if we only die once

Kävelen aamulla tuttua reittiä Appelsiinin ja Riinan luota, aamuaurinko paistaa ja ulkona on lämpimämpää kuin säätiedote alunperin ennusti. Kotiin päästyäni Marja on edelleen nukkumassa enkä halua herättää häntä turhaan, joten menen sänkyyn lukemaan puhelimeni näytöltä ja nauttimaan hiljaisuudesta. Kissa kellahtaa viereeni nukkumaan, puriseva pieni patteri lantiotani ja reisiäni vatsen, ja on niin suloinen että minun on pakko yrittää ottaa meistä kuva.

Katson kuvassa verhojeni läpi paistavaa aurinkoa, raajat levällään retkottavaa kissaa, shortsien alta pilkistävää rusketusrajaa. Jos siinä olisi kuka tahansa muu kuin minä itse, sanoisin että lantion muodostama kaari näyttää kauniilta, että kuvan naisella ei ole mitään hävettävää, päinvastoin. Mutta koska tiedän vartalon kuuluvan minulle itselleni, kiertelen ja kaartelen ja vältteleen ja vähättelen: kuvakulma sattuu olemaan sellainen jossa kaikki näyttää pienemmältä, löysä toppi piilottaa vatsamakkaran ja toisen ja kolmannen, kissa peittää pahimmat osat reisistä. Enhän minä. Ei.

Puen kengät jalkaan ja lähden koiran kanssa ulos hengittämään, yritän keskittyä tärkeämpiin asioihin. Kahlaamme järvessä ja tutkimme pieniä metsäpolkuja, istun katsomaan vesihiihtäjiä ja juon Muumi-limsaa. Huomenna on uusi päivä työssä josta pidän niin paljon että tekisin ilmaiseksi, ylihuomenna alkaa kesäkauden kuorotreenit. Ei minun tarvitse olla laiha, ei tarvitse ei tarvitse ei tarvitse ei tarvitse.

(Ehkä jos toistan sen tarpeeksi monta kertaa, alan itsekin uskoa sitä.)

on mennyt pois

Vappu kuluu haalarien, kuohuviinin ja valkolakkien täyttämässä sumussa. Istun Kiurun kanssa Sorsapuistossa ruudullisen viltin päällä, minun oikea ja hänen vasen pikkurilli kietoutuneina toisiinsa; istun Appelsiinin ja Riinan olohuoneessa muiden Poikien kanssa, väittelemme tuhannetta kertaa mikä on The Fash Show'n paras sketsi; istun yöllä sängyssäni, harjaan kimalletta pois viime viikolla vaaleanpunaiseksi värjätystä tukastani ja nauran kun kissat saalistavat kaulastani roikkuvaa serpentiiniä. Rakastan vappua, rakastan rakastan rakastan, enemmän kuin joulua tai juhannusta, melkein jopa enemmän kuin syntymäpäivääni: mikään ei voita kimalletta ja serpentiiniä ja ilmapalloja ja simaa ja munkkeja ja ja ja.

Työssäoppimispaikassa nautin itse työstä mutta haluan kuolla kaiken sosiaalisen draaman takia. Vielä kolme viikkoa taimistolla ja toiset kolme koululla: enää kuusi viikkoa, ja sitten kaikki on ohi. Ennen valmistumista täytyy hoitaa työssäoppimisen näyttö, opinnäytetyön kirjallinen versio, portfolio, yhden pihasuunnitelman työseloste ja budjettilaskelma, viljelysuunnitelma ja istutussuunnitelma, liiketoimintasuunnitelma ja siihen kuuluva markkinointisuunnitelma, lasku ja tilaus ja tarjous ja tarjouspyyntö, ammattienglannin näyttö muille oppilaille pidetyn puutarhakierroksen muodossa, pihasuunnittelun ja yrittäjyyden näytöt, keväällä näyttävästi kukkivien pensaiden tentti, yksivuotisten rikkakasvien tentti ja monivuotisten rikkakasvien tentti. Kyllä minä pystyn tähän. Pystyn. 

(Pystynhän? Minua pelottaa niin kamalasti, en häpeä myöntää. Pakko valmistua, pakko pakko pakko pakko.)

Istun sohvalla ylikuumentaessa tietokonetta Photoshopatessa portfoliokuvia, televisiosta tulee pelikonsolin Netflixin kautta Skins-maratoni ja iPadista pyörii jääkiekkoa. Aina kun katson Skinsiä tapahtuu kaksi asiaa: tunnen kuinka syömishäiriö huutaa ja repii ja raivoaa vartalossani, ja ajattelen Pinniä. Ensimmäinen ajatus lienee sarjan teemojen takia ihan looginen, mutten ole ikinä saanut selvitettyä miksi yhdistän Pinnin siihen niin vahvasti. Laitan hänelle viestiä ja suren vähän; voi kun me voisimme molemmat vain olla onnellisia.

