FROOT

Kuuntelen vanhoja soittolistoja ja mietin, kuinkakohan monta kertaa olen alkanut itkeä kuultuani jonkun tietyn kappaleen. Aerosmith ja lukioaikainen tyttöystävä, CMX ja yliopistoaikainen tyttöystävä, Snow Patrol ja Lappityttö, Marina & the Diamonds ja Viiru. Enää en itke ja kaipaa menneitä suudelmia, mutta tuskin tulen ikinä saamaan muistoja pois. En tiedä, haluisinko poistaa ne vaikka pystyisin.

(Marina & the Diamonds ja Viiru: vaikken olekaan itkenyt sitten eron, en edes esitä etteikö hänen menettäminen edelleen sattuisi. Lokki ja Marja ovat kuin siskoja minulle mutta Viiru oli paras ystäväni ennen kuin oli enemmän. En tiennyt että voi olla näin ikävä yhden ihmisen ystävyyttä, että voi olla niin loukkaantunut siitä kuinka hän minua kohteli ja tietää ettei parisuhde olisi ikinä toiminut, mutta silti - ikävöin häntä niin paljon etten välillä tiedä mitä tehdä, kaikesta paskasta huolimatta. En uskalla käydä hänen Facebook-sivullaan tai tumblrissa, koska hän oli se joka laittoi välit poikki ja haluan kunnioittaa sitä, mutta lähinnä koska en halua nähdä todisteita siitä että hän heitti kaiken pois ja jatkaa onnellisena elämäänsä ilman minua.)

(Kerta toisensa jälkeen ihmiset osoittavat, kuinka helppoa minusta on päästää irti.)

(Ensimmäistä kertaa vuoteen mietin teriä.)

domino

...Mutta niin, kyllä suurin osa päivistä silti on hyviä. Niin hyviä etten tiedä miten päin olla: saan ryhmänohjaajan kanssa sumplittua opintojeni viimeiset vaiheet selväksi (valmistun syksyllä! minä! valmistun!), kikatan Sinin sängyllä niin iloisena että tunnit vierivät ohi kuin huomaamattani, saan Marjalta myöhäisenä joululahjana hänen pajalla tekemänsä tutun sinisen (puhelinkopin) kaapin, kipitän melkein-naapuriin kuoron hallituksen kokoukseen missä ihmiset kuuntelevat minua täysin vakavissaan, hymyilen Heliltä tulleille viesteille ja yritän edes jotenkin hallita sisälläni tapahtuvaa läikähtelyä nähdessäni hänen lähettämän kuvan.

Miten elämästäni on tullut tällaista? Eivät asiat ole täydellisesti, eivät tietenkään: syön lääkkeitä ja taistelen ahdistusta ja paniikkia vastaan, stressaan edessä olevaa paperisotaa valtion kanssa, näen levottomia painajaisia yön toisensa jälkeen ja välillä itken nähdessäni peilikuvani, mutta silti. Yhtäkkiä olen ihminen enkä pelkkä kaikkea (mutta eniten itseään) vihaava ja pelkäävä mytty. Olen entiseen verrattuna niin onnellinen, mutta silti aivan kauhuissani - syy-ja-seuraussuhde, en millään uskaltaisi nauttia täysillä, koska mitä jos totun tähän ja sitten kaikki taas katoaa alta? Yritän muistaa että minulla on oikeus nauttia nykyhetkestä vaikka menneisyydessä tai tulevaisuudessa olisi mitä, suljen silmäni ja hengitän ja keskityn. Elän nyt, en silloin tai sitten.

(Kotiin päästyäni pidän yhden hengen villit tiskausbileet, laulan ääneen hinkatessani lautasia ja eilisen kattiloita välittämättä kovin paljon siitä että Marja puolisoineen ovat toisessa huoneessa. Vieras soittolista kajauttaa korviini kappaleen jota en ole kuullut ties kuinka pitkään aikaan, enkä voi olla hymyilemättä. "I can't believe I ever stayed up writing songs about you, you don't deserve to know the way I used to think about you", hypin ja nauran ja keinutan lantiotani, ensimmäistä kertaa olen kiitollinen siitä että en ole kirjoittanut joitain asioita ylös - jos olen onnellisempi ilman jotain kuin sen jonkin kanssa, miksi siihen pitäisi takertua edes taiteen nimissä? Miksi tuhlata mustetta ja kallisarvoisia adverbejä välimerkkejä konjunktioita prepositioita asiaan jolla ei ole mitään merkitystä?)

