnon parvekkeella, "mun ei tarvii enää ikinä elää vuotta 2012, mä selvisin siitä ja se on ihan oikeasti ohi" enkä muista ikinä olleeni yhtä helpottunut. Ei, 2012 ei ollut hyvä vuosi.
Olen saanut kutsuja aatonviettoon pariltakin eri taholta, kotibileitä ja baareja ja tyttö jonka tuikkivat silmät kertovat että voisin aloittaa ensi vuoden hymyilevät huulet omiani vasten, mutta olen aika helpottunut että lupasin viettää rakettienkatseluillan kahdestaan Sinin kanssa - pidän nykyään rauhallisista vuodenvaihdoista, sellaisista jotka eivät tuo mieleen sitä yhtä, täynnä keksitaikinalta maistuvaa likööriä ja kiellettyjä katseita suudelmia käsiä huulia kaikkea oi luoja kiltti mitä tahansa. Juodaan kuohuviiniä ja katsotaan supersankarileffoja ja kikatetaan vierekkäin Sinin jättimäisellä sängyllä, juorutaan Tampereen klaustrofobisen pienistä lesbopiireistä ja ollaan kiitollisia kaikesta, mikä on tapahtunut.
(Tuleekohan ikinä olemaan vuotta, jolloin raketit eivät muistuta minua Lappitytöstä? Kyllä minä hänestä yli olen päässyt, olen jopa onnellinen hänen ja hänen uuden puolisonsa puolesta, mutta pakkasöiden tähtitaivaat ja ruudin tuoksu jaksavat joka kerta kelata aikaa taaksepäin. En kaipaa, kunhan vain... muistan. Ehkä sellainen vuosi vielä tulee kun en tee sitäkään: olenhan jo onnistunut antamaan itselleni anteeksi, en enää murehdi tai mieti mitäpä jos mitäpä jos mitäpä jos. Olen eri ihminen kuin viisi, neljä, kaksi vuotta sitten; virheistä oppinut muttei menneisyyteen jumittunut. (Itsen validointi, tuomitsemattomuus, äärimmäinen hyväksyntä.) Vahva.)
sunnuntai 7. joulukuuta 2014
sexy bitch
"Löysitkö sä yöks katon pääsi päälle?"
Olen ollut hereillä vasta vartin verran kun Helin viesti putkahtaa puhelimeeni, hetken aikaa täytyy keskittyä hengittämiseen jotta huone lakkaa pyörimästä ympärilläni ja voin olla varma että sisuskaluni pysyvät siellä missä niiden kuuluukin olla. Onneksi olin aamulla vihdoin nukkumaan mennessäni älynnyt juoda litran vettä ja ottaa särkylääkkeen, muuten olisin varmaan kuollut tähän pahoinvointiin. Ilta-yö-aamu oli kuitenkin sen arvoinen: Helin, Pikkuisen ja Ässän kanssa olohuoneessa viinin ja sipsien kanssa, baarissa tanssimassa miltei pilkkuun asti, vadelmilta tuoksuva tumma kiharapilvi ja huulipunatahroilla sotkettu iho, kuulokkeet korvissa aamulla vieraasta asunnosta kotiin käveleminen ja omaan sänkyyn kaatuminen ennen kuin jaksan edes pestä meikkejä pois. En muista, milloin minulla olisi viimeksi ollut yhtä hauska ilta.
(Miten nyt on jo sunnuntai? Äsken oli vasta perjantai-iltapäivä ja laskin minuutteja kunnes pääsen töistä pois. En ymmärrä, miten ihmiset pärjäävät pelkillä viikonloppuvapailla; olen nyt kaksi viikkoa käynyt reippaasti joka päivä kahdeksasta kolmeen töissä ja tuntuu kuin hukkuisin, olen koko ajan väsynyt että olen itkun partaalla. Miten voi olla samaan aikaan niin onnellinen ja niin... tällainen? Lasken päiviä (seuraavaan työvuoroon: 1, seuraaviin treeneihin: 1, uuteen tatuointiaikaan: 5, joulukonserttiin: 6, työssäoppimisjakson näyttöihin ja arviointikeskusteluun: 9, joululomaan: 13, jouluun: 17, ensi vuoteen: 25, koulujen jatkumiseen: 37) mutta niitä on aina joko liikaa tai liian vähän. Saisinko edes yhden vapaapäivän enemmän viikossa? Miten jokin niin yksinkertainen voi olla niin vaikeaa?)
Olen ollut hereillä vasta vartin verran kun Helin viesti putkahtaa puhelimeeni, hetken aikaa täytyy keskittyä hengittämiseen jotta huone lakkaa pyörimästä ympärilläni ja voin olla varma että sisuskaluni pysyvät siellä missä niiden kuuluukin olla. Onneksi olin aamulla vihdoin nukkumaan mennessäni älynnyt juoda litran vettä ja ottaa särkylääkkeen, muuten olisin varmaan kuollut tähän pahoinvointiin. Ilta-yö-aamu oli kuitenkin sen arvoinen: Helin, Pikkuisen ja Ässän kanssa olohuoneessa viinin ja sipsien kanssa, baarissa tanssimassa miltei pilkkuun asti, vadelmilta tuoksuva tumma kiharapilvi ja huulipunatahroilla sotkettu iho, kuulokkeet korvissa aamulla vieraasta asunnosta kotiin käveleminen ja omaan sänkyyn kaatuminen ennen kuin jaksan edes pestä meikkejä pois. En muista, milloin minulla olisi viimeksi ollut yhtä hauska ilta.
(Miten nyt on jo sunnuntai? Äsken oli vasta perjantai-iltapäivä ja laskin minuutteja kunnes pääsen töistä pois. En ymmärrä, miten ihmiset pärjäävät pelkillä viikonloppuvapailla; olen nyt kaksi viikkoa käynyt reippaasti joka päivä kahdeksasta kolmeen töissä ja tuntuu kuin hukkuisin, olen koko ajan väsynyt että olen itkun partaalla. Miten voi olla samaan aikaan niin onnellinen ja niin... tällainen? Lasken päiviä (seuraavaan työvuoroon: 1, seuraaviin treeneihin: 1, uuteen tatuointiaikaan: 5, joulukonserttiin: 6, työssäoppimisjakson näyttöihin ja arviointikeskusteluun: 9, joululomaan: 13, jouluun: 17, ensi vuoteen: 25, koulujen jatkumiseen: 37) mutta niitä on aina joko liikaa tai liian vähän. Saisinko edes yhden vapaapäivän enemmän viikossa? Miten jokin niin yksinkertainen voi olla niin vaikeaa?)
perjantai 21. maaliskuuta 2014
well you can tell
Kymmenen päivän spontaani hiljaisuus. Päivät etenevät niin vimmattua vauhtia etten ole pysyä perässä, kaikkea koulupäiviä työpäiviä bileitä kahveja harkkoja lenkkejä puheluita kerralla - toisaalta myös eilen Sinin lattialla kuperkeikan heittämistä ensimmäistä kertaa ala-asteen jälkeen. En tiedä mistään mitään.
Viikko sitten oli viimeinen koulupäivä ennen syksyä, nyt olen enää työharjoittelussa kahdessa eri paikassa. Itse työ vaikuttaa kivalta, minkä lisäksi näytän yllättävän hyvältä työvaatteet mustat housut musta paita punainen farkkuliivi päällä, mutta ne kaikki helvetin ihmiset. Enkä edes tarkoita asiakkaita, vaan työkavereita - niitä on kaikkialla, kaikki tietävät nimeni ja kaikki kyselevät että miten kuuluu ja miten on lähtenyt harjoittelu rullaamaan ja mistäs koulusta sä oot ja mones harjoittelu on ja ja ja ja ja. En kestä kaikkien katseita, änkytän ja punastelen ja mietin, miksi helvetissä heitä kiinnostaa.