live while we're young

Niin kovin moni asia muuttuu - koulut työpaikat kaupungit siviilisäädyt sukunimet, voi kuinka asiat ovatkin muuttuneet! - mutta jotkut pysyvät aina samana: minä ja Lokki ja Pojat (ja nykyään myös Appelsiinin vaimo, jolle oikeasti pitäisi jo antaa oma nimi täällä), seitsemän (kahdeksan) ihmistä jotka kuuntelevat ja osaavat sanoa juuri oikeat sanat. Ihan sama olemmeko yliopiston kahvilassa väittelemässä Vietnamin sodan käytöstä allegoriana 80-luvun amerikkalaisissa elokuvissa vai keskellä yötä nauramassa humalaisessa kasassa jonkun olohuoneen lattialla, tulos on aina sama: kävelen hymyillen kotiin, sydän sata kiloa kevyempi kuin yhtä tuntiviisarin pyörähdystä aikaisemmin.

(Tänään, tai siis teoriassa eilen: Alien-maratoni kera kissojen, siiderin, suklaamunien ja tuhannen huonon munavitsin. Kello on jo kaksi yöllä kun lähden tuttua reittiä kotia kohti, tuntuu kuin kahdeksan tuntia olisi taas hurahtanut ihan hetkessä ohi.)

Hauskaa pääsiäistä, puput. Muistakaa, että teillä on ihan kaikilla oikeus syödä niitä pääsiäissuklaita juuri sen verran kuin itse haluatte.

credits clean

Lokki tuli Tampereella käymään ja olen seota onnesta, istumme melkein neljä tuntia kahvilassa eikä juttu missään vaiheessa lopu kesken. Luen läpi ja kommentoin pätkiä hänen gradustaan, hän kuuntelee ja naamapalmuilee minun kirotessani kouluhommia ja heittää vitsiä meidän molempien kamalasta työmäärästä ja on niin tuttu ja turvallinen että olen alkaa itkeä. "Olen iloinen että olet iloinen", hän sanoo eikä siinä ole vinoilun häivääkään, hän on vilpittömästi iloinen siitä että en enää ole se oman itseinhonsa alle romahtava kuori. Tietenkin hän rakasti sitäkin Marieta, halasi ja nukkui vieressä ja katsoi Disney-leffoja kun se oli ainoa asia joka minut sai jaksamaan olla hengissä, mutta se onni joka hänen kasvoillaan paistaa kun hymyilen ja sanon että olen onnellisempi kuin kertaakaan ennen koko Suomessaoloaikanani. Emokin tulee istumaan kanssamme tunnin verran ja on ihana nähdä häntäkin: nykyään on niin paljon vaikeampaa saada järjestettyä yhteisiä hetkiä, kun emme enää ole fukseja joilla on yhteiset luennot ja aikataulut vaan aikuisia ihmisiä jotka ovat eri kouluissa, työpaikoissa, kaupungeissa. En ymmärrä miten olemme onnistuneet siinä, miten olemme edelleen me, Marie ja Lokki ja Pojat, me seitsemän ja vain me seitsemän, heti siitä kolmannen koulupäivän illasta asti. Olen niin onnekas etten tiedä miten päin olla.

(Helikin tulee viereeni istumaan, ja olen niin hermostunut että tuntuu kuin kaikki sanat menisivät suussani sekaisin: mitä jos he eivät pidä toisistaan? Pelkään että Lokki tulkitsee Helin hiljaisuuden töykeydeksi, pelkään että Heliä ei oikeasti kiinnosta vittuakaan. (Tiedän että molemmat ovat vain pelkoa, mutta silti - pelkään.) Vielä vuosi sitten olisin lähtenyt suoraan kotiin itkemään syyllisyydentunteesta ahdistukseni johdosta, mutta nyt vedän henkeä ja otan Heliä kädestä kiinni. Mulla on oikeus pelätä, mulla on oikeus tuntea epävarmuutta; se että mulla on vaikeuksia luottaa on täysin normaali reaktio ottaen huomioon viimeiset kolme vuotta elämässäni. Teen kuitenkin parhaani, voi kuinka paljon yritänkin, ja voi kuinka kiitollinen olen että Heli ei painosta sanomaan asioita: kysyy mutta antaa minun vastata sitten kun olen valmis. Haavoittuvaiseksi itseni asettaminen pelottavin asia jonka tiedän.)


Istun huoneessani päälläni vain pitsiä ja pehmoinen aamutakki, juon teetä ja käyn mielessäni läpi reseptiä josta aion muokata omannäköiseni kakun Kuoropojan ja Emon tämäniltaisiin synttärijuhliin. Olen niin innoissani, oi, niin kovin innoissani - siitä on yli vuosi kun olen viimeksi uskaltanut mennä juhlimaan vahojen yliopistoihmisten kanssa (Lokki ja Pojat ovat tietenkin poikkeus, he ovat sisaruksia eivätkä ihmisiä, heidän seurassa ei tarvitse pelätä yhtään mitään) enkä malta odottaa nähdä heitä. Huonoja vitsejä ja epäilyttäviä spoonerismeja, hyvää musiikkia, videopelejä ja pullo toisensa jälkeen viiniä: niistä ovat anglistit tehty. Minäkin, vaikka nykyäänkin vain hengessä.