Juttelen henkeviä ja ei-niin-henkeviä Marjan ja (kai hänelle on pikkuhiljaa pakko nimikin antaa, jos he loppuelämänsä aikovat yhdessä viettää) Narun kanssa, tanssin cha-chata kissani kanssa matkalla pikkuisen ruokakipolle. Huomenna menen koulun jälkeen antamaan sydämeni hakata villinä sotkiessani sormeni Helin hiuksiin ja nauraessa päättömille vitseille parin tunnin ajan, ennen kuin Lokki tulee meille viettämään tyttöjeniltaa. Oi, vihdoin taas viikonloppu.

but even if the stars and moon collide

i never want you back into my life

you can take your words and all your lies

oh oh oh, i really don't care

and never brought to mind

Pakko myöntää, että olen vähän haikein tunnelmin aloittamassa päivää. Tähän vuoteen on mahtunut niin uskomattoman paljon kaikkea, huonoakin mutta niin vitun paljon hyvää etten oikein tiedä miten päin olla. Olen eronnut kahdesti mutten enää sure kumpaakaan, menettänyt kokonaan yhden ihmisen mutta saanut elämääni takaisin vähintään yhtä tärkeän, jäänyt sairaslomalle keväällä mutta palannut syksyllä reippaasti takaisin kouluun, itkenyt luoja ties kuinka monta tuntia terapiassa mutta joulukuun lopussa poistunut viimeiseltä käynniltä niin paljon ehjempänä, vahvempana ihmisenä kuin mitä olin tammikuussa. Jos ensi vuosi on edes puoliksi yhtä onnistunut kuin tämä, niin... niin, en edes tiedä mitä kaikkea voi tapahtua. Ei kannata ajatella liikaa, yritän keskittyä yhteen päivään ja yhteen asiaan kerrallaan.

Kiitos kaikille kysymyksistä! Yhdistin blogiin tulleet kysymykset tumblrissa saatuihin, olen ovela.

Mitä kaikkea olet elämäsi aikana harrastanut? // Mitä kaikkea harrastat ja olet harrastanut?
- Koko elämäni aikana olen harrastanut musiikin teoriaa, sellonsoittoa, klarinetinsoittoa, kuorolaulua, käsipalloa, uimahyppyä, hiphop-tanssia, bailatino-tanssia, tankotanssia, potkunyrkkeilyä, juoksua ja neulomista, joista nykyään harrastan edelleen neulomista, juoksua ja kuorolaulua. Pitäisi kyllä oikeasti tehdä tilaa myös musiikin teorialle ja klassisille laulutunneille.

Mikä oli paras ateria jonka söit vuonna 2014?
- Apua :D Joko viimeviikkoinen jouluateria, tai sitten keväällä kuoron vuosijuhlagaalassa syömäni illallinen.

Mistä asioista pidät elämässä?
- Vaikka mistä. Siitä kun on niin läheisten ihmisten seurassa ettei tarvitse esittää yhtään mitään, siitä tunteesta joka valtaa kehon kun ylittää juoksukisan maaliviivan, siitä miltä -15 asteen ulkoilma tuoksuu, siitä miltä yli 30 asteen helle tuntuu kasvoilla. BBC:n televisiosarjoista, Brahmsin sellosonaateista, sinisestä kuulakärkikynästä viivoitetulla paperilla. Tanssimisesta, seksistä, laskettelusta, kaikesta mikä saa adrenaliinin virtaamaan.

Miten peität pahaa oloasi lähimmäisiltäsi?
- Jos olen sellaisessa tilanteessa jossa puhuminen ei ole mahdollista tai sopivaa, kuvittelen laittavani kaiken pahan olon pieneen laatikkoon jonka suljen ja laitan kirjahyllyyn odottamaan sitä että on parempi aika käsitellä sitä, ja yksinkertaisesti fake it 'til you make it: pakotan itseni keskittymään ympäröiviin asioihin ja käyttäytymään kuin kaikki olisi hyvin.