Alkoholia on mennyt aivan liikaa, hävettää vähän mutta ei se mitään koska olen vihdoin viettänyt aikaa ihmisten kanssa jotka eivät ole Lokki, Pojat tai Marja! Ässän syntymäpäiväjuhlat menivät niin paljon paremmin kuin odotin, tietenkin oli asioita jotka harmittivat mutta Pikkuinen pyysi niistä jo etukäteen anteeksi niin ei tullut yllätyksenä - sitä paitsi vietin minä aikaa muiden kanssa, puhumme yhden tytön kanssa tuhatta ja sataa yhteisestä työpaikasta ja toisen kanssa parhaista viinimaista. Parin päivän päästä saan varmistuksen, että olen ihan oikeasti edelleen kutsuttu aikaisemmin täysin tuntemattoman tytön syntymäpäiväjuhlille: "mutta varo, sinne on varmaan tulossa pelkkiä lesboja ni saletisti tulee jotain draamaa". Nauran, muiden draamaa on välillä ihan viihdyttävää seurata vierestä - etenkin, kun paikalla on myös se maailman kuumin pikkuandrogyyni.
(Eilen baarissa muut olivat vakuuttuneita siitä, että baarimikko yrittää iskeä minua. Tunnen poskieni lehahtavan punaisiksi heidän kiusiessa minua enkä tiedä mitä sanoa, no ei todellakaan se oli vaan ystävällinen tietenkin se on kohtelias mä oon maksava asiakas, miks se mut haluis kun vieressä on niin paljon kauniimpia miksi eihän mua ei ikinä ei, mutta kyllä hän minulle hymyili kävellessäni viimeisen kerran ulos.)
(Sini nauraa naismaulleni, pitää olla todella naisellinen tai sitten todella poikamainen, mutta ei mitään siltä väliltä eikä todellakaan butch. "Nii kato sen takia sä ja Marja ette toimineet, se on liian lepakon näköinen!" Pitkästä aikaa pääsen myös avatumaan suhteistani miehiin, virkistävää kun muiden suusta ei tule samanlaista bifobiaa kuin Marjan seurassa.)
Tänään lähden Finlandia-taloon kuuntelemaan Royal Philharmonic Orchestraa. Maksoin itseni kipeäksi paikasta eturivissä, voin katsoa sellistien sormia ja pidätellä itkua ja olla onnellinen.
Viikko sitten oli viimeinen koulupäivä ennen syksyä, nyt olen enää työharjoittelussa kahdessa eri paikassa. Itse työ vaikuttaa kivalta, minkä lisäksi näytän yllättävän hyvältä työvaatteet mustat housut musta paita punainen farkkuliivi päällä, mutta ne kaikki helvetin ihmiset. Enkä edes tarkoita asiakkaita, vaan työkavereita - niitä on kaikkialla, kaikki tietävät nimeni ja kaikki kyselevät että miten kuuluu ja miten on lähtenyt harjoittelu rullaamaan ja mistäs koulusta sä oot ja mones harjoittelu on ja ja ja ja ja. En kestä kaikkien katseita, änkytän ja punastelen ja mietin, miksi helvetissä heitä kiinnostaa.
Alkoholia on mennyt aivan liikaa, hävettää vähän mutta ei se mitään koska olen vihdoin viettänyt aikaa ihmisten kanssa jotka eivät ole Lokki, Pojat tai Marja! Ässän syntymäpäiväjuhlat menivät niin paljon paremmin kuin odotin, tietenkin oli asioita jotka harmittivat mutta Pikkuinen pyysi niistä jo etukäteen anteeksi niin ei tullut yllätyksenä - sitä paitsi vietin minä aikaa muiden kanssa, puhumme yhden tytön kanssa tuhatta ja sataa yhteisestä työpaikasta ja toisen kanssa parhaista viinimaista. Parin päivän päästä saan varmistuksen, että olen ihan oikeasti edelleen kutsuttu aikaisemmin täysin tuntemattoman tytön syntymäpäiväjuhlille: "mutta varo, sinne on varmaan tulossa pelkkiä lesboja ni saletisti tulee jotain draamaa". Nauran, muiden draamaa on välillä ihan viihdyttävää seurata vierestä - etenkin, kun paikalla on myös se maailman kuumin pikkuandrogyyni.
(Eilen baarissa muut olivat vakuuttuneita siitä, että baarimikko yrittää iskeä minua. Tunnen poskieni lehahtavan punaisiksi heidän kiusiessa minua enkä tiedä mitä sanoa, no ei todellakaan se oli vaan ystävällinen tietenkin se on kohtelias mä oon maksava asiakas, miks se mut haluis kun vieressä on niin paljon kauniimpia miksi eihän mua ei ikinä ei, mutta kyllä hän minulle hymyili kävellessäni viimeisen kerran ulos.)
(Sini nauraa naismaulleni, pitää olla todella naisellinen tai sitten todella poikamainen, mutta ei mitään siltä väliltä eikä todellakaan butch. "Nii kato sen takia sä ja Marja ette toimineet, se on liian lepakon näköinen!" Pitkästä aikaa pääsen myös avatumaan suhteistani miehiin, virkistävää kun muiden suusta ei tule samanlaista bifobiaa kuin Marjan seurassa.)
Tänään lähden Finlandia-taloon kuuntelemaan Royal Philharmonic Orchestraa. Maksoin itseni kipeäksi paikasta eturivissä, voin katsoa sellistien sormia ja pidätellä itkua ja olla onnellinen.
torstai 27. helmikuuta 2014
rangabang
Kuuntelen auton etupenkillä radiota ja nautin penkkien lämmityksestä, selitän jotain ikuisista ongelmistani ranskan kielen lausumisen kanssa kun yhtäkkiä kuski keskeyttää mut "ttuvittuvittuVITTU", tunnen renkaiden pidon pettävän ja liu'umme ja yhtäkkiä aika hidastuu -
- ja nopeutuu taas, en kuule mitään vaikka jollain tasolla tiedän että pakko kahden auton törmäyksestä on ääntä lähteä, ilmat lähtevät pihalle kun turvavyöt puristuvat rintaa vasten ja kasvoni iskeytyvät turvatyynyä vasten. Tällä kertaa en silmäni avattua näe irtileikattuja ruumiinosia mutten siltikään kykene hillitsemään paniikkia, muistot sekoittuvat nykyhetkeen ja itken aivan hysteerisesti yrittäessäni kynsiä turvavyötä irti ja pakko päästä pois pois pois pois vittu pois
Olen ihan kunnossa mutta kaikkialle sattuu, pelkään aivan kuollakseni mennä nukkumaan mutten uskalla soittaa edes satojen kilometrien päässä olevalle Lokille tai Marjalle, saati sitten jollekin joka voisi oikeasti tulla tänne katsomaan että herään kun alan unissani huutaa kauhusta. Varmasti Ässä tai joku Pojista tulisi jos pyytäisin mutta ei, en minä, en. Kello on puoli yksitoista, otan kipulääkkeet rauhoittavat lääkkeet unilääkkeet ja menen sänkyyn toivomaan parasta.