kehtolaulu

...Ja jotenkin on taas sunnuntai. Miten aika menee näin nopeasti? Onneksi viikonloppu oli ihana: uusi tatuointi koristaa kylkeäni, perjantaiset pikkujoulut Lokin ja Poikien (plus vierailevina tähtinä Pikkuveli ja Appelsiinin vaimo) kanssa olivat hauskimmat epäbileet mitä meillä on vuosikausiin ollut, jos lokakuun Verdi-projektia ei lasketa niin en muista milloin olisin viimeksi laulanut yhtä hyvin kuin eilisessä joulukonsertisssa, ja viime yö meni rauhallisesti lapsenlikkana valvoessa.

("Sä voit ihan hyvin jäädä tänne nukkumaan kun meillä meni näin myöhään, ei tarvii kävellä kotiin jos et jaksa", pikkuruisen nukkuvan mytyn äiti sanoo tullessaan kotiin kellon lähestyessä jo viittä aamulla.

"Kiitti mutta kyllä mä meen kotiin, en nuku kovin hyvin vieraissa paikoissa", sanon vältellen hänen katsettaan. En viitsi kertoa koko totuutta - sitä, ettei minulla ole iltalääkkeitä mukanani, ja siitä on yli puolitoista vuotta kun olen viimeksi nukkunut yli kolmea tuntia putkeen ilman niiden apua. Hävettää.)

Huomenna pitää mennä takaisin työssäoppimaan, enää viisi päivää ennen kuin joululoma alkaa, plus kolme palkallista työpäivää samassa paikassa, ja sitten voin hypätä ensimmäiseen bussiin kohti etelää. Täti, setä, molemmat serkut ja Pikkuveli; kerrankin kaikki tärkeimmät koolla samaan aikaan. Hyvää seuraa, hyvää ruokaa ja mielenrauhaa. Olisipa jo kymmenen päivän päästä.

(Voin muuten kertoa että kylkiluiden päälle tatuoiminen sattuu aivan helvetin vitusti, paljon enemmän kuin jopa jalkapöydän jänteiden päälle. Pikkuveljen käsi murjoutui puristuksestani aika tehokkaasti, mutta olen silti ylpeä kun en huutanut ja/tai itkenyt niin kuin useimmat kuulemma tekevät - vaikka myönnän että kuvan valmistuttua olin niin sekaisin kivusta ja adrenaliinista etten edes kyennyt laskemaan seteleitä tatuoijalle, vaan annoin tärisevin käsin lompakkoni Lokille hoidettavaksi sillä aikaa kun itse laskeuduin takaisin istumaan ja tasaamaan hengitystäni. Oli kyllä kivun arvoista, katson viivojen hengitykseni tahtiin liikkumista ja hymyilen.)

da komm ich

Aika tuntuu kuluvan kamalan nopeasti. Miten nyt on taas perjantai? Arjet kuluvat sumussa töiden-, kuoron- ja terapiantäytteisinä, olen iltaisin niin väsynyt etten ole puolta tuntia pidempään kotona iltaisin hereillä. Aamulenkki, töihin, kuoroon. Aamulenkki, töihin, terapiaan, takaisin töihin, kuoroon. Aamulenkki, töihin, sosiaalielämää. Töihin, terapiaan, takaisin töihin, kauppaan.

Onneksi on viikonloppu; onneksi on juuri tämä viikonloppu. Vaikka jouduinkin äsken maailmanluokan paniikkikohtauksen takia lähtemään töistä kesken kaiken kotiin, olen silti iloinen - Lokki tuli tänne eilen, parin tunnin päästä menemme Pikkuveljeä kaupungille vastaan ja syömään ennen kuin minä ja Pikkuveli menemme neulan alle ("Sibling bonding time in the form of extreme pain. Fun times."), ja ilta menee perinteiden mukaan yliopistoporukan pikkujouluissa. Olen ihan hämmentynyt kun he kaikki pitävät Pikkuveljestä ihan tajuttomasti - siis, tietenkin minä rakastan häntä yli kaiken, ja Lokki nyt tulee kaikkien kanssa toimeen, mutta Pojatkin? Kysyvät innoissaan koulusta ja mahdollisesta työllistymisestä, pelaavat videopelejä ja heittävät toinen toistaan härömpää vitsiä. Olen sanonut tämän monta kertaa mutta sanonpa uudestaan, en ymmärrä mitä olen tehnyt ansaitakseni niin ihania ihmisiä ympärilleni.

Huomenna on kuoron ja orkesterin yhteinen joulukonsertti, vähän kyllä hermostuttaa. Olen eturivissä, niin kuin aina, mutta tällä kertaa yleisö on täynnä minun ihmisiä: Pikkuveli, Lokki, Sini, Marja, Marjan puoliso, Appelsiini, kaikki muutkin Pojat ja apua apua apua niin monta ihmistä. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin.