Mikä on ihaninta mitä kukaan on sinulle sanonut tai tehnyt?
- Lappityttö kerran sanoi, ettei hän välitä kuinka kauan meidän täytyy odottaa, mutta joku päivä hän tulee polvistumaan eteeni ja meillä tulee olemaan koko elämä edessä. Eihän niin tietenkään käynyt, mutta se taisi olla ihanin asia joka minulle on sanottu. Teko taas, hmm... Kun minä ja lukioaikainen poikaystäväni (ensimmäinen ja ainoa oikea poikaystävä joka minulla on ollut) erottiin, isi vei minut roadtripille Jyväskylästä Salon kautta Kirkkonummelle ja takaisin Jyväskylään, kuunneltiin koko matka Eppu Normaalia ja Creedence Clearwater Revivalia eikä puhuttu yhtään mistään vakavasta. Se ei ehkä kuulosta paljolta muiden korviin, mutta se oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä.

Mitä rakkaus mielestäsi on?
- Jestas, nyt mentiin syvällisiin! En osaa antaa mitään tarkkaa määritelmää, mutta... hmm. Side joka syntyy ajan myötä, kun tuntee toisen ja hyväksyy toisen virheineen muttei ole sokea niille, kun on valmis tekemään (terveen järjen rajoissa tietenkin) mitä vain auttaakseen toista, kun haluaa jakaa elämänsä eikä kuvitella tulevaisuutta ilman toista. Noi pätee sekä romanttiseen että platoniseen rakkauteen, mun kohdalla ihan yhtä lailla esim. Lokkiin ja Pikkuveljeen kuin entisiin tyttöystäviin, mutta niillä on ja pitääkin mun mielestä olla ihan sama pohja; romanttisella rakkaudella on sit vaan noiden lisäksi romanttinen (ja aseksuaaleja lukuun ottamatta seksuaalinen) vire.

Mikä on isoin asia jonka olet oppinut menneistä vakavista parisuhteistasi?
- Että jotkut ihmiset eivät muutu enkä mä mahda sille mitään, että lupaukset eivät merkitse mitään ellei käyttäydy niiden mukaisesti, ja että en enää ikinä katso päihdeongelmia sormien läpi; että valehteleminen ei kannata vaikkei siitä ikinä jäisikään kiinni, ja että ei pidä tyytyä (tai tyytyä olemaan itse toiselle) "toiseksi parhaaseen" jos ei saa sitä kenet oikeasti haluaa; että jos rakastaa toista niin täytyy uskaltaa yrittää, ja että on olemassa sellainen asia kuin liian myöhään.

Mitä toivot tapahtuvan vielä tämän vuoden puolella?
- No, vuotta on vain kymmenisen tuntia jäljellä, mutta toivon kovasti että kaupungin rakettishow olisi yhtä hieno kuin ennenkin, ja että olisi kiva ilta Sinin kanssa!

Mikä oli paras leffa jonka katsoit tänä vuonna?
- Varmaankin X-Men: Days of Future Past.

Miten aiot juhlistaa uutta vuotta?
- Kahdestaan Sinin kanssa leffailtailemassa ja syömässä ja juomassa hyviä asioita!

Yllättävin musikaalinen löytösi tänä vuonna?
- Tää on ihan vitun noloa, mutta kesällä kun erosin Viirun kanssa ensimmäisen kerran niin mulla meni hermo ihan kaikkeen musiikkiin, päätin että tarvitsen jotain uutta ja erilaista. Päädyin sitten lataamaan Taylor Swiftin albumin, ja rakastuin aivan täysin. :D

Mikä oli lempivaatteesi tänä vuonna?
- Mustavalkoinen kukkakuvioinen hame, jota käytin käytännössä koko kesän.

Hankitko tänä vuonna tatuointia tai lävistyksiä?
- Yksi tatuointi tuli lisää ja yksi lävistys hävisi.

Kuinka monen ihmisen kanssa olet tänä vuonna suudellut? tapaillut? harrastanut seksiä?
- Suudellut seitsemän kanssa, treffaillut kahden kanssa ja harrastanut seksiä kahden kanssa.

Mikä oli lempi-TV-sarjasi tänä vuonna?
- BBC:n Sherlock, niin kuin joka vuosi sitten vuoden 2010! Mikään ei tule ikinä ylittämään rakkauttani siihen, mutta kyllä Supernatural ja NBC:n Hannibal ovat myös lähellä kärkeä.