ei vittu se menetti hallinnan mitä vittua tapahtui voi vittu toi auto muuten tulee ihan vitun nopeeta vauhtia se ei ehdi väistää mä en halua kuolla tuleekohan tästä tulemaan yhtä paljon verta kuin viimeksi onhan mulla turvavyö kunnolla kiinni veri haisee oksettavalta missäköhän kulmassa me törmätään voi vittu mua pelottaa haluan isin tänne mä en halua kuolla mä en halua kuolla mä en halua kuolla
- ja nopeutuu taas, en kuule mitään vaikka jollain tasolla tiedän että pakko kahden auton törmäyksestä on ääntä lähteä, ilmat lähtevät pihalle kun turvavyöt puristuvat rintaa vasten ja kasvoni iskeytyvät turvatyynyä vasten. Tällä kertaa en silmäni avattua näe irtileikattuja ruumiinosia mutten siltikään kykene hillitsemään paniikkia, muistot sekoittuvat nykyhetkeen ja itken aivan hysteerisesti yrittäessäni kynsiä turvavyötä irti ja pakko päästä pois pois pois pois vittu pois
Olen ihan kunnossa mutta kaikkialle sattuu, pelkään aivan kuollakseni mennä nukkumaan mutten uskalla soittaa edes satojen kilometrien päässä olevalle Lokille tai Marjalle, saati sitten jollekin joka voisi oikeasti tulla tänne katsomaan että herään kun alan unissani huutaa kauhusta. Varmasti Ässä tai joku Pojista tulisi jos pyytäisin mutta ei, en minä, en. Kello on puoli yksitoista, otan kipulääkkeet rauhoittavat lääkkeet unilääkkeet ja menen sänkyyn toivomaan parasta.
are we human
Onneksi tiesin eilen iltapäivällä itsekin ettei kotiin ahdistumaan jääminen auta yhtään missään, vaan vedin maailman sievimmän itsetehdyn hameen päälle ja lähdin mukaan kun Ässä laittoi viestiä että nyt olisi autokyyti tarjolla. Nauramme ensin Ässän vanhempien luona ja sitten muiden ihmisten kanssa jo tutuksi käyneessä soluasunnossa, Pikkuinen leikkaa hiukseni samalla kun puhun hänen siskonsa kanssa Hitlerin valtaannousun strategiasta ja muut selittävät koulusuunnitelmista ja motivaatiosta. Pelkään vaikuttavani ylimieliseltä kun kerron viettäneeni jenkkivuosieni aikana yläasteen TETin Pentagonissa, mutta he vain kyselevät lisää ja ihmettelevät kuinka erilaista elämäni on ollut. "Ja nyt mä oon amis", päätän kertomukseni nauraen, "enkä oo ikinä ollut onnellisempi." Hassua voida sanoa olevansa onnellinen yhtään minkään suhteen ja ihan oikeasti tarkoittaa sitä.
(Ensimmäistä kertaa ikinä saan myös aikaa kahdestaan Pikkuisen saman katon alla asuvan poikaystävän kanssa, ja jaksan taas kerran yllättyä kun joku ihan oikeasti haluaa puhua kanssani, kysyy neuvoa ja kuuntelee vastauksia ilman pienintäkään silmienpyörittelyä. Tavallaan surettaa miten paljon tiedän elämän huonoista puolista, mutta jos voin tiedollani auttaa edes yhtä ihmistä niin se tekee kaikesta sen arvoista.)
Pujotan sormeni täyteen sormussipsejä ja rouskutan ne yksitellen, kerrankin en inhota itseäni.
Lopulta kello alkaa olla niin paljon että minun on pakko lähteä kotia kohti jotta olen elossa tämänpäiväistä kuorokonserttia varten. Jään vielä ulko-ovellakin suustani kiinni ja missaan bussini, mutta ei kolme varttia kestävä kävelymatka edes haittaa - eihän tämä ole edes ensimmäinen tai toinen tai viides kerta kun kävelen yöllä korot jalassa kotiin. Laitan vain jo ulkomuistissa olevan äänikirjan pyörimään soittimesta ja hymyilen koko matkan kotiovelle asti.
Kissat katsovat maanisina kahta ulkona pomppivaa harakkaa ja pitävät hassua naksuvaa ääntä. One for sorrow, two for joy.
(Ensimmäistä kertaa ikinä saan myös aikaa kahdestaan Pikkuisen saman katon alla asuvan poikaystävän kanssa, ja jaksan taas kerran yllättyä kun joku ihan oikeasti haluaa puhua kanssani, kysyy neuvoa ja kuuntelee vastauksia ilman pienintäkään silmienpyörittelyä. Tavallaan surettaa miten paljon tiedän elämän huonoista puolista, mutta jos voin tiedollani auttaa edes yhtä ihmistä niin se tekee kaikesta sen arvoista.)
Pujotan sormeni täyteen sormussipsejä ja rouskutan ne yksitellen, kerrankin en inhota itseäni.
Lopulta kello alkaa olla niin paljon että minun on pakko lähteä kotia kohti jotta olen elossa tämänpäiväistä kuorokonserttia varten. Jään vielä ulko-ovellakin suustani kiinni ja missaan bussini, mutta ei kolme varttia kestävä kävelymatka edes haittaa - eihän tämä ole edes ensimmäinen tai toinen tai viides kerta kun kävelen yöllä korot jalassa kotiin. Laitan vain jo ulkomuistissa olevan äänikirjan pyörimään soittimesta ja hymyilen koko matkan kotiovelle asti.
Kissat katsovat maanisina kahta ulkona pomppivaa harakkaa ja pitävät hassua naksuvaa ääntä. One for sorrow, two for joy.
keskiviikko 26. helmikuuta 2014
Sæglópur
Pitäisi jaksaa hymyillä, pitäisi mennä hoitamaan Aikuisten Ihmisten Asioita keskustaan ja illalla lähteä nauramaan Ässä & co:n kanssa mutta haluaisin vain käpertyä sänkyyn haukkomaan henkeä. Tunteet heittävät itsensä sekuntiviisarin tahtia puolelta toiselle, itken ja suutun ja itken vähän lisää. Vihaan itseäni koska en osaa olla miettimättä asioita, vihaan kun en osaa olla tarpeeksi kellekään, vihaan omaa vihaani ja itken ja itken.
(En muuten tiedä, mikä ihmeen "angstaa entisten perään" -viikko tässä on ollut. Spontaani Lappityttö-ahdistus nyt on suhteellisen säännöllinen asia tässä säälittävässä elämässäni, mutta olen viimeisenä kahtena yönä nähnyt unta Punapäästä. En vieläkään tiedä miksi toinen syksyllä spontaanisti lopetti viesteihin vastaamisen kun kaikki oli (ainakin minun mielestä) vallan mainiosti; aina välillä avaan puhelimeni yhteystietoluettelon ja katson hänen nimeään, harkitsen viestin laittamista, mä en ymmärrä mitä mä tein, mutten ikinä paina lähetä-nappia. En kai yksinkertaisesti ollut tarpeeksi (fiksu kaunis laiha hauska kaunis) hyvä, enhän minä ikinä ole. En tiedä.)
Juon teetä jättimäisestä mukista, huulipunani jättää kirkkaanpunaisia tahroja jälkeensä. Ehkä pitäisi lopettaa Sigur Rósin kuunteleminen tältä päivältä.
(En muuten tiedä, mikä ihmeen "angstaa entisten perään" -viikko tässä on ollut. Spontaani Lappityttö-ahdistus nyt on suhteellisen säännöllinen asia tässä säälittävässä elämässäni, mutta olen viimeisenä kahtena yönä nähnyt unta Punapäästä. En vieläkään tiedä miksi toinen syksyllä spontaanisti lopetti viesteihin vastaamisen kun kaikki oli (ainakin minun mielestä) vallan mainiosti; aina välillä avaan puhelimeni yhteystietoluettelon ja katson hänen nimeään, harkitsen viestin laittamista, mä en ymmärrä mitä mä tein, mutten ikinä paina lähetä-nappia. En kai yksinkertaisesti ollut tarpeeksi (fiksu kaunis laiha hauska kaunis) hyvä, enhän minä ikinä ole. En tiedä.)
Juon teetä jättimäisestä mukista, huulipunani jättää kirkkaanpunaisia tahroja jälkeensä. Ehkä pitäisi lopettaa Sigur Rósin kuunteleminen tältä päivältä.
sunnuntai 16. helmikuuta 2014
chocolate cake
Katson puhelintani enkä ensireaktiona voi kuin naurahtaa epäuskoisesti. Sitten kiukku leimahtaa sisälläni -
(aivoni kelaavat heti muutaman vuoden takaisiin pikkujouluihin ja puhelinsoittoon senaikaiselta tyttöystävältä, kuinka kuukausikaupalla halusin vain huutaa luuletko sä vittu oikeasti etten tajua mistä sä mua syytit, kuinka niin pitkän aikaa meinasin kavahtaa hänen kosketustaan kun en kestänyt ajatusta että toinen kuvittelee minut niin alhaiseksi)
- ja hetken aikaa harkitsen vastaavani niin napakkaasti kuin mieli tekisi, mä en ole tilivelvollinen sulle tai kellekään muullekaan, mutta lopulta vedän henkeä; ainoa syy miksi selvennän mitä perjantaina alkuillasta tein on, että minä jos joku olen saanut opetukseni valehtelun seurauksista enkä todellakaan arvosta syytöksiä.
Ehkä yritän vain keskittyä hengittämiseen ja ensi viikolla tentissä tunnistettaviin puuvartisiin köynnöksiin. Kaikki alkaa loppujen lopuksi olla ihan hyvin: minulla oli ihana perjantai ensin Ässä & co:n ja myöhemmin Kuoropojan kanssa, eilen siivosin rauhassa ja söin hyvää ruokaa, tänään Tähti kutsuu minua söppänäksi kun selitän yliopistokaverieni epäilyttävästä sisäpiiriläpästä, huomenna menen hierojalle ja nautin koulussa lempiaineestani. Tiistaina terapia ja kuoro, keskiviikkona terapiaa, en ole ajatellut torstaihin asti mutta kerrankin ei pelota.
(aivoni kelaavat heti muutaman vuoden takaisiin pikkujouluihin ja puhelinsoittoon senaikaiselta tyttöystävältä, kuinka kuukausikaupalla halusin vain huutaa luuletko sä vittu oikeasti etten tajua mistä sä mua syytit, kuinka niin pitkän aikaa meinasin kavahtaa hänen kosketustaan kun en kestänyt ajatusta että toinen kuvittelee minut niin alhaiseksi)
- ja hetken aikaa harkitsen vastaavani niin napakkaasti kuin mieli tekisi, mä en ole tilivelvollinen sulle tai kellekään muullekaan, mutta lopulta vedän henkeä; ainoa syy miksi selvennän mitä perjantaina alkuillasta tein on, että minä jos joku olen saanut opetukseni valehtelun seurauksista enkä todellakaan arvosta syytöksiä.
Ehkä yritän vain keskittyä hengittämiseen ja ensi viikolla tentissä tunnistettaviin puuvartisiin köynnöksiin. Kaikki alkaa loppujen lopuksi olla ihan hyvin: minulla oli ihana perjantai ensin Ässä & co:n ja myöhemmin Kuoropojan kanssa, eilen siivosin rauhassa ja söin hyvää ruokaa, tänään Tähti kutsuu minua söppänäksi kun selitän yliopistokaverieni epäilyttävästä sisäpiiriläpästä, huomenna menen hierojalle ja nautin koulussa lempiaineestani. Tiistaina terapia ja kuoro, keskiviikkona terapiaa, en ole ajatellut torstaihin asti mutta kerrankin ei pelota.
lauantai 15. helmikuuta 2014
pelimies
Jo toisena peräkkäisenä viikonloppuna haparoin humalassa kenkiä jalasta. Kaksi kertaa kahdessa viikossa on liikaa, juomisesta ei saa tulla tapa, ei saa, ei saa -
Mutten silti muista milloin olisi viimeksi ollut yhtä hauska iltapäivä/ilta jonkun muun kuin Lokin seurassa, kannustamme Ässän ja kolmen muun kanssa Leijonia uuteen voittoon ja nauramme vatsamme kipeiksi pesukarhulle joka saattaa olla pöllö joka saattaa olla homoseksuaali lukiolainen. Teemme suuria suunnitelmia ja laulamme kunnes äänemme ovat käheitä, ja soitan taksin vasta kun viime yön olematon uni tahtoisi painaa silmäni väkisin kiinni. Miksi unen saaminen on silti niin vaikeaa?
(Jossain vaiheessa keskustelu muuttuu vakavaksi ja poikien ollessa toisaalla me tytöt pyydämme toisiamme sanomaan ääneen asioita joista haluaisi vain vaieta; Ässä ja Pikkuinen pidättelevät molemmat kyyneleitä, pelkään vaikuttavani ylimieliseltä tarjotessani neuvoa mutta he hymyilevät minulle silti. "Siis musta on oikeesti niin ihanaa että tulit" enkä minä osaa reagoida, nauran kiusaantuneesti ja käännän keskustelun takaisin raiteille joita osaan seurata.)
Elämä jaksaa aina välillä yllättää.
Mutten silti muista milloin olisi viimeksi ollut yhtä hauska iltapäivä/ilta jonkun muun kuin Lokin seurassa, kannustamme Ässän ja kolmen muun kanssa Leijonia uuteen voittoon ja nauramme vatsamme kipeiksi pesukarhulle joka saattaa olla pöllö joka saattaa olla homoseksuaali lukiolainen. Teemme suuria suunnitelmia ja laulamme kunnes äänemme ovat käheitä, ja soitan taksin vasta kun viime yön olematon uni tahtoisi painaa silmäni väkisin kiinni. Miksi unen saaminen on silti niin vaikeaa?
(Jossain vaiheessa keskustelu muuttuu vakavaksi ja poikien ollessa toisaalla me tytöt pyydämme toisiamme sanomaan ääneen asioita joista haluaisi vain vaieta; Ässä ja Pikkuinen pidättelevät molemmat kyyneleitä, pelkään vaikuttavani ylimieliseltä tarjotessani neuvoa mutta he hymyilevät minulle silti. "Siis musta on oikeesti niin ihanaa että tulit" enkä minä osaa reagoida, nauran kiusaantuneesti ja käännän keskustelun takaisin raiteille joita osaan seurata.)
Elämä jaksaa aina välillä yllättää.
torstai 13. helmikuuta 2014
se ois niin
Joskus, yön pimeimpinä tunteina, kun viina ja lääkkeet ja epätoivo sumentavat mieleni, katson itsekkyyttäni silmiin ja toivon että olisit kuollut.
Poistun koulusta kesken päivän, istun bussin ja toisen ja kolmannen kyydissä ilman mitään päämäärää, kirjoitan pieneen muistivihkoon Nekulta lainaamallani kuulakärkikynällä. Istun ja kirjoitan kunnes kello on niin paljon että voin mennä yksilöterapeutin aulaan istumaan.
Kerron kuluneesta kahdeksasta päivästä ja kuluneesta kahdeksasta vuodesta, ja vastaan aivan äitini serkulta näyttävän naisen kysymyksiin. Viimeinkin minulla on terapeutti joka kysyy kaikki oikeat kysymykset eikä vain jaarittele turhasta, terapeutti jota uskallan jo neljännellä käyntikerralla katsoa silmiin ja kertoa elämäni (toiseksi, mutta siitä ensimmäisestä tietää vain yksi) suurimman salaisuuden. Bussissa matkalla kotiin hengitän jo rauhallisemmin, eikä ovella vastaan tulevalle Marjalle väläyttämäni hymy ole tekaistu.
("Kumpi sua hävettää: se mitä sä teit, vai ajatus siitä että ihmiset sais tietää mitä sä teit?"
"Että ihmiset sais tietää. En mä häpeä mitä tein, mä vaan kadun etten tehnyt enemmän.")
Huomenna vedän päälle uuden neuleeni ja menen viettämään iltaa Ässän ja muiden kanssa. En vieläkään ole uskoa että he oikeasti nauttivat seurastani eivätkä vain siedä Helin vuoksi; en vieläkään ymmärrä miksi joku haluaisi minut, edes ystäväksi. En minä ole mitään erityistä.
En minä ole mitään.
Poistun koulusta kesken päivän, istun bussin ja toisen ja kolmannen kyydissä ilman mitään päämäärää, kirjoitan pieneen muistivihkoon Nekulta lainaamallani kuulakärkikynällä. Istun ja kirjoitan kunnes kello on niin paljon että voin mennä yksilöterapeutin aulaan istumaan.
Kerron kuluneesta kahdeksasta päivästä ja kuluneesta kahdeksasta vuodesta, ja vastaan aivan äitini serkulta näyttävän naisen kysymyksiin. Viimeinkin minulla on terapeutti joka kysyy kaikki oikeat kysymykset eikä vain jaarittele turhasta, terapeutti jota uskallan jo neljännellä käyntikerralla katsoa silmiin ja kertoa elämäni (toiseksi, mutta siitä ensimmäisestä tietää vain yksi) suurimman salaisuuden. Bussissa matkalla kotiin hengitän jo rauhallisemmin, eikä ovella vastaan tulevalle Marjalle väläyttämäni hymy ole tekaistu.
("Kumpi sua hävettää: se mitä sä teit, vai ajatus siitä että ihmiset sais tietää mitä sä teit?"
"Että ihmiset sais tietää. En mä häpeä mitä tein, mä vaan kadun etten tehnyt enemmän.")
Huomenna vedän päälle uuden neuleeni ja menen viettämään iltaa Ässän ja muiden kanssa. En vieläkään ole uskoa että he oikeasti nauttivat seurastani eivätkä vain siedä Helin vuoksi; en vieläkään ymmärrä miksi joku haluaisi minut, edes ystäväksi. En minä ole mitään erityistä.
En minä ole mitään.
perjantai 7. helmikuuta 2014
can't put it off
"Poikki meni."
"Siis apua mitä kerro?"
"Mä ansaitsen parempaa."
Onko vielä tänään vai onko jo huominen? Alkoholi sumentaa ajatuksiani ja hidastaa sormien tanssia sekä puhelimen että tietokoneen näppäimillä.
Aamu meni aivan täysin päin helvettiä - nukuin pommiin, löin pääni suihkussa, unohdin kaikki paperit kotiin, riitelin vakuutusyhtiön kanssa, riitelin äidin kanssa, tentissä sokeriherne olikin vain ovelasti naamioitunut pensaspapu - mutta kaikesta huolimatta oli lopulta kumman helpottavaa saada sanottua sanat jotka ovat kuplineet sisälläni niin kovin monta päivää (viikkoa, kuukautta). "Kyllä mä ansaitsen tyttöystävän joka ees näyttää haluavansa mut/mua", heti perään soitan Lokille jo tutuksi käyneeestä vessakopista puolihysteerisesti nauraen, lopulta astun punaisin silmin takaisin luokkahuoneeseen ja kerron kukkakaupan tämän päivän tytöille että jos voisivat ystävällisesti vaikka repiä kansiossa olevan tilauslomakken pienenpieniksi palasiksi. "No ei tää nyt mikään varsinainen shokki meille kummallekaan ollut, oikeestaan oon oottanut tätä hetkeä tyyliin vuoden. Ihan hyvä saada kunnollinen päätös hommalle." Muistelen Lappitytön jälkeistä junamatkaa ja ...niin, kyllä tämä on parempi, ainakaan minä en ollut pelkuri, ainakin minä yritin; en jää loppuiäkseni jossittelemaan ja katumaan menetettyjä mahdollisuuksia. Laitan vielä Ässälle viestiä ja sovimme kahvit jollekin toiselle päivälle, toivomme molemmat ettei mene kovin kauaa ennen kuin pystymme Helin kanssa olemaan taas samassa olohuoneessa ilman hiljaisuuksia jotka raastavat itsetuntoani pala palalta pienemmäksi.
Lintsaan loppupäivän, sekä koulun että yksilöterapian, mutten jaksa tuntea kovinkaan huonoa omatuntoa. Seuraan puhelimen viestiäänien helinää Hervantaan, viittä vaille vieraassa asunnossa on vastassa tuikkivat silmät ja hämmentävän suuri koira, tutkin kirjahyllyä viinilasi kädessäni ja latelen sohvalla istuvalle tytölle ladattavaksi laitettavien leffojen nimiä. Tunti toisensa jälkeen kuluu ja pullo toisensa jälkeen tyhjenee, enkä lopulta ajattele mitään muuta kuin makeaa Rieslingiä ja lämpimiä käsiä etsimässä niskani kutiavia kohtia. Kello on jo sata kun kampean itseni ylös ja ulos; taksissa radio laulaa bye bye baby, baby goodbye ja minä hengitän rauhassa pitkästä aikaa.
"Siis apua mitä kerro?"
"Mä ansaitsen parempaa."
Onko vielä tänään vai onko jo huominen? Alkoholi sumentaa ajatuksiani ja hidastaa sormien tanssia sekä puhelimen että tietokoneen näppäimillä.
Aamu meni aivan täysin päin helvettiä - nukuin pommiin, löin pääni suihkussa, unohdin kaikki paperit kotiin, riitelin vakuutusyhtiön kanssa, riitelin äidin kanssa, tentissä sokeriherne olikin vain ovelasti naamioitunut pensaspapu - mutta kaikesta huolimatta oli lopulta kumman helpottavaa saada sanottua sanat jotka ovat kuplineet sisälläni niin kovin monta päivää (viikkoa, kuukautta). "Kyllä mä ansaitsen tyttöystävän joka ees näyttää haluavansa mut/mua", heti perään soitan Lokille jo tutuksi käyneeestä vessakopista puolihysteerisesti nauraen, lopulta astun punaisin silmin takaisin luokkahuoneeseen ja kerron kukkakaupan tämän päivän tytöille että jos voisivat ystävällisesti vaikka repiä kansiossa olevan tilauslomakken pienenpieniksi palasiksi. "No ei tää nyt mikään varsinainen shokki meille kummallekaan ollut, oikeestaan oon oottanut tätä hetkeä tyyliin vuoden. Ihan hyvä saada kunnollinen päätös hommalle." Muistelen Lappitytön jälkeistä junamatkaa ja ...niin, kyllä tämä on parempi, ainakaan minä en ollut pelkuri, ainakin minä yritin; en jää loppuiäkseni jossittelemaan ja katumaan menetettyjä mahdollisuuksia. Laitan vielä Ässälle viestiä ja sovimme kahvit jollekin toiselle päivälle, toivomme molemmat ettei mene kovin kauaa ennen kuin pystymme Helin kanssa olemaan taas samassa olohuoneessa ilman hiljaisuuksia jotka raastavat itsetuntoani pala palalta pienemmäksi.
Lintsaan loppupäivän, sekä koulun että yksilöterapian, mutten jaksa tuntea kovinkaan huonoa omatuntoa. Seuraan puhelimen viestiäänien helinää Hervantaan, viittä vaille vieraassa asunnossa on vastassa tuikkivat silmät ja hämmentävän suuri koira, tutkin kirjahyllyä viinilasi kädessäni ja latelen sohvalla istuvalle tytölle ladattavaksi laitettavien leffojen nimiä. Tunti toisensa jälkeen kuluu ja pullo toisensa jälkeen tyhjenee, enkä lopulta ajattele mitään muuta kuin makeaa Rieslingiä ja lämpimiä käsiä etsimässä niskani kutiavia kohtia. Kello on jo sata kun kampean itseni ylös ja ulos; taksissa radio laulaa bye bye baby, baby goodbye ja minä hengitän rauhassa pitkästä aikaa.
keskiviikko 1. tammikuuta 2014
and a happy
ensimmäinen tammikuuta kaksituhattajaneljätoista, kuulostaa ihan omituiselta. tammikuut ovat aina täysin absurdeja, täynnä värisevää energiaa joka ei oikein tiedä minne purkautua.
tajusin yöllä pitäneeni ensimmäistä kertaa ikinä kaikki (molemmat) uudenvuodenlupaukseni. mietin hymisten jotain sopivaa tälle vuodelle ja luulen keksineeni, osa hyväntahtoisia vitsejä marjan kanssa ja osa niin yksityisiä etten edes kirjoita niitä ylös minnekään - minä tiedän ne, ja se riittää.
(olin eilen junassa tukehtua nauruun: ulkona jättimäisellä mainoskyltillä oli hanzi-rykelmän keskellä sanat joilla ässä nauratti minua parveketupakoiden ajan koko viime kesän, kun olin tukehtua epävarmuuteen ja yli äyräiden vyöryviin tunteisiin. hassua miten jotkut asiat muuttuvat niin paljon ja jotkut eivät ikinä muutu miksikään, laitan viestiä että muistuttaa minua parvekepurkautumaan kun seuraavan kerran vietän iltaa hänen ja helin luona.)
(välillä ystäviä löytää odottamattomista tilanteista, ja joistain odottamattomista tilanteista ei voi selvitä ystävystymättä.)
ensimmäinen tammikuuta. hassua. veli tilaa viereisessä huoneessa puhelimessa meille ruokaa, aurinko paistaa ulkona ja valkoinen kulkukissa mouruaa naapureiden pihalla, pekingin saastetasot ovat tänään niin korkealla että kaikki on sumeaa mutta tiedän kirkkaana päivänä vuoriston näkyvän juuri tuosta.
(ajattelen mustekaloja ja hymyilen, haluaisin jo takaisin suomeen.)
tajusin yöllä pitäneeni ensimmäistä kertaa ikinä kaikki (molemmat) uudenvuodenlupaukseni. mietin hymisten jotain sopivaa tälle vuodelle ja luulen keksineeni, osa hyväntahtoisia vitsejä marjan kanssa ja osa niin yksityisiä etten edes kirjoita niitä ylös minnekään - minä tiedän ne, ja se riittää.
(olin eilen junassa tukehtua nauruun: ulkona jättimäisellä mainoskyltillä oli hanzi-rykelmän keskellä sanat joilla ässä nauratti minua parveketupakoiden ajan koko viime kesän, kun olin tukehtua epävarmuuteen ja yli äyräiden vyöryviin tunteisiin. hassua miten jotkut asiat muuttuvat niin paljon ja jotkut eivät ikinä muutu miksikään, laitan viestiä että muistuttaa minua parvekepurkautumaan kun seuraavan kerran vietän iltaa hänen ja helin luona.)
(välillä ystäviä löytää odottamattomista tilanteista, ja joistain odottamattomista tilanteista ei voi selvitä ystävystymättä.)
ensimmäinen tammikuuta. hassua. veli tilaa viereisessä huoneessa puhelimessa meille ruokaa, aurinko paistaa ulkona ja valkoinen kulkukissa mouruaa naapureiden pihalla, pekingin saastetasot ovat tänään niin korkealla että kaikki on sumeaa mutta tiedän kirkkaana päivänä vuoriston näkyvän juuri tuosta.
(ajattelen mustekaloja ja hymyilen, haluaisin jo takaisin suomeen.)
keskiviikko 11. joulukuuta 2013
szüs mária
kiepautan hyasintteja sammaleeseen ja paketoin asetelmia ja ohjeistan ruukkukasvien hoidossa ja siivoan ja laskutan ja tilitän ja jaksan vitsailla jutella hymyillä jokaiselle (vitun) asiakkaalle ja samassa tilassa toimivan oman tilan kaupan myyjille. huudan bussipysäkiltä vielä kikattaen heipat työkaverilleni, mutta vihdoin penkille istuessani romahdan. olen sekä fyysisesti että henkisesti niin (vitun) poikki että pidättelen itkua koko kolmenkymmenenviiden minuutin bussimatkan ajan, kotiin pääsytäni käperryn sohvalle enkä enää liiku.
(miksi en kelpaa itselleni? milloin tulen kelpaamaan itselleni? kelpaanko muille? ansaitsenko edes muita? suljen silmäni ja yritän sammuttaa (vitun) aivoni.)
huomenna joulukonsertti, pelottaa aivan hirveästi. niin monta tuttua katsomossa (marja heli lokki ässä sini, appelsiini puolisoineen ja jopa yksi opettajistani perheineen), ihan varmasti kompastun aivastan unohdan stemmajaot ääneni särähtää tiputan nuottikansion nolaan itseni koko (vitun) kirkon edessä.
(miksi en kelpaa itselleni? milloin tulen kelpaamaan itselleni? kelpaanko muille? ansaitsenko edes muita? suljen silmäni ja yritän sammuttaa (vitun) aivoni.)
huomenna joulukonsertti, pelottaa aivan hirveästi. niin monta tuttua katsomossa (marja heli lokki ässä sini, appelsiini puolisoineen ja jopa yksi opettajistani perheineen), ihan varmasti kompastun aivastan unohdan stemmajaot ääneni särähtää tiputan nuottikansion nolaan itseni koko (vitun) kirkon edessä.
lauantai 9. marraskuuta 2013
nothing to lose
minä... en ole täysin varma, mitä eilen tapahtui. valitettavasti muistan kaiken, muttakun se ei ole millään tasolla loogista. viisitoista-kuusitoistavuotiaana olin juuri sellainen pikkutyttö joka simmahtaa kikattaen kolmen siiderin jälkeen, mutta olen nyt lähemmäs viisi vuotta juonut samaa tahtia karvaisten humanistimiesten kanssa ja voin kertoa että kestävyyteni on näin pienikokoiseksi ihmiseksi (lyhyeksi, ei kapeaksi) aika ihailtava.
eilen join helin ja ässän tupareissa neljä lasillista (neljä!) ja yhtäkkiä löysin itseni kontillani vessan lattialla yökkimässä viimeisiä vatsahappojani ulos. mustatukkainen tyttö jonka olin aikaisemmin tavannut vain muutaman kerran on maailman mukavin, pitää otsahiukseni pois kasvoilta ja puhuu minulle hiljaisella äänellä lähemmäs kahta tuntia.
"onks noi kissan vai sun ittes jäljiltä?"
"mä en pysty avaan silmiä, kumpaa kättä tarkotat?"
"toi sun vasen."
"sit ne on helin kissan jäljiltä; mä oon vasenkätinen, ei mulla pysy oikeessa kädessä mikään."
lopulta saan viimeisetkin nesteet ulos vartalostani ja minut lasketaan varovasti jonkun sänkyyn nukkumaan hetkeksi ennen kuin ässä soittaa taksin ja antaa minulle kaksikymmentä euroa jotta pääsen kotiin asti, sanoo että kaikille sattuu tällaista välillä ja etten saa antaa sen vaikuttaa heille jatkossa tulemista. lähtiessäni en löydä heliä halausta ja kauneita uneja varten mutta pyydän välittämään terveiset hänelle. kotona käytän koiran pikaisella lenkillä ja kaadun sänkyyni, en jaksa edes iltapäivällä niin sievästi laitettuja meikkejä pestä.
(ei mutta ihan oikeasti, neljä lasillista, miten tuo on fyysisesti mahdollista? minä olen se joka juo täyden viinapullon ja kävelee viisi kilometriä kotiin korkokengät päällä, en ymmärrä.)
säännöllinen unirytmi herättää minut viisitoista minuuttia yli kuusi - se hyvä puoli illalla puolet sisuskaluistaan pois okskentamisessa on, että aamulla ei ole mitään jäljellä aiheuttamassa huonovointisuutta. vähän väsyttää ja särkee päätä, mutta ei mitään mikä ei menisi pois kahdeksansataisella buranalla ja litralla vettä. puolenpäivän aikoihin lähden lokin kanssa elokuviin katsomaan lempinäyttelijäni uusimman, toivottavasti ehdin sen jälkeen kirjaston rappusille halaamaan tuntematonta.
eilen join helin ja ässän tupareissa neljä lasillista (neljä!) ja yhtäkkiä löysin itseni kontillani vessan lattialla yökkimässä viimeisiä vatsahappojani ulos. mustatukkainen tyttö jonka olin aikaisemmin tavannut vain muutaman kerran on maailman mukavin, pitää otsahiukseni pois kasvoilta ja puhuu minulle hiljaisella äänellä lähemmäs kahta tuntia.
"onks noi kissan vai sun ittes jäljiltä?"
"mä en pysty avaan silmiä, kumpaa kättä tarkotat?"
"toi sun vasen."
"sit ne on helin kissan jäljiltä; mä oon vasenkätinen, ei mulla pysy oikeessa kädessä mikään."
lopulta saan viimeisetkin nesteet ulos vartalostani ja minut lasketaan varovasti jonkun sänkyyn nukkumaan hetkeksi ennen kuin ässä soittaa taksin ja antaa minulle kaksikymmentä euroa jotta pääsen kotiin asti, sanoo että kaikille sattuu tällaista välillä ja etten saa antaa sen vaikuttaa heille jatkossa tulemista. lähtiessäni en löydä heliä halausta ja kauneita uneja varten mutta pyydän välittämään terveiset hänelle. kotona käytän koiran pikaisella lenkillä ja kaadun sänkyyni, en jaksa edes iltapäivällä niin sievästi laitettuja meikkejä pestä.
(ei mutta ihan oikeasti, neljä lasillista, miten tuo on fyysisesti mahdollista? minä olen se joka juo täyden viinapullon ja kävelee viisi kilometriä kotiin korkokengät päällä, en ymmärrä.)
säännöllinen unirytmi herättää minut viisitoista minuuttia yli kuusi - se hyvä puoli illalla puolet sisuskaluistaan pois okskentamisessa on, että aamulla ei ole mitään jäljellä aiheuttamassa huonovointisuutta. vähän väsyttää ja särkee päätä, mutta ei mitään mikä ei menisi pois kahdeksansataisella buranalla ja litralla vettä. puolenpäivän aikoihin lähden lokin kanssa elokuviin katsomaan lempinäyttelijäni uusimman, toivottavasti ehdin sen jälkeen kirjaston rappusille halaamaan tuntematonta.
perjantai 18. lokakuuta 2013
now i really wish that
"siis oikeesti, mikä vittu tää keskustelu ees on? 'heli tossa parhaansa mukaan tappaa itseään, moneenkohan ensiavussa menee, ota ranskalainen jos haluut?' tää on... ei tän pitäis olla normaali ruokapöytäkeskustelu."
"joo, mietin just samaa. kelaa oikeesti et on olemassa ihmisiä joiden elämän suurin ongelma on jokin... koulustressi tai ettei oo poikaystävää tai... tai jotain. et on ihmisiä joiden arkeen ei kuulu päihdeongelmat ja itsemurhayritykset ja... kaikki."
unettoman yön ja lentokoneessa vietetyn aamupäivän jälkeen torstai-iltani ei päättynytkään salkkareihin ja aikaiseen nukkumaanmenoon. pelättyäni koko päivän puhelimeni hiljaisuutta saan lopulta viestitulvan; vaihdan pyjaman pois päältä ja juoksen vain puhelin ja kotiavaimet taskussa ulos vastaan autoa jossa tutut tytöt istuvat etupenkillä, kuski tervehtii minua kuivan naurahduksen kera mutta pikkuruinen heli on on tuskin edes hereillä. pidättelen itkua sanoessani ensiavun tiskin hoitajalle yliannostus alkoholia lääkkeitä liikaa en tiedä sanoja jotka tuovat mieleen aikaisemmat kerrat odotushuoneissa, heli tuijottaa tyhjin silmin eikä vaikuta edes tunnistavan minua kun otan häntä kädestä kiinni taistellessani paniikkikohtausta vastaan. lopulta hänen päästyä lääkärin puheille lähdemme ystävän kanssa hesburgeriin syömään uutisia odotellessa, väsyneinä ja peloissamme kiroamme kaiken epäreiluutta. "ei tän pitäis mennä näin."
tänään nousin yhdeksältä ja kävin kampaajalla, vein talvisaappaani suutarille hoitoa varten ja käytin kahdeksankymmentä euroa ruokakaupassa. soitin tädilleni ja laitoin viestiä lokille, siivosin kissanhiekkalaatikot, kirjoitin jakson lukujärjestyksen kalenteriin. hetken aikaa voin leikkiä että elämäni on normaalia.
"joo, mietin just samaa. kelaa oikeesti et on olemassa ihmisiä joiden elämän suurin ongelma on jokin... koulustressi tai ettei oo poikaystävää tai... tai jotain. et on ihmisiä joiden arkeen ei kuulu päihdeongelmat ja itsemurhayritykset ja... kaikki."
unettoman yön ja lentokoneessa vietetyn aamupäivän jälkeen torstai-iltani ei päättynytkään salkkareihin ja aikaiseen nukkumaanmenoon. pelättyäni koko päivän puhelimeni hiljaisuutta saan lopulta viestitulvan; vaihdan pyjaman pois päältä ja juoksen vain puhelin ja kotiavaimet taskussa ulos vastaan autoa jossa tutut tytöt istuvat etupenkillä, kuski tervehtii minua kuivan naurahduksen kera mutta pikkuruinen heli on on tuskin edes hereillä. pidättelen itkua sanoessani ensiavun tiskin hoitajalle yliannostus alkoholia lääkkeitä liikaa en tiedä sanoja jotka tuovat mieleen aikaisemmat kerrat odotushuoneissa, heli tuijottaa tyhjin silmin eikä vaikuta edes tunnistavan minua kun otan häntä kädestä kiinni taistellessani paniikkikohtausta vastaan. lopulta hänen päästyä lääkärin puheille lähdemme ystävän kanssa hesburgeriin syömään uutisia odotellessa, väsyneinä ja peloissamme kiroamme kaiken epäreiluutta. "ei tän pitäis mennä näin."
tänään nousin yhdeksältä ja kävin kampaajalla, vein talvisaappaani suutarille hoitoa varten ja käytin kahdeksankymmentä euroa ruokakaupassa. soitin tädilleni ja laitoin viestiä lokille, siivosin kissanhiekkalaatikot, kirjoitin jakson lukujärjestyksen kalenteriin. hetken aikaa voin leikkiä että elämäni on normaalia.
keskiviikko 18. syyskuuta 2013
ensammast i sverige
"tietkö, viimeeks kun olin kahvilla tälleen ni petin mun tyttöystävää. oon kivuliaan tietoinen tilanteen ironiasta."
nauran ja nauran ja nauran ja nauran koska mitä muutakaan sitä voi tehdä? ei mitään, ei yhtään vitun mitään. kuorossa äänivastaavani halaa minua niin kuin aina kun edellisestä kerrasta on yli viikko, liityn hymyillen matkatoimikuntaan ja kikatan kertoessani vierustoverille kauniista ryhmänohjaajastani, vaihdan kuulumisia lukioaikaisen kaverin kanssa tekstaten samalla lokille ideoita tyttöjeniltaa varten. tuntuu kuin jokin sisälläni kuolisi mutta ei se mitään, jos jotain olen elämässäni oppinut niin sen että jos tarpeeksi valehtelee niin sitä alkaa itsekin uskoa. joten nauran, nauran hysteerisesti juostessani ulkona keltaisessa lehtisateessa koiran kanssa, nauran ja leikin että märät posket johtuvat vain kylmästä tuulesta silmissäni.
soittolista "syksyjä":
apulanta - pahempi toistaan
apulanta - ravistettava ennen käyttöä
bee gees - sayin' alive
christina perri - jar of hearts
coldplay - fix you
disturbed - down with the sickness
disturbed - land of confusion
ewan mcgregor feat. nicole kidman - come what may
happoradio - uhrille (välisoitto)
happoradio - ruumiinavauspöytäkirja
hellogoodbye - here (in your arms)
jippu feat. samuel edelmann - jos sä tahdot niin
kent - ensammast i sverige
marina & the diamonds - teen idle
marina & the diamonds - starring role
marina & the diamonds - how to be a heartbreaker
mumford & sons - babel
mumford & sons - i will wait
mumford & sons - hopeless wanderer
mumford & sons - the boxer
mumford & sons - little lion man
nightwish - i want my tears back
p!nk - don't let me get me
p!nk - who knew
p!nk - please don't leave me
p!nk - i don't believe you
p!nk - fuckin' perfect
p!nk - try
panic! at the disco - lying is the most fun a girl can do without taking her clothes off
phil collins - you'll be in my heart
placebo - taste in men
placebo - special k
placebo - song to say goodbye
placebo - protège moi
placebo - nancy boy
placebo - english summer rain
placebo - the bitter end
placebo - protect me from what i want
placebo - every you every me
plain white t's - hey there delilah
pmmp - pariterapiaa
samuli putro - kolme sisarta
samuli putro - älä sammu aurinko
the smiths - heaven knows i'm miserable now
tears for fears - mad world
tegan and sara - closer
tegan and sara - i'm not your hero
tegan and sara - where does the good go?
zen café - taxi
zen café - älä tee
zen café - huonot päiväsi
zen café - rakastele mua
nauran ja nauran ja nauran ja nauran koska mitä muutakaan sitä voi tehdä? ei mitään, ei yhtään vitun mitään. kuorossa äänivastaavani halaa minua niin kuin aina kun edellisestä kerrasta on yli viikko, liityn hymyillen matkatoimikuntaan ja kikatan kertoessani vierustoverille kauniista ryhmänohjaajastani, vaihdan kuulumisia lukioaikaisen kaverin kanssa tekstaten samalla lokille ideoita tyttöjeniltaa varten. tuntuu kuin jokin sisälläni kuolisi mutta ei se mitään, jos jotain olen elämässäni oppinut niin sen että jos tarpeeksi valehtelee niin sitä alkaa itsekin uskoa. joten nauran, nauran hysteerisesti juostessani ulkona keltaisessa lehtisateessa koiran kanssa, nauran ja leikin että märät posket johtuvat vain kylmästä tuulesta silmissäni.
soittolista "syksyjä":
apulanta - pahempi toistaan
apulanta - ravistettava ennen käyttöä
bee gees - sayin' alive
christina perri - jar of hearts
coldplay - fix you
disturbed - down with the sickness
disturbed - land of confusion
ewan mcgregor feat. nicole kidman - come what may
happoradio - uhrille (välisoitto)
happoradio - ruumiinavauspöytäkirja
hellogoodbye - here (in your arms)
jippu feat. samuel edelmann - jos sä tahdot niin
kent - ensammast i sverige
marina & the diamonds - teen idle
marina & the diamonds - starring role
marina & the diamonds - how to be a heartbreaker
mumford & sons - babel
mumford & sons - i will wait
mumford & sons - hopeless wanderer
mumford & sons - the boxer
mumford & sons - little lion man
nightwish - i want my tears back
p!nk - don't let me get me
p!nk - who knew
p!nk - please don't leave me
p!nk - i don't believe you
p!nk - fuckin' perfect
p!nk - try
panic! at the disco - lying is the most fun a girl can do without taking her clothes off
phil collins - you'll be in my heart
placebo - taste in men
placebo - special k
placebo - song to say goodbye
placebo - protège moi
placebo - nancy boy
placebo - english summer rain
placebo - the bitter end
placebo - protect me from what i want
placebo - every you every me
plain white t's - hey there delilah
pmmp - pariterapiaa
samuli putro - kolme sisarta
samuli putro - älä sammu aurinko
the smiths - heaven knows i'm miserable now
tears for fears - mad world
tegan and sara - closer
tegan and sara - i'm not your hero
tegan and sara - where does the good go?
zen café - taxi
zen café - älä tee
zen café - huonot päiväsi
zen café - rakastele mua
torstai 29. elokuuta 2013
älä
"anteeks mä tiedän että kello on vartin vaille yks torstaiaamuna ja mä toivon ettet sä herää tähän mutta -"
luin yksitoista tuntia putkeen ja nyt en saa henkeä, naputtelen ässälle viestiä tärisevin käsin koska jotkut asiat ovat niin väärin, on olemassa asioita jotka ovat niin suuria että olen pakahtua koska eivät ne millään mahdu vartaloni sisälle, tähän asuntoon, tähän kaupunkiin maahan universumiin
(it is unacceptable that people look at me and don't see you)
luin yksitoista tuntia putkeen ja nyt en saa henkeä, naputtelen ässälle viestiä tärisevin käsin koska jotkut asiat ovat niin väärin, on olemassa asioita jotka ovat niin suuria että olen pakahtua koska eivät ne millään mahdu vartaloni sisälle, tähän asuntoon, tähän kaupunkiin maahan universumiin
(it is unacceptable that people look at me and don't see you)
sunnuntai 11. elokuuta 2013
soin ja soin
"hei oikeesti. en kestä. :D aaaaaaaajfkgigkwogkrihks HUNAJAA"
kikatan pommittaessani viirua viesteillä helin sohvalla parvekkeella lattialla kaikkialla, olen tainnut menettää viimeisetkin katu-uskottavuuden rippeetkin jo kauan sitten. ihmiset ympärillä alkavat jo tulla tutuiksi ja tuntuvat oikeasti pitävän seurastani, nauramme niin katketaksemme että läikytän viiniä kädelle ja joudun nuolaisemaan ihon puhtaaksi. tietenkin on hetkiä jolloin en saa henkeä, kun pelkään muiden tuomitsevia katseita syödessäni, mutta yritän unohtaa sen kaiken - edes yhden illan ajaksi.
huomenna alkaa koulu. huomenna. koulu. minä, koulussa! melkein vuosi sairaslomaa takana ja sitä ennen kolme vuotta yliopistossa vihaten kaikkea. olen ihan kauhuissani: haluan tälle alalle, olin yksi vain kymmenestä joka sinne pääsi ja uskon oikeasti tulevani olemaan hyvä, mutta silti. mitä jos en pystykään tähän? mitä jos masennus ahdistus paniikki iskee kesken kaiken ja joudun taas lopettamaan? mitä jos entä jos sittenkin mitä jos?
olen jo ottanut unilääkkeet; vielä pitäisi pestä meikit pois, mutta tunnen kuinka aivot yrittävät jo sammua yöksi.
kikatan pommittaessani viirua viesteillä helin sohvalla parvekkeella lattialla kaikkialla, olen tainnut menettää viimeisetkin katu-uskottavuuden rippeetkin jo kauan sitten. ihmiset ympärillä alkavat jo tulla tutuiksi ja tuntuvat oikeasti pitävän seurastani, nauramme niin katketaksemme että läikytän viiniä kädelle ja joudun nuolaisemaan ihon puhtaaksi. tietenkin on hetkiä jolloin en saa henkeä, kun pelkään muiden tuomitsevia katseita syödessäni, mutta yritän unohtaa sen kaiken - edes yhden illan ajaksi.
huomenna alkaa koulu. huomenna. koulu. minä, koulussa! melkein vuosi sairaslomaa takana ja sitä ennen kolme vuotta yliopistossa vihaten kaikkea. olen ihan kauhuissani: haluan tälle alalle, olin yksi vain kymmenestä joka sinne pääsi ja uskon oikeasti tulevani olemaan hyvä, mutta silti. mitä jos en pystykään tähän? mitä jos masennus ahdistus paniikki iskee kesken kaiken ja joudun taas lopettamaan? mitä jos entä jos sittenkin mitä jos?
olen jo ottanut unilääkkeet; vielä pitäisi pestä meikit pois, mutta tunnen kuinka aivot yrittävät jo sammua yöksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)