(Appelsiinin toimittajavaimo tekee minusta (kuvallisen) haastattelun yhteen todella isoon naistenlehteen. Apua??)

stand by me

sinä vain, sinä vain

saat mut uskomaan

että mä kelpaan

Appelsiinin tuore vaimo laulaa Appelsiinille Stellan Häävalssin enkä enää kestä, mun on pakko päästä pois pois pois

Miten on, että jopa rakkaiden ystävien häissä päädyn naistenvessaan itkemään pahaa oloa?

Mä en kestä ettekö tajua mä en kestä

we can do it, we can do it

Minulla on päällä fleece-vuoratut villasukat, vaaleanpunaiset sydänkuvioiset pyjamahousut sekä sedän (vihdoin, vihdoin päättyneeltä rauhanturvaajavuodelta) Somaliasta tuotu mzungu-paita, istun keittiön pöydän ääressä ja olen niin kovin hukassa. Mitä minun on tarkoitus tehdä nyt, kun Verdi-konsertti on ohi? Minulla oli niin paljon suunniteltuna loppuvuodelle, mutta nyt... niin. Nyt ei enää ole. Lauantaina laulan Appelsiinin häissä ja sen jälkeen ei ole enää mitään muuta kuin joulukonsertti, minulla ei ole mitään muuta mihin keskittyä kuin vituiksi menevä koulu ja oma yksinäisyyteni.

Onneksi Lokki puolisoineen on tulossa viikonloppuna Tampereelle Appelsiinin häitä varten. Emme ole nähneet kahteen kuukauteen, viimeksi olemme olleet näin kauan näkemättä - jestas, viimeksi olemme olleet näin kauan näkemättä silloin kun emme vielä edes tienneet toistemme olemassaolosta, lukiossa eri puolilla Suomea yli puoli vuosikymmentä sitten. Onneksi Lokin puoliso tulee sekä minun että Poikien kanssa hyvin toimeen (muistaakseni yksi heistä on kerran saunassa sammunut puoliksi hänen syliinsä, tervetuloa Hervantaan), niin häntä tuskin haittaa että Lokki todennäköisesti viettää suurimman osan illasta minun vieressäni; en usko milloinkaan tarvinneeni yhtä paljon Lokin hajuvedeltä tuoksuvaa halausta, Disney- ja Moulin Rouge! -viittauksia tai silmiä jotka eivät katso minua säälivästi kun en osaa puhua tunteistani muuten kuin äänekkään huumorin keskellä suu täynnä sarkasmia. "Hah, vituiks menee ku Jeesuksen pääsiäinen, mut mitä muuta on uutta - tuskin tietäisin miten päin olla jos elämä olis raiteillaan."

291

Aamulla en halua en halua en halua en halua en halua nousta sängystä ylös, mutta pakko se on silti tehdä. Koulussa puhun hiljaa opettajalle siitä, kuinka meidän on luokan kanssa täysin turha yrittää tulla oikeasti yhteiseen päätökseen yhtään mistään, kun kerran kaksi ovat niin aggressiivisia että kymmenen eivät vaivaudu avaamaan suutaan kun heidän mielipiteensä kuitenkin lyödään samantien lyttyyn. Ruokalassa tunnen vyötäröni pursuavan uusien farkkujen reunojen yli, enkä ymmärrä miten muut voivat aidosti hymyillä hakiessaan toisen annoksen palapaistia. Terapiaryhmässä vaihdan puolihuvittuneita katseita sen yhden enkelikiharaisen tytön kanssa, kun vetäjät eivät ymmärrä miksi itsen tuomitseminen ja muiden tuomitseminen, itsen validointi ja muiden validointi, omasta hyvinvoinnista vastuun ottaminen ja muiden hyvinvoinnista vastuun ottaminen ovat niin eri asioita.

"Sä Marie kyllä todella hallitset ton sarkasmin."
"Nii, kato jos heti kättelyssä mitätöi itteään, ni muut ei ehi tehdä sitä ensin. Jos ite heittää omat tunteensa vitsiks, ni muut hämmentyy eikä pystykään pilkkaaamaan niitä. Parasta pelaa varman päälle."

Juuri toissapäivänä ennen Sinin kanssa tehtyä kirppiskierrosta yritin änkyttää yksilöterapeutille siitä, kuinka pelkään sanoa ääneen vakavia asioita. "Mitä tahansa etten päädy asemaan jossa mua voidaan satuttaa - asioita joita en sano ei voida käyttää mua vastaan." Välillä kuitenkin väsyn itsekin omaan taisteluuni ja toivon että pystyisin unohtamaan kaiken oppimani, yksinkertaisesti poistamaan mielestäni lukioaikaisen tyttöystävän yliopistoaikaisen tyttöystävän Lappitytön Punapään Helin ihan kaikki joille olen ikinä näyttänyt käteni ja jotka ovat todistaneet että eipä muuten olisi kannattanut.

Onneksi on torstai-iltaiset nollaukset Poikien kanssa. En ymmärrä miten jotkut voivat yli viiden vuoden jälkeen edelleen hyväksyä minut juuri tällaisena, ilman mitään taka-ajatuksia tai odotuksia vastapalveluista. Jos hehkutan uutta helmikoristeista hiuspantaani niin he kehuvat sitä kauniiksi vaikka tuskin edes tietävät mikä hiuspanta on, jos kerron saman vitsin seitsemättä kertaa niin he nauravat yhtä äänekkäästi kuin ensimmäiselläkin kerralla. (Jos en kestä olla kehossani syötyäni palan pekonia niin he vain kahmaisevat minut kainaloonsa, jos palaan tupakalta puhelimen kanssa itkusta punaisin silmin niin he eivät kommentoi vaan kysyvät mikä on Fast Show -sketseistä se kaikkein paras.) Ei meidän jutut ole millään skaalalla tasokkaita, mutta vatsalihakseni ovat silti naurusta kipeät kun neljän tunnin brittihuumoriputken jälkeen lähetämme Lokille miltei yhtä pitkän ääniviestin selostaen sitä, kuinka ikävä meillä häntä on. Ja okei, myönnän: on ihan rentouttavaa amisarjen jälkeen palata seuraan, joka ei katso minua kuin mitäkin koppavaa elitistiä jos puhun vertauskuvista tai sanon sanan "geneerinen".

(Kun kello on jo reippaasti seuraavan vuorokauden puolella ja jäljellä on enää minä ja Appelsiini, menen puhelimellani tarkistamaan eri internetin nurkkiin tulleet kommentit ja viestit. Yhden nähdessäni tunnen sykkeeni ensin pysähtyvän ja sitten kiihtyvän sataan sataankahteenkymmeneen sataankuuteenkymmeneen enkä ole varma hengitänkö, miksi, miksi näin pitkän ajan jälkeen, miksi juuri nyt, miksi -)

Illan päätteeksi kävelen kaksi pilkku kuusi kilometriä kaatosateessa ilman sateenvarjoa, mutta koroissa aamuyöllä kotiin hoiperteleminen kuuluu asiaan yhtä paljon kuin halpa-mutta-silti-liian-kallis Riesling ja paskoille puujalkavitseille yläfemmailu.

Huomenna alkaa syysloma.

261

Taas yksi luku lisää. Tuntuu kuin ihan vasta äsken olisin ollut viettämässä 19. syntymäpäivääni; nyt olen jo 23, eri kaupugissa, eri ihmisten kanssa, eri elämässä. Ehkä se ei loppujen lopuksi olekaan niin kamala asia - vaikka silloin oli paljon hyvää, niin en minä ikuisesti haluaisi jumittua meneisyyteen. There are 7 billion people in the world. Why are you letting one of them them ruin your life?

Vaikka ilmasto sekä ulkona että sisällä läheni trooppisia lukemia, en muista milloin olisi ollut yhtä onnistunut syntymäpäivä: kaikki Pikkuisen ja Appelsiinin puoliskoja myöten olivat paikalla, pöytää koristi yhteensä viisi- vai kuusitoista keksipakettia ja sain ihania lahjoja, ja jaksoimme jopa lähteä yöllä vielä keskustaan baariin. (Vilkuilin nauraen Lokin kanssa terassilla istuvaa brunettea, mutta lopulta lähdin kiltisti viimeisellä bussilla kotiin nukkumaan.) Nukuin kippurassa kissan vieressä, maailma antoi minulle syntymäpäivälahjaksi kerrankin unettomat unet.

(Olo oli - on - kuin jättiläisellä, mutta yritin olla antamatta sen haitata. Miten voi ihminen näyttää näin oksettavalta, miten miten miten miten?)

255

Välillä haluan repiä ihoni kappaleiksi vain jotta se sopisi yhteen sieluni kanssa, jotta ulkokuoreni näyttäisi samalta kuin sisukseni.

Mutta ei, neulon pipoa sinisestä silkkilangasta ja katson kaikki Sherlock-jaksot putkeen, uudelleenistutan rönsyliljani vaaleanpunaiseen ruukkuun ja nukun kissa kiinni kyljessäni.

"anteeks mä tiedän että kello on keskellä yötä ja sä oot lomalla mutta appelsiini kyselee milloin käy ramboilta enkä mä uskalla sanoa tulevani koska pelkään että multa kysytään mitä kuuluu enkä keksi tarpeeks nopeesti valetta peittämään sitä että oon yksin ja tuntuu kuin hukkuisin"

totoro, totoro

Hassua miten jotkut asiat syöpyvät ikuisuudeksi muistiin: Pokémonin ensimmäisen tuotantokauden tunnari, toisen asteen yhtälö, lukioaikaisen tyttöystävän syntymäpäivä. (Mietin aamulla ikuisuuden, että miksi maaliskuun yhdestoista kuulostaa niin kamalan tutulta päivältä, piti tarkistaa Googlesta että eihän tänään ole mikään kansallinen juhlapäivä.) Pystyn varmasti vielä eläkeläisenä sekunnin varoitusajalla alkaa laulaa ala-asteaikaisia hyppynaruriimejä.

Perjantaina on kesäkukkien tunnistustentti, en millään haluaisi lukea. Lintsasin tänään kuoroharkatkin, en sietänyt ajatusta että pitäisi katsoa lauantai-iltana minua kuin lihakimpaletta kohdellutta Kuoropoikaa silmiin.

(Ihan oikeasti, miten Kuoropoika käyttäytyi baarissa sillä tavalla? Ainahan hän on tehnyt selväksi että olen hänen mielestään hyvännäköinen, mutta ei hän ole ikinä, ikinä ennen kohdellut minua noin. Veti vyötäröstä aivan kiinni itseensä, käpälöi ja läpsi takapuoltani, yritti jatkuvasti suudella... Onneksi sain lopulta Sinin ja muut tulemaan kirjaimellisesti meidän väliin kun toinen yritti liian lähelle.)

down with the sickness

Aurinko paistaa ikkunan läpi sänkyyni kun avaan aamulla silmäni, tuntuu ihan kesältä. Olen vielä ihan koomassa kun käyn vessassa, ruokin kissat ja kiskon kengät jalkaan, mutta heti astuessani ulos olen täysin hereillä; neljä kilometriä hujahtaa ohi kuin huomaamatta kun keskityn musiikkiin ja puu- ja pensaslajeja paljaista rungoista tunnistamiseen.

(Seitsemäs lenkki kahdessa viikossa, ja ensimmäistä kertaa ikinä voin ylpeänä sanoa, että juoksemisella ei ole mitään tekemistä syömishäiriön kanssa. Kuuntelemalla kroppaani (epämukavuus on okei, kipu ei; epämukavuus on okei, kipu ei) ihan oikeasti nautin juoksemisesta sen sijaan että polttaisin muutaman kalorin enemmän ja haluaisin kuolla. Tuntuu typerältä sanoa ääneen asioita joiden tiedän olevan itsestäänselvyys ja tuntuu typerältä myöntää kuinka kauan on kestänyt ymmärtää itsestäänselvyys, mutta ehkä olen vain hiljaa ja nautin raittiista ilmasta ja adrenaliinista.)

Tänä iltana olisi kahden Pojan yhteissynttärit. En vielä tiedä olenko menossa, Lokki on vanhempiensa luona ja minulla on aina hiukan orpo olo isossa porukassa ilman häntä, minkä lisäksi tänään pitäisi olla selvin päin - en todellakaan ole juomassa toista kertaa yhden viikon aikana, mutta ajatus selvänä olemisesta tuntemattomien humalaisten keskellä hermostuttaa. Saa nähdä.

rangabang

Kuuntelen auton etupenkillä radiota ja nautin penkkien lämmityksestä, selitän jotain ikuisista ongelmistani ranskan kielen lausumisen kanssa kun yhtäkkiä kuski keskeyttää mut "ttuvittuvittuVITTU", tunnen renkaiden pidon pettävän ja liu'umme ja yhtäkkiä aika hidastuu -

ei vittu se menetti hallinnan mitä vittua tapahtui voi vittu toi auto muuten tulee ihan vitun nopeeta vauhtia se ei ehdi väistää mä en halua kuolla tuleekohan tästä tulemaan yhtä paljon verta kuin viimeksi onhan mulla turvavyö kunnolla kiinni veri haisee oksettavalta missäköhän kulmassa me törmätään voi vittu mua pelottaa haluan isin tänne mä en halua kuolla mä en halua kuolla mä en halua kuolla

- ja nopeutuu taas, en kuule mitään vaikka jollain tasolla tiedän että pakko kahden auton törmäyksestä on ääntä lähteä, ilmat lähtevät pihalle kun turvavyöt puristuvat rintaa vasten ja kasvoni iskeytyvät turvatyynyä vasten. Tällä kertaa en silmäni avattua näe irtileikattuja ruumiinosia mutten siltikään kykene hillitsemään paniikkia, muistot sekoittuvat nykyhetkeen ja itken aivan hysteerisesti yrittäessäni kynsiä turvavyötä irti ja pakko päästä pois pois pois pois vittu pois



Olen ihan kunnossa mutta kaikkialle sattuu, pelkään aivan kuollakseni mennä nukkumaan mutten uskalla soittaa edes satojen kilometrien päässä olevalle Lokille tai Marjalle, saati sitten jollekin joka voisi oikeasti tulla tänne katsomaan että herään kun alan unissani huutaa kauhusta. Varmasti Ässä tai joku Pojista tulisi jos pyytäisin mutta ei, en minä, en. Kello on puoli yksitoista, otan kipulääkkeet rauhoittavat lääkkeet unilääkkeet ja menen sänkyyn toivomaan parasta.

arvostamme näet

Viillän töissä sormeni haavoille ensin rautalangalla ja sitten karhunheinällä, kynsilakat kuolevat alle tunnissa ja joka paikkaan sattuu mutta alan vihdoin oppia, teen maailman sievimpiä (pikkusieviä, aivoni kuiskaavat) pikkuruisia kimppuja gerberoista ja aspidistranlehdistä. Olen aivan rättiväsynyt koulun töiden kuoron terapian takia mutta nyt alkaa onneksi hiihtoloma, tänään lähden viettämään iltaa Poikien ja Lokin kanssa ja saan taas hengittää hetken.

Kyllä tämä tästä.

chocolate cake

Katson puhelintani enkä ensireaktiona voi kuin naurahtaa epäuskoisesti. Sitten kiukku leimahtaa sisälläni -

(aivoni kelaavat heti muutaman vuoden takaisiin pikkujouluihin ja puhelinsoittoon senaikaiselta tyttöystävältä, kuinka kuukausikaupalla halusin vain huutaa luuletko sä vittu oikeasti etten tajua mistä sä mua syytit, kuinka niin pitkän aikaa meinasin kavahtaa hänen kosketustaan kun en kestänyt ajatusta että toinen kuvittelee minut niin alhaiseksi)

- ja hetken aikaa harkitsen vastaavani niin napakkaasti kuin mieli tekisi, mä en ole tilivelvollinen sulle tai kellekään muullekaan, mutta lopulta vedän henkeä; ainoa syy miksi selvennän mitä perjantaina alkuillasta tein on, että minä jos joku olen saanut opetukseni valehtelun seurauksista enkä todellakaan arvosta syytöksiä.

Ehkä yritän vain keskittyä hengittämiseen ja ensi viikolla tentissä tunnistettaviin puuvartisiin köynnöksiin. Kaikki alkaa loppujen lopuksi olla ihan hyvin: minulla oli ihana perjantai ensin Ässä & co:n ja myöhemmin Kuoropojan kanssa, eilen siivosin rauhassa ja söin hyvää ruokaa, tänään Tähti kutsuu minua söppänäksi kun selitän yliopistokaverieni epäilyttävästä sisäpiiriläpästä, huomenna menen hierojalle ja nautin koulussa lempiaineestani. Tiistaina terapia ja kuoro, keskiviikkona terapiaa, en ole ajatellut torstaihin asti mutta kerrankin ei pelota.

m'lady

Nukun sikeästi kunnes Päiväsairaalan sihteeri soittaa yhdeltätoista että tämän päivän terapiaryhmä on peruttu. Kyllä minun piti herätä jo puoli seitsemältä, piti mennä ahkerana kahdeksaksi kouluun kertaamaan viherkasvien luokittelua mutta jotain tapahtui, en edes muista sammuttaneeni herätyskelloa tai havahtuneeni Marjan aamutoimiin. Ehkä saan anteeksi tämän yhden päivän, kun olen kuitenkin tähän mennessä reippaana käyttänyt sen huomiseen tenttiin lukemiseen.

Tänään pitää taas pakata nuottiteline ja lähteä illaksi harjoittamaan pallealihaksia. Kevään juhlakonsertti lähestyy koko ajan, nyt on vasta helmikuu mutta tiedän kokemuksesta kuinka nopeasti aika kuluu kun pitäisi harjoitella täydellisyyteen asti. Aina on jotain hiomisen varaa, aina voi katsoa johtajaa tarkemmin, aina voi kiinnittää enemmän huomiota nyansseihin, aina voi hiota nopeutta ja lausumista ja hengitystä - ikinä en ole tarpeeksi hyvä. Toukokuu tulee olemaan täällä ennen kuin huomaankaan.

(Tänään treeneissä taas yksi ystävistäni tulee koelaulamaan, ihan hassua kun näkee Poikia muuallakin kuin kaljapullojen takana. Kuoropoika on laulanut kanssamme yli vuoden ja tänään Appelsiini liittyy hämärään joukkoon, Appelsiinin puoliso on laulanut minuakin kauemmin.)

(Olen ihan paniikissa Flower Songsin viimeisen osan takia, tahdin laskeminen on jatkuvan vaihtumisen takia miltei mahdotonta, joka paikassa on trioleja ja pisteellisiä kahdeksasosanuotteja toistensa perään ja meinaan koko ajan sanoa green groom enkä green broom.)

Ja koska ihan niin kuin juhlavuosi ei aiheuttaisi tarpeeksi stressiä ja suorituspaineita, on juhlakonsertin jälkeen juhlakaronkka, gaala hienossa ravintolassa, pitää vetää ohuenohutta punaista silkkiä oleva iltapuku päälle ja näyttää niin vitun kauniilta etten kestä, pitäisi laihtua kolme kiloa ja parantaa ihoa ja saada tukasta kaunis eikä tällainen hapsukasa. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa ahdistaa, eikä vain se että kaikilla muilla tulee olemaan tyttöystävät tai poikaystävät tai aviopuolisot plus-ykkösenä ja minä olen taas kerran yksin.

someone like you

Naputtelen raivokkaasti PlayStationin ohjainta Marjan nauraessa vieressä, sovin poikien ja Lokin kanssa illanviettoa kahden viikon päähän, suunnittelen kirpputorikierrosta Sinin kanssa, selittäen kikattaen Marjalle ja hänen tyttöystävälleen eilisillasta, syön jäätelöä suoraan purkista ja viimeistelen tarinaani Spotifyssa. Ensi viikolla on taas yksi tentti mutta en jaksa stressata siitä kovin paljon, en oikeastaan jaksa murehtia yhtään mistään kun sydämeltäni vierähtäneen kiven aiheuttama paineenmuutos on niin suuri että yhtäkkiä tuntuu kuin leijuisin.

(Kyllä minä tiedän että tämäkin menee ohi, kyllä minä tiedän että kohta palaan takaisin epätoivoon ja yksinäisyyteen ja junien aiheuttamaan hapenpuutteeseen, mutta ihan sama - aion nauttia tästä tunteesta täysin siemauksin niin kauan kun se kehossani on.)

the mountain king

"Mitä sä mietit?"
"Miteni?"
"Sullon ihan kuolemanvakava ilme kasvoillas."
"Ai. Mietin, kuinka kauan mun kestäis oppia puhumaan hollantia."

Välillä jumitun aivan täysin kun katson ulos ikkunasta. En tiedä miksi haluan niin polttavalla voimalla pois Suomesta, eikö minua ihan oikeasti ole luotu pysymään montaa vuotta samassa paikassa vai yritänkö vain paeta omia aivojani? Haluan muuttaa Alankomaihin ja ajaa moottoripyörällä Afsluitdijkiä pitkin, haluan Montrealiin kuulostelemaan eroa Quebecin ja Pariisin ranskan välillä, Tukholmaan kävelemään seitsemältä aamulla Slussenissa, Reykjavikiin valokuvaamaan värikkäitä taloja, Edinburghiin kiipeämään Arthur's Seatin joka viikonloppu. Heinäkuisin voisin palata Helsinkiin, mennä isoäidin kanssa Stockmannin yläkertaan syömään ja syntymäpäivänäni Suomenlinnaan leikkimään hobittia ennen kuin palaisin muualle, minne tahansa paitsi tänne.

Mutta ei, minun elämäni on Tampereella, täällä minulla on asunto ja koulu ja terapia ja kuoro ja Lokki ja Marja ja Heli ja pojat ja kaikki, vaikka minä vihaan tätä kaupunkia yli kaiken (Kristiinankaupunki Joensuu Sysmä Turku Kirkkonummi mikä vaan paitsi Tampere) niin tänne minun on jäätävä.

jenny

Tänä aamuna heräsin hymy huulillani ja kesti pitkään muistaa, miksi olin niin onnellinen. Yleensä hyvät unet lipsuvat mielestäni heti herättyäni, mutta tämä jäi vain pyörimään päässäni, valkokultaa ja korkokenkiä ja ääni joka ei tärissyt ollenkaan, pyörimään pyörimään pyörimään kunnes voin pahoin ja minun on pakko nousta ylös. Suljen silmäni, vedän syvään henkeä ja lähden suihkuun. Uusi päivä.

(Lääkäri lupasi minun ajavani itseni burnoutiin kesään mennessä jos jatkan kaiken tämän kanssa. Koulu, läksyt ja tentit, kuoro, hallitus, matkatoimikunta, laulutunnit, oppilaskunta, johtokunta - liian rikkinäinen tyttö on haukannut liian paljon liian nopeasti. Kai minun pitää luopua laulutunneista, ehkä, kai, saa nähdä.)

Jotenkin selviän kouluun asti, jotenkin onnistun tekemään täydellisen pallon muotoisen asetelman ruusuista ja gerberoista. Jotenkin onnistun juttelemaan luokkalaisten kanssa, en muista puoliakaan kun keskityn itkun pidättelemiseen mutta kai minä esitin taas normaalia. Kotimatkalla puhelin piippaa jatkuvasti mutta se on vain luokkalaisten ryhmäkeskustelu, jotain perhekuvia se äänekkäin jakaa mutta minä vain tuijotan näyttöä pala kurkussa.

Olen romahtaa, ainahan minä olen romahtaa. Kalenterin täyttymisenkin takia, mutta myös ihan pääni sisällä. Miks mua ei haluta miks mua ei haluta miks mua ei haluta, miks oon näin vitun ruma, miks en muka sais laihduttaa itteäni aivan pikkuruiseksi, miks en oo tarpeeksi hyvä itelleni, miks en oo tarpeeks hyvä kellekään, haluun viiltää itteni auki, mua oksettaa, miks kukaan ei kysy mitä mulle kuuluu, miks en kelpaa? En ymmärrä, miten yhteen tyttöön voi mahtua näin paljon pahaa oloa. Marja on viikonlopun tyttöystävänsä kanssa, Lokki on viikonlopun miehensä kanssa, pojat ovat viikonlopun sitseillä ja tupareissa ja vanhemmillaan ja tyttöystäviensä kanssa, minä olen - niin. Minä olen yksin.

(Ainahan minä olen yksin.)