Mikä oli vuoden 2014 onnellisin ja surullisin hetki?
- Onnellisin oli se päivä jonka vietin isin ja Pikkuveljen kanssa laskettelemassa jossain Pekingin lähellä tammikuussa, surullisin oli joko se kun Lappityttö muutti alkuvuodesta yhteen uuden puolisonsa kanssa, tai se kun Viiru jätti mut lokakuussa.

Kadutko mitään, mitä vuonna 2014 tapahtui? Tekisitkö jotain eri lailla?
- En montaakaan asiaa, en ainakaan vakavasti. Jos saisin tilaisuuden muuttaa asioita, niin en välttämättä antaisi parin ihmisen syyllistää ja antaa paskaa niskaan asioista joista minun ei todellakaan tarvitsisi pyytää anteeksi, mutta olen silti kovin tyytyväinen siihen miten paljon olen tänä vuonna kasvanut ihmisenä.

Mitä olet tästä vuodesta oppinut eniten?
- Olemaan tuomitsematta itseäni tunteistani, hyväksymään menneisyyden tapahtuneeksi ja antamaan itselleni anteeksi, ja olemaan jämäkämpi ihmissuhteissani.

Mitä odotat vuodelta 2015?
- En uskalla odottaa paljoa etten pettyisi kamalasti, mutta ainakin toivon valmistuvani syksyllä!

Kuinka monta kirjaa luit tänä vuonna?
- Apua... Jos kirjalla tarkoitat romaanimittaista (50.000+ sanaa) kirjallisuutta yleisellä tasolla, mukaan lukien paperina julkaisematon "amatöörikirjallisuus" niin varmaan jotain sadankahdenkymmenen kieppeillä, joista sitten ehkä nelisenkymmentä oli konkreettisia kirjoja, siis julkaistuja sidottuja/nidottuja romaaneja ja novelli-/runokokoelmia.

Oletko onnellisempi nyt kuin vuosi sitten? // Oletko paremmassa tilanteessa nyt kuin viime vuonna?
- Olen, ehdottomasti.

Mitä teit viime uutenavuotena? Entä kaksi vuotta sitten? Viisi? Kymmenen?
- Viime vuonna vietin koti-iltaa vanhempien luona Pekingissä, kaksi vuotta sitten olin Marjan kanssa kahdestaan, viisi vuotta sitten olin Lappitytön kanssa Wiltshiressä, kymmenen vuotta sitten olin kotona Yhdysvalloissa syömässä sipsejä ja lukemassa Harry Potteria.

Saitko / menetitkö paljon ystäviä tänä vuonna?
- Menetin kaksi mutta sain uusiakin ihan kivasti!

Miten luulet viettäväsi uudenvuoden 2016?
- Ei niin mitään havaintoa! Olen oikein tyytyväinen jos vietän sen ystävien kanssa, riippumatta mitä tehdään.

Hyvää uuttavuotta, kaunokaiset ♥

i don't want to breathe (without you)

Istun työpaikan kellarin vessassa ja itken ja itken ja itken. Kirjoitan lauseita jotka päättyy pisteisiin ja retorisiin kysymysmerkkeihin, sanon älä ota yhteyttä ja muuta päättäväistä jämäkkää viittä vaille julmaa mutta mitä muutakaan voin kun kehoni jok'ikinen solu huutaa sanomaan päinvastaista, älä päästä mua menemään ja mikset sä pyytänyt mua odottamaan ja mä en edelleenkään halua ketään muuta, mua oksetti sinä sunnuntaiaamuna kun lähdin toisen luota, kaikki minkä näen muistuttaa mua susta, mulla on niin ikävä etten saa henkeä oon sun oon sun oon sun

- mutta en voi, ongelmat eivät häviä pelkällä rakkaudella, ja voin pahoin kun yritän kuvitella että pitäisi luottaa siihen että riitän. En usko, että pieni sydämeni kestäisi kolmatta kertaa särkymistä, kun kahdenkin jälkeen olen tässä kunnossa.

Pakko minun on hiljaisuutta pyytää: muuten en itse enää kykene olemaan anelematta, että Viiru ottaisi minut takaisin.

stand by me

sinä vain, sinä vain

saat mut uskomaan

että mä kelpaan

Appelsiinin tuore vaimo laulaa Appelsiinille Stellan Häävalssin enkä enää kestä, mun on pakko päästä pois pois pois

Miten on, että jopa rakkaiden ystävien häissä päädyn naistenvessaan itkemään pahaa oloa?

Mä en kestä ettekö tajua mä en kestä

men utav alla

"en halua sanoa mitään mikä herättää jotain väärää toivoa"

Kyllä minä tiedän ettei hän halua olla kanssani, mutta ai helvetti että tekee kipeää kun siitä saa muistutuksen noin mustana valkoisella.

(tiedän ettei se johdu minusta vaan välimatkasta, mutta on niin kamalan vaikeaa yrittää irrottaa itseni siitä, yrittää olla ajattelematta että en taaskaan ollut tarpeeksi (vaikka niinhän se (vittu) on, en minä sitä pysty oikeasti kieltämään vaikka kuinka yritän, tietenkin se johtuu minusta (ainahan se johtuu minusta (enhän minä ikinä ole tarpeeksi))))

Pinnaan koulusta tunnin toisensa jälkeen, olen yhtä ainoaa päivää lukuun ottamatta ollut Niin Vitun Reipas luokkalaisten edessä enkä enää millään jaksaisi. Eilen minulta kysyttiin oliko hän meillä viikonloppuna kun oli konsertti ja naamiaiset ja kaikkea, tuntui kuin joku olisi potkaissut minua rintakehään enkä siltikään osannut muuta kuin hymyillä ja sanoa että ei ollut.

requiem eternae

En ole ikinä ennen laulanut yhtä hyvin. Tietenkin parrasvaloissa oli tuskaisen kuuma ja kädet väsyivät nuottikirjan kannattelusta, mutta ihan sama, täysi Tampere-talo, en vieläkään ymmärrä että se oli todellista. Herraisä, jok'ikinen konsertti koko loppuelämäni ajan tulee tuntumaan niin kovin antiklimaattiselta tuon jälkeen.

(Minähän en oikeasti ole tuossa kuorossa, vain vierailijana tämän projektin ajan, mutta konsertin jälkeen minua pyydettiin koelaulamaan vakituiseksi jäseneksi. Todennäköisesti se oli vain kohteliaisuus joka sanottiin kaikille vieraille, mutta silti - onhan se hieno ajatus.)

(Yöllä uni ja todellisuus sotkeutuvat toisiinsa, ja kun puoli neljältä säpsähdän hereille olen itkenyt tyynyni läpimäräksi. Hengitän hetken kissan turkin tuoksua ja kuiskin sille ikävästä joka ei mene pois, mutta lopulta saan noustua hakemaan vessasta rauhoittavan. Aamuun asti olen autuaan rauhallinen.)

and the hardest part

Elämä on välillä niin vitun epäreilua etten kestä, miten jokin joka tuntuu oikeammalta kuin mikään muu on ikinä tuntunut voi loppua asian takia joille emme kumpikaan mahda mitään?

En uskalla kertoa kenellekään, en Marjalle enkä Lokille enkä kenellekään muullekaan, ainoastaan Livejournalin nettikaverit tietävät ja nyt te jotka tätä blogia luette (eli ruhtinaalliset kaksi ihimstä jotka tunnen myös oikeassa elämässä). En uskalla edes laittaa äidille viestiä, vaikka kaikesta meidän välisestä paskasta huolimatta kerron hänelle ihan kaiken. Makaan vain kippurassa sängynnurkassa tuijottaen puhelimen ruutua epäuskoisena. Miten tässä näin kävi.

294

i find a map and draw a straight line
over rivers, farms, and state lines
the distance from here to where you'd be
it's only fingerlengths that i see

Bussissa matkalla takaisin Tampereelle annan itselleni kahden kappaleen verran aikaa itkeä (Snow Patrol, tietenkin, tuo kaukosuhteiden luvattu yhtye) ennen kuin nostan leukani, laitan viime kesän tanssihittejä soimaan ja olen (niin vitun) reipas (etten kestä).

Viikonloppu oli ihana, vaikka olinkin maailman inhottavimmassa flunssassa: lämmin syli, lämmintä teetä, lämmin sänky. Ei poistuttu asunnosta kuin kauppaan, mutta ei se mitään. Hän tekee minut niin kovin onnelliseksi.

(Minun piti hienovaraisesti ottaa puheeksi viralliset nimikkeet, oisko susta okei jos puhuisin susta tyttöystävänä kun se tuntuu aika oikealta tai tää tuntuu musta parisuhteelta, entä susta tai jotain. Sen sijaan möläytin lattialla pizzaa syödessämme ilman mitään ennakkopehmentämistä että mä oon aika varma että me seurustellaan. Luoja miten voi nolottaa näin paljon, milloin opin ajattelemaan ennen kuin avaan suuni?)

(Mulla on tyttöystävä. Mä olen parisuhteessa. Hurjan jännää.)

293

Painajainen toisensa (kolmannen, neljännen, viidennen) jälkeen sekoittuu todellisuuteen, menneisyys nykyhetkeen. Joka kerta kun herään minun täytyy laskea sormeni, mitata pulssini, sanoa sen hetken kellonaika ääneen viidellä eri kielellä, mitä tahansa jotta saisin itseni tuotua takaisin nykyhetkeen enkä jäisi siihen puoliksi hereillä, puoliksi unessa olevaan tilaan jossa vain pelkään omia harhakuviani.

("7:16 pm. I'm in Baltimore, Maryland. My name is Will Graham.")

En edes harkitse kouluun menemistä, puoli yhdeksän jälkeen lopetan nukkumisyrityksetkin. Olen niin kamalan väsynyt, haluaisin vain pakata tavarat ja lähteä Viirun luo nyt just nyt tällä sekunnilla mutten voi, pakko odottaa huomiseen iltapäivään asti: tänään on viimeiset konserttiharjoitukset ilman orkesteria ja huomenna on terapiaryhmä, eikä kumpaakaan voi jättää välistä vaikka kuinka haluaisin. Kaksikymmentäyhdeksän tuntia, kyllä minä sen jaksan. Olen vittu reipas.

292

Mitä olen tehnyt ansaitakseni tuon tytön? Siis ihan oikeasti, mitä? En usko karmaan, mutta enhän minä kaikista ihmisistä voi saada jotain niin upeaa noin vain. Ja kaiken lisäksi hän näyttää niin onnelliselta istuessaan hajareisin sylissäni sohvalla, ihan niin kuin hänkään ei haluaisi olla missään muualla.

Nyt olen takaisin Tampereella ja pitäisi keskittyä kaikkeen muuhun, kuorotreeneihin ja tentteihin ja siivoamiseen ja terapiaan, mutta miten muka voisin kun kaikki tavarani tuoksuvat Viirulta?

i've been saving all my summers for you
i've been saving all my summers for you

287

En ymmärrä, en ymmärrä miten joku voi saada minut tuntemaan itseni niin hyväksi ja kauniiksi ja kaikin puolin riittäväksi. Tai siis, kyllähän moni on minua niiksi asioiksi väittänyt, mutta jotenkin Viiru saa minut uskomaan sen.

(...Ja kiitokseksi minä menin ja tartutin häneen maailman ällöttävimmän syystaudin. Hyvä Marie, hienosti tehty. Olisko minun ehkä kannattanut pukea muutama kerros lisää vaatteita päälle lauantain miltei 9-tuntiselle tihkusateiselle ulkotyöpäivälle?)

Yritän olla pelkäämättä että tämä onkin unta tai harhaa tai vain joku pitkäkestoinen käytännön pila, että joku päivä odotan linja-autoasemalla ja saan viestin että "lol etsä tajunnu tää oli läppä", tai että tapahtuu kuin Punapään kanssa ja hän joku ilta yksinkertaisesti lopettaa yhtäkkiä viesteihin vastaamisen, tai kuin Lappitytön kanssa ja hän päättää etten olekaan vaivan arvoinen, tai kuin kenen tahansa entisen tyttöihmiseni kanssa, tai, tai, tai tai tai tai tai. Yritän oppia olemaan vilkuilematta koko ajan olan taakse.

285

"OLETKO SÄ HENGISSÄ"

Nauran herätessäni Sinin viestiin bussissa matkalla Viirun luota takaisin Tampereelle, en ollut tajunnutkaan kuinka epätavallista on että minusta ei kuulu mitään kolmeen päivään. No, on ollut muuta ajateltavaa. Siitä on kovin kauan aikaa