place de la république

Aurinko paistaa ikkunoista sisään ja keittiössä oleva mittari sanoo että ulkona on 12,8 astetta lämmintä. Hymyilen ja tanssitan kissaa sylissäni, haluan lähteä ulos juoksemaan koiran kanssa, haluan kävellä keskustassa Cœur de pirate soimassa korvissani, haluan kaataa Helin sängylle ja suudella häntä kunnes happi loppuu keuhkoistani, haluan lähteä spontaanisti junalla Lokin luo, haluan haluan haluan haluan.

...mutta olen vain sisällä päivä toisensa jälkeen, aivan varma että tunnen kuinka kuume polttaa aivosolun toisensa jälkeen. Tunnit ovat sumeita ja särystä sekavia enkä saa pidettyä puhelimesta kunnolla kiinni, ainoat helpotuksen hetket ovat nämä kun uskallan ottaa kunnon kipulääkkeitä. Parin tunnin ajan pystyn ajattelemaan, kirjoittamaan tai lukemaan tai oikeasti seuraamaan mitä televisiosarjassa tapahtuu, kokkaamaan ja syömään ja käymään suihkussa. Inhoan maailman heikointa vastustuskykyäni, inhoan sitä kuinka joka helvetin virus tarttuu minuun ja laittaa kehoni sekaisin, estää minua tekemästä asioita joita ihan oikeasti haluaisin tehdä - äiti ja isikin ovat käymässä Suomessa työmatkalla enkä voi mennä Helsinkiin heidän luo tämän typerän influenssan takia. Itkettää.

No, onneksi Cœuria voi kuunnella sisälläkin, koira retkottaa sängyssä puoliksi sylissäni ja tuhisee unissaan, Heli on puhelimen päässä eikä Lokkikaan ole lähdössä mihinkään. Ehkä yritän vain olla stressaamatta ja levätä, antaa poloisen kehoni yrittää (taas kerran) saada itsensä taas ehjäksi.

sonata in d

Kirjoitin pitkän ja kauniin merkinnän siitä, miltä Kiharan novascotiannoutaja näyttää juostessaan vapaana lumessa, kuinka joitakin päiviä ei voi kuvailla kuin viulusonaateilla (1. Toccata: Adagio In E Come Stà, Presto, Adagio), miten kylmät väreet tanssivat niskassani Helin sormien tahtiin, josko joskus uskaltaisin taas rauhassa puhua ihmisjoukon edessä. Lopulta pyyhin kaiken; turhaannun itseeni niin kovin helposti. Mikään lause ei kuulosta tarpeeksi siltä tai tältä, en saa muotoiltua ajatusta juuri oikein joten en muotoile sitä ollenkaan.

(Sama tapahtuu muuallakin: kirjoitan viestin mutta pyyhin pois ennen kuin ehdin painaa lähetä-nappulaa, pelkään kuulostavani liian paljon joltain tai liian vähän joltain muulta. Kasvokkain ihmisten kanssa tuntuu kuin suustani pääsisi vain epämääräistä kirjainsotkua, menen sekaisin sanoissa ja tavuissa ja kirjaimissa kun tuntuu kuin en yhtäkkiä voisikaan sanoa sitä mitä alunperin piti, käteni nykivät taskuissani kun en osaa päättää mitä niillä pitäisi tehdä. Käännän pääni, ettei toinen näkisi ilmettä, jonka olen jo päästänyt kasvoilleni. Pelkään jatkuvasti tekeväni jotain väärää, jotain kiellettyä.)

Pidän puhelinta kädessäni ja mietin, saanko ottaa taas yhteyttä, vaikkei edellisestä ole edes puolta tuntia. Olo on kovin levoton (ahdistunut: yritän sulkea silmät ja tuntea oikean tunteen mutten löydä sitä, en ymmärrä mistä kehoni yrittää viedä huomioni pois) vailla mitään loogista syytä, täytyisi keskittyä johonkin mutten saa ajatuksia takertumaan mihinkään.

Olisi jo huominen.

go ahead and

Tapahtuu hirmu paljon asioita, päivät lentävät eteenpäin - miten nyt on jo perjantai?

Maanantaina jatkuu koulu ja itkettää pelkkä ajatus; ei sen takia etten jaksaisi (pitkästä aikaa jaksan, ihan oikeasti jaksan, kuinka omituista), vaan sen takia että meillä on vain yrittäjyyttä ja pihasuunnittelua maaliskuun loppuun asti, ja molempien aineiden opettajat ovat niin huonoja että he vievät kaiken hauskuuden opiskelusta. Kolme kuukautta heitä takana, ja mitä olen oppinut? En yhtään mitään. Siis kirjaimellisesti en yhtään mitään, kaikki päivät ovat täynnä vain turhaa jaarittelua ja maalaisjärjen kertaamista, yksi opettaja ei osaa pitää kuria ja toinen ei ole edes opettaja. Kai minun on pakko mennä puhumaan ryhmänohjaajalle, en halua mokata koulua sen takia että ammattitaidottomat opettajat imevät kaiken energian jo valmiiksi väsyneestä vartalostani.

Toissapäivänä lojuin Helin kanssa tämän sängyllä, Heli käytti kyynärpäätäni toisena tyynynä ja kikatimme Greyn anatomian älyttömälle slow motion -draamailulle, kun Ässä tupsahti huoneeseen imuroimaan. Jäädyin aivan täysin, tunsin kuinka kehoni jähmettyi ja aivoni yksinkertaisesti pysähtyivät, olo oli kuin peuralla ajovaloissa enkä vieläkään tiedä miksi. (Ässä ei edes katsonut minuun päin, ei silloin eikä myöhemmin kun moikkasin häntä nimellä; en tiedä onko hän vihainen minulle jostain vai mitä, mutta minun ja Pikkuisen välien lähentyessä Ässä vetäytyy koko ajan kauemmas, ei vastaa viesteihin ja peruu näkemisiä. En tiedä mitä tehdä, vielä puoli vuotta sitten vietimme tuntikausia jutellessa.) Hetken päästä jännite sisälläni purkautuu ja alan kikattaa ihan sekopäisenä, Heli kummastelee käytöstäni mutta en kerro omituisista reaktioistani. Asuntojamme yhdistävän bussilinjan typerät aikataulut harmittavat, pakko lähteä kesken ihanan nostalgisen Grey-putken, ulkona on kylmä eikä minulla ole taaskaan sormikkaita mukana.

Eilen stressasin koko aamun puoleltapäivin olevia lehtikuvauksia, ja syystäkin - en halua ajatella, kuinka monta ihmistä tulee ensi kuussa katsomaan minua ja löllyviä lyllyviä liian suuria reisiäni. Kaiken lisäksi kuvaaja laittaa minut hymyilemään, eikä edes tavallista, pientä ja vinoa valokuvirnettäni, vaan ihan oikeasti hymyilemään. Pakotan hymyn kasvoilleni ja hypin ja nauran, mutta oikeasti haluan vain itkeä: aito hymyni ei ole kaunis, ei niin millään asteikolla. Se on liian iso, olen pelkkään hammasta ja ientä ja näytän niin vitun typerältä että kaduttaa koko juttu, en saa pois päästäni äidin ja Pikkuveljen ivallisia sanoja vuosien varrelta, no onko ees feikin näköinen ja you look fucking retarded ja miks sä hymyilet tolleen ja sä et kyl osaa näyttää normaalilta hymyillessäs kuvissa ja why do you do that thing with your lips ja ja ja ja. Kotiin päästyäni käperryn sohvannurkkaan ja nostan kissan syliin, painan kasvoni sen turkkiin ja annan kyynelten vihdoin tulla.

zigeunerweisen

...Mutta suurimman osan ajasta olen kuitenkin ihan kunnossa. Viime aikoina koko valveillaoloajan painanut väsymys vaan tekee temppuja tunteilleni, itken kaikesta enkä oikein mistään, töissäkin haluan lähinnä lyyhistyä jokaisen kylmiökierroksen jälkeen (siis ei kukaan paitsi tämän alan ihminen voi tajuta kuinka paljon levyllinen vastakasteltuja, betoniruukkuihin istutettuja jouluruusuja oikeasti painaa kun niitä kantaa rappusia ylös) mutten voi, pakko viedä hakea toimittaa tarkistaa sitoa istuttaa palvella jutella hymyillä nauraa lisää.

Onneksi nyt on viikonloppu, voin hengittää (nukkua) rauhassa. Kotiin päästyäni heitän repun tuolille ja yksinkertaisesti kaadun sohvalle, herään vasta Marjan tullessa miltei kolme tuntia myöhemmin kotiin -

(näin pitkästä aikaa unta ilotulituksista Wiltshiren taivaalla ja humalaisesta puhelusta johon vastasin puoli vuotta niitä ennen, "muru täällä soi meidän biisi, kuuletsä tää on meidän" ja kyllä, Jos sä tahdot niin on edelleen meidän vaikka meitä ei enää olekaan)

- ja koiran hyppiessä innostuneena jalkojeni päällä. Marja lähtee vain parin tunnin päästä tyttöystävänsä luo viikonlopuksi (déjà vu: unesta jää inhottava tunne kehooni, väsyneenä menen välillä päivissä kuukausissa vuosissa sekaisin enkä tiedä mitä tehdä levottomilla käsilläni) ja eläimet jäävät pitämään minulle seuraa. Oi, kaksi ja puoli päivää vain oman itseni kanssa, voin nukkua ja siivota ja juosta ja kuunnella viulusonaatteja oikeista kaiuttimista.

(Ja oksentaa: en aio enkä oikeasti haluakaan, mutta jotenkin minua lohduttaa ajatus että voisin tehdä itselleni mitä tahansa kenenkään tietämättä. Voisin tahria kauniit vaaleansiniset lakanat ja raapia kurkkuni auki ja itkeä keskellä olohuoneen lattiaa, kokeilla kuinka rikki saan itseni revittyä ilman että kukaan sunnuntai-iltana huomaa.)

(En ymmärrä, miten olen nyt niin poissa tolaltani tuon unen takia. Olen saanut Lappitytön riuhdottua sydämestäni sielustani kohtalostani irti aikoja sitten, miksi yhtäkkiä sormeni kynsivät niskani ihoa ja toistan päässäni samoja sanoja uudestaan ja uudestaan? Kai se on vain sitä samaa väsymystä joka saa minut pois tolaltani kaiken muunkin takia. Väsyneenä olen koko ajan vereslihalla ja ihan kaikki tuntuu suolalta, eilen olin alkaa itkeä keskellä Valintataloa kun huomasin lempijugurttini olleen loppunut. Miksen vain voi niellä koko iltalääkepurkkia kerralla, vaipua tajuttomuuteen ja herätä joskus muutaman päivän päästä?)

Ehkä minun vain pitäisi sulkea tietokone, viedä koira pikaisesti ulos ja ottaa iltalääkkeet. Ehkä otan ensin Opamoxin tai pari - vaikkei se saakaan unohtamaan, niin edes hetkellisesti olemaan välittämättä. Huomenna annan itseni nukkua kymmeneen asti.

requiem eternae

En ole ikinä ennen laulanut yhtä hyvin. Tietenkin parrasvaloissa oli tuskaisen kuuma ja kädet väsyivät nuottikirjan kannattelusta, mutta ihan sama, täysi Tampere-talo, en vieläkään ymmärrä että se oli todellista. Herraisä, jok'ikinen konsertti koko loppuelämäni ajan tulee tuntumaan niin kovin antiklimaattiselta tuon jälkeen.

(Minähän en oikeasti ole tuossa kuorossa, vain vierailijana tämän projektin ajan, mutta konsertin jälkeen minua pyydettiin koelaulamaan vakituiseksi jäseneksi. Todennäköisesti se oli vain kohteliaisuus joka sanottiin kaikille vieraille, mutta silti - onhan se hieno ajatus.)

(Yöllä uni ja todellisuus sotkeutuvat toisiinsa, ja kun puoli neljältä säpsähdän hereille olen itkenyt tyynyni läpimäräksi. Hengitän hetken kissan turkin tuoksua ja kuiskin sille ikävästä joka ei mene pois, mutta lopulta saan noustua hakemaan vessasta rauhoittavan. Aamuun asti olen autuaan rauhallinen.)

i will raise you

Kiitos kaikille, jotka ottivat yhteyttä ja antoivat sympatiaa ja neuvoja. Olette kovin tärkeitä.

Koira löytyi lopulta, ja mun ihana pieni (iso) Ella, joka retkotti selällään sohvalla muiden eläinten vieressä ja sai heti lempinimekseen Elmeri, aiheutti minussa niin vahvan allergisen reaktion että jouduin antamaan hänet pois. En ymmärrä, hän oli minulla vain viikon, viikon, viikko ei ole yhtään mitään, mutta silti - tuntuu kuin pala sydämestäni olisi hävinnyt. En saa henkeä.

(Sydämessäni on nyt kolme väkisin irti revittyä kohtaa joiden en pelkää ikinä täyttyvän: menetetty kesämökki, menetetty Lappityttö, menetetty Ella. Kolme mustaa aukko sielussami.)

Työssäoppiminen on loppunut, olen palannut takaisin koululle. Hymyilen tytöille, nyökkäilen opettajalle, ajan traktoreita, johdan oppilaskuntaa. Valmistaudun ensi viikolla olevaan kuorokonserttiin, nauran Euroviisuille, kohteliaasti kieltäydyn treffikutsuista, lataan uuden jakson QI:ta ja Graham Norton Show'ta. Iltaisin kirjoitan päiväkirjaani siitä, kuinka haluan jäädä peiton alle ja kuolla.

who let the

Olen neljätoista tuntia vuorokaudesta ulkona, lappu lapun perään bussipysäkeille roskakatoksiin katuvaloihin ilmoitustauluille ohikulkijoille, grillaan kertakäyttögrilleillä kilokaupalla makkaraa näköhavaintopaikoilla, soitan paikallisiin löytökoirapaikkoihin ja rescuekoirayhdistyksiin ja etsijäkoiraliittoon ja kävelen jalkani sohjoksi. En saa unta ja silloin kun saan niin näen painajaisia, soitan terapeutille itkien musta tuntuu kuin mä olisin ansainnut tän olemalla ihmisenä niin epäonnistunut mutta miks mun koira ei mun koira oo mitään tehnyt ja nyt se on yksin ja peloissaan ja mä ansaitsen kuolla ja Lokille pyytäen autokyytiä jotta saan haettua koiraloukun lainaan. Terapian viikkokortit täyttyvät nollista ja viitosista enkä tiedä miten tulen selviämään tästä.

en

Kaikki menee päin helvettiä. Kaksi viikkoa pelkkää masennusta ja ahdistusta, minkä lisäksi uusi koirani karkasi tänään kun säikähti yhtäkkiä ihan vieressä kiinni paiskattua auton ovea ja ampaisi juoksemaan kuin rasvattu salama. Se ei ollut ehtinyt olla mulla edes tuntia, kun onnistuin jo pilaamaan kaiken.

Vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni

you gotta

Types of friends that you need to reject from your life:

People who are inconsistent in the way they treat you. 

People who do not know how to be thankful. 

People who make you feel like you need to impress them. 

People who only text/call you when they need something from you.

Laitan nauraen tekstiviestiä toisensa perään, kerrankin sanoessani "ihan sama" minä tosissani tarkoitan sitä. Elämä on tämän viikon aikana hymyillyt kovin paljon: töissä onnistun ja onnistun ja onnistun, terapia on raskasta mutta oloni on kevyempi kuin aikoihin, en ole ahminut kertaakaan, lupaudun laulamaan Appelsiinin häissä, maksan laskut, shoppailen eläinkaupoissa ja hoidan koiran varausmaksun.

(Koiran, minun koirani! Odotan kauhunsekaisella innolla nollasta asti eläimen kouluttamista, mattojen piiloon rullaamista ja ulkomaanmatkojen katoamista.)

Äiti on Suomessa kaksi viikkoa, tulee ensi viikolla käymään tänne. En millään jaksaisi kuulla, kuinka en ole tarpeeksi yhtään mitään.

sunny afternoon

Mulla on ollut täydellinen päivä.

we'll be counting stars

Herää, nouse, käy suihkussa. Lähde kouluun, älä myöhästy, tee muistiinpanoja, naura muiden vitseille. Mene kotiin, mene terapiaan, mene töihin, mene kuorotreeneihin. Lenkitä koira, siivoa, lue tenttiin, mene nukkumaan.

Päivät menevät ohi jotenkin sumussa, teen kaiken mutta en keskity oikein mihinkään, mikään ei kiinnosta. Haluan karata, lähteä kesken päivän kahvilaan Helin kanssa (mutten voi, minun on pakko olla koulussa ja Heli on sairaalassa), lähteä luistelemaan Marjan kanssa keskellä yötä (mutten voi, tarvitsen unta ja Marja vihaa luistelua), lähteä tanssilattialle huuhtomaan ajaksia pois (mutten voi, ei minulla ole seuraa eikä pokka nykyään enää riitä yksin menemiseen), lopettaa koulun ja jäädä sairaslomalle koska en jaksa tätä tai yhtään mitään (mutten voi, olen sitoutunut ja mä pystyn tähän vittu mä pystyn tähän mä pystyn).

Välillä minua hävettää niin saatanasti oma fyysisen läheisyyden tarpeeni. Riippumatta kenestä on kyse, olen minä aina, aina se joka tekee aloitteen; minä kosketan kättä, minä tuuppaan hartiaa, minä halaan tai suutelen tai otan spontaanisti kiinni ja alan tanssia valssia. Ahdistaa oma tarpeeni koskea, tuntuu kuin sitä ei ole kenelläkään muulla ja minä yksin olen kuin mikäkin kolmevuotias.

(Tai jos totta puhutaan niin kyllä minua hävettää ihan muutenkin, en ymmärrä miksi olen romahtaa aina kun minä aloitan keskustelun eikä se toinen, miksi tuntuu kuin kuolisin jos pojat lähtevät jonnekin eivätkä pyydä minua mukaan, miksi alan itkeä jos minua ei muistuteta siitä että minusta pidetään tai olen kaunis tai että minulla on väliä.)

Kävin aamulla vaa'alla vaikka tiedän etten saisi. Olen massiivinen.

turskan kallo

Kotona kotona kotona kotona kotona kotona kotona.

(Valveilla melkein neljäkymmentä tuntia, olen niin väsynyt että bussin pysähtyessä Hämeenlinnan kohdalla luulin hetken ajan puoliunisessa horroksessa olevani Lapissa, päästyäni vihdoin Tampereelle ja kotiin asti en ollut tunnistaa kissaani ja kesti aivan liian kauan muistaa missä vaatekaapin hyllyssä on mitäkin.)

Huomenna alkaa arki, mutta sitä ennen ajattelin nukkua kaksitoista tuntia omassa sängyssä oman nallen kanssa kuunnellen oman asunnon ääniä.

the wind is really

viime yö oli hirveän levoton, heräsin kerta toisensa jälkeen unista joissa kuoropoika näpisti puhelimeni ja nauroi, että en ole tarpeeksi kaunis vastaanotetuissa tiedostoissa vilkkuvalle tytölle. sain vajottua rauhallisempaan uneen vasta aamulla kahmittuani koiran kainalooni patteriksi, mutta noustuani yhdentoista aikaan rintaani puristi edelleen.

ajattelin lohduttaa itseäni hakemalla porkkanapiirakkaa lähikaupasta, olisi kannattanut jäädä kotiin: lensin kauniissa kaaressa jäälle, kolhin koko vasemman puoleni niin pahasti että edes marjan tramalit eivät lopeta kyynärpään-polven-nilkan jomotusta. takaisin kotiin hoiperreltuani olin pyörtyä kun nostin housujen lahkeen ylös ja näin rikki menneen ihoni, paksu kerros oli repeytynyt irti ja näin kuinka verta pumppasi ulos sydämenlyöntien tahdissa. en tiedä miten onnistuin pysymään tajuissani ja olemaan oksentamatta puhdistaessani haavan: minun itseni tahallaan viilletyt haavat iholleni eivät haittaa, mutta missä tahansa muussa tilanteessa veri on vain pwolhgrgpsojgp en kestä en kestä en kestä. välillä pelkkä vuotavan veren ajatus saa minut vajoamaan lattialle.

(minun ja marjan välit ovat olleet kamalan kireitä viime viikot, ja tiedän sen olevan minun syytäni - olen ollut niin kamalan stressaantunut koulusta kuorosta kaikesta, että olen ollut aivan hirveä narttu ja purkanut sen enimmäkseen kotona. en ole jaksanut tehdä kotitöitä, olen tiuskinut mitättömistä asioista ja lukittautunut huoneeseeni mököttämään täyisn turhasta. ihme että marja ei ole räjähtänyt minulle, itse en varmaan olisi pystynyt samaan. tänään on ensimmäinen päivä pitkään aikaan, kun välimme ovat taas tuntuneet normaaleilta: istumme tietokoneidemme kanssa olohuoneessa katsomassa paskaa telkkaria, marja antaa minulle tuoretta kuplamuovia vastineeksi lahjoittamastani harsopaperista ja nauramme salkkarien juonenkäänteille.)

sinun pitää omanasi

pidättelin itkua läpi koko saiturin joulun. olen lukenut sen sata kertaa ja fanisovituksiakin monessa eri universumissa, kyllä minä tiesin mitä siinä tulee tapahtumaan, mutta siltikään en pystynyt estämään toisen näytöksen lopussa vihdoin poskille kieriviä pisaroita. "ehkä mä sittenkin jaksan äitiä tänä jouluna", sanon pinnille narikkajonossa, ja kerrankin jaksan jopa uskoa itseäni.

eilen minä olin niin kovin reipas vaikka väsytti niin kovin paljon. jaksoin nousta ja syödä aamupalan ja lenkittää koiran ja käydä hoitamassa virallisia paperisotia ennen kuin annoin itselleni luvan istuttaa istuttaa itseni helin sohvaan pariksi tunniksi - tein parhaani hillitäkseni halua käpertyä mustekalana toisen ympärille kun seurassa oli muita ihmisiä, ei kuulemma olisi tarvinnut. evo. saavutuksista suurin oli kyllä nostaa itsensä takas ylös ja lähteä ulos pistävään pakkaseen, mutta kun kerran on konsertti laulettavana niin sitten on konsertti laulettavana. meni itse asiassa todella hyvin, ehdottomasti paremmin kuin torstaina, ja illalla kuoron joulujuhlassa jaksoin nauraa ja laulaa ja hymyillä ja leikkiä ihan yhtä paljon kuin kaikki muutkin - vaikka he kiusasivatkin sitä, että naputtelin puhelinta niin usein.

tänään heräsin vasta puolenpäivän jälkeen, en muista milloin olisin viimeksi nukkunut niin myöhään. haluaisin vain jäädä sänkyyn katsomaan salkkarien ensimmäistä kautta, mutta ehkä opettelen silti kevätperennoja. kyllä minä jaksan skarpata vielä yhden viikon. yksi viikko: yksi tentti, yksi työvuoro, yksi kuoron hallituksen kokous, yksi koulun johtokunnan kokous, ja sitten olen valmis. sänkyni kiinassa on leveämpi kuin minä olen pitkä (vaikka siihen ei vaaditakaan kovin paljon, taskukokoinen teidän henkilökohtaisen mukavuutenne vuoksi) ja kylpyhuoneeni amme niin suuri etten yletä makaamaan siinä pituussuunnassa, tulen kolmen viikon ajan kuulemaan veljeni äänen naapurihuoneesta ja leikkimään pikkuruisten tiikeriraitaisien kissojen kanssa, nauttimaan siitä että on taloudenhoitaja joka pesee pyykit ja laittaa ruoat ja minä voin vain olla.

mies ja nainen

lista asioista, joista yhtäkkiä tulee elintärkeitä kun on tentti neljän päivän päästä:

imuroiminen

pölyjen pyyhkiminen

tiskaaminen

pyykinpesu

huonekalujen uusiksi järjestäminen

mattojen tamppaus

wc:n ja kylpyhuoneen pesu

koiran superpitkät lenkit

eläinten turkkien harjaaminen

eläinten kynsien leikkaaminen

uudelleen imuroiminen

kirjahyllyn järjestely

tietokoneen tiedostojen järjestely

veitsien teroittaminen

yksinäistsen sukkien parien löytäminen

meikkihyllyn järjestäminen

kynsien lakkaaminen

taas kerran imuroiminen

sähköposteihin vastaaminen

nuottikansion järjestäminen

laskujen maksaminen

ever dream

kuorotyttö välittää terveiset, että minua oltiin kokouksessa kehuttu hyväksi ja aikaansaavaksi. naurahdan ääneen lukiessani viestin; minä, aikaansaava? olo on kaikkea muuta kuin tehokas, jokaisen tehtävän suorittaminen on itkunsekaisen pakotuksen takana, haluan vain nukkua joululomaan asti. mutta ei, en saa, ei vielä. kirjoitan sähköpostin toisensa jälkeen, käyn laulutunneilla ja kuoroharjoituksissa, lenkitän koiraa, siivoan ja tiskaan ja pyykkään, autan luokkalaisia ruotsin kielen läksyissä, teen powerpoint-esitelmiä, editoin mainosvideota, opiskelen ruukkukasveja, kirjoitan puhtaaksi muistiinpanoja lannoituksesta ja kalkituksesta ja avomaan talvisuojista ja hallan torjunnasta ja ja ja ja. pelkään että jokin sisälläni napsahtaa, että jokainen uusi velvollisuus on olki joka katkaisee kamelin selän. mutta silti väännän kasvoni väkisin hymyyn, en osaa sanoa ei vaan sanon joo tietty voin vaikka haluan vain lyyhistyä sänkyyn.

(kieltäydyn leivästä, kieltäydyn pastasta, kieltäydyn keksistä, kieltäydyn kieltäydyn kieltäydyn. syön palan marjan tekemää pizzaa mutta vain koska se oli iltakuudelta aamupalani, lasken mehutiivisteen sokereita ja grammoja eilisestä. en uskalla kertoa kenellekään että olen taas vajoamassa, en halua painaa muiden harteita minun ongelmillani.)

(tarvitsisin halausta.)

we'll blow away

"once, just once in my miserable fucking excuse for a life, i'd like to know that i am missed."

sidoin ruskusten ja nahkasanikoiden sekaan niin hienon spiraalin krysanteemeista, punahatuista, tarhapiiskuista ja morsiusharsosta että ostin sen. nyt kimppu koristaa turkoosissa lasimaljakossa keittiön pöytää; en ymmärrä miten minusta voi tulla jotain niin kaunista.

marja on poissa viikonlopun, olen yksin eläinten ja valkoviinipullon kanssa. harkitsen siivoamista tai kirjoittamista tai lenkille lähtemistä, mutta taidan sittenkin vain maata sohvalla kuunnellen veracinia ja lukien vuorotellen arthur conan doylen ja robert burnsin tuotantoa. huomenna on aikaa olla vastuullinen aikuinen.

(puhelimeni pysyy hiljaisena, mutta ei se mitään. i will wait, i will wait for you.)

kaipaus soi

pinni ja viiru jaksavat kuunnella yöllä, naputella viestin toisensa jälkeen vaikka kello oli jo seuraavan päivän puolella. lopulta saan unta, nukun sikeästi marjan kouluun lähtemisen ja oman herätyskelloni ja kymmenen tekstiviestihälytyksen ohi ja herään vasta päivällä, kun koira hyppää viereeni ja tunkee kylmän kuonon kaulaani vasten. marja tulee kahden minuutin sisään kotiin ja kysyy mikä on, taisi kuulla epätoivoisen itkupotkukiroiluni illalla. hymyilen ja pudistan päätäni, istumme olohuoneeseen katsomaan televisiota, syön geisha-keksiä ja marja kutsuu minua naksuksi.

en tiedä mikä on tässä parin viikon aikana ollut niin vaikeaa. miksi yhtäkkiä kaikki muistuttaa minua lappitytöstä kylmä tuuli lämpimät sormet kuumat huulet kuiskattuja salaisuuksia ilotulituksia chinatown rakkautta rakkautta rakkautta ja elämästä jonka menetin, miksi olen taas niin vastenmielisen näköinen ruma läski oksettava hyi enkä muutenkaan kelpaa itselleni. ehkä se on vaan sitä etten tunnu kelpaavan muille; sehän on yksi lempielokuvistani jossa sanotaan että kun ihmiset tarpeeksi mollaavat niin sitä alkaa lopulta itsekin uskoa. minulla on marja ja lokki, joiden kanssa pahasta olosta ei yksinkertaisesti puhuta, ja viiru ja pinni, joita pelkään muutenkin häiritsevän joka kerta kun laitan viestiä. ei minulla ole muita. heliäkään ei enää kiinnosta, hän päätti ettei ystävyyteni ole vaivan arvoista ja poisti minut elämästään. yöllä katsoin hänen nimeään puhelimeni yhteystietoluettelossa ja kuiskasin salaisuuksia. "luulin olevani sulle tärkeä."

(marja meni äsken huoneeseeni etsimään toista kissaa, liian myöhään muistin jättäneeni veitsen kirjoituspöytäni päälle. rukoilen, ettei hän huomannut.)

waltz

en itsekään tajua, miten jaksan. koulua kuudesta kahdeksaan tuntia päivässä, koko ajan jaloillani ja usein kantaen pöytiä omenalaatikoota kuka ties mitä, koirakin pitää lenkittää ja ystäviä nähdä, lukea tenttiin toisensa jälkeen ja jaksaa hymyillä hymyillä hymyillä. iltaisin romahdan yhdeksältä, nukahdan silmänräpäyksessä ja näen levottomia unia kunnes kello soi nolla kuusi kaksi nolla ja kaikki alkaa uudestaan.

eilen heräsin jo kuudelta, kahdeksalta työvaatteet päällä punnitsen jo omenia myyntikasseihin ja yritän muistaa lajikkeiden maun ja käyttötapojen eroja. päivä sujui nopeammin kuin yksikään aikaisempi työpäivä yhtään missään, ja neljältä vaihdoin hameen ja korot takaisin päälle ja suuntasin kaupan kautta lokin luo. olin jo täysin valmistautunut pitämään hullun avautumisfestivaalin, itkemään ja huutamaan lapista ja helistä ja siitä miten en ikinä ole kenellekään taistelun arvoinen, mutta rojahdettuamme vihdoin sohvalle keksipaketin ja kahden viinipullon kanssa minä vain... unohdin kaiken paskan. nauroimme ja nauroimme ja nauroimme, katsoimme elokuvan toisensa jälkeen ja selasimme tumblria ja leikimme lokin kuolaavan labradorinnoutajan kanssa kunnes yhtäkkiä tajusimme kellon jo lähestyvän kahta yöllä. kaatuessani vihdoin omaan sänkyyni en muistanut, milloin olisin viimeeksi oikeasti nauttinut päivästä yhtä paljon.

tänään yritän taas valmistautua uuteen viikkoon, muistaa kähäräpersiljan latinankielisen nimen ja kuinka erotan saksan- ja maustekirvelin toisistaan. maustekasvitentti maanantaina, kuorotreenit tiistaina, kaverin kanssa kahvit torstaina, rikkakasvitentti perjantaina, koko päivän kuorotreenit lauantaina, koko päivän kuorotreenit sunnuntaina. yritän olla panikoimatta.

ensammast i sverige

"tietkö, viimeeks kun olin kahvilla tälleen ni petin mun tyttöystävää. oon kivuliaan tietoinen tilanteen ironiasta."

nauran ja nauran ja nauran ja nauran koska mitä muutakaan sitä voi tehdä? ei mitään, ei yhtään vitun mitään. kuorossa äänivastaavani halaa minua niin kuin aina kun edellisestä kerrasta on yli viikko, liityn hymyillen matkatoimikuntaan ja kikatan kertoessani vierustoverille kauniista ryhmänohjaajastani, vaihdan kuulumisia lukioaikaisen kaverin kanssa tekstaten samalla lokille ideoita tyttöjeniltaa varten. tuntuu kuin jokin sisälläni kuolisi mutta ei se mitään, jos jotain olen elämässäni oppinut niin sen että jos tarpeeksi valehtelee niin sitä alkaa itsekin uskoa. joten nauran, nauran hysteerisesti juostessani ulkona keltaisessa lehtisateessa koiran kanssa, nauran ja leikin että märät posket johtuvat vain kylmästä tuulesta silmissäni.

soittolista "syksyjä":
apulanta - pahempi toistaan
apulanta - ravistettava ennen käyttöä
bee gees - sayin' alive
christina perri - jar of hearts
coldplay - fix you
disturbed - down with the sickness
disturbed - land of confusion
ewan mcgregor feat. nicole kidman - come what may
happoradio - uhrille (välisoitto)
happoradio - ruumiinavauspöytäkirja
hellogoodbye - here (in your arms)
jippu feat. samuel edelmann - jos sä tahdot niin
kent - ensammast i sverige
marina & the diamonds - teen idle
marina & the diamonds - starring role
marina & the diamonds - how to be a heartbreaker
mumford & sons - babel
mumford & sons - i will wait
mumford & sons - hopeless wanderer
mumford & sons - the boxer
mumford & sons - little lion man
nightwish - i want my tears back
p!nk - don't let me get me
p!nk - who knew
p!nk - please don't leave me
p!nk - i don't believe you
p!nk - fuckin' perfect
p!nk - try
panic! at the disco - lying is the most fun a girl can do without taking her clothes off
phil collins - you'll be in my heart
placebo - taste in men
placebo - special k
placebo - song to say goodbye
placebo - protège moi
placebo - nancy boy
placebo - english summer rain
placebo - the bitter end
placebo - protect me from what i want
placebo - every you every me
plain white t's - hey there delilah
pmmp - pariterapiaa
samuli putro - kolme sisarta
samuli putro - älä sammu aurinko
the smiths - heaven knows i'm miserable now
tears for fears - mad world
tegan and sara - closer
tegan and sara - i'm not your hero
tegan and sara - where does the good go?
zen café - taxi
zen café - älä tee
zen café - huonot päiväsi
zen café - rakastele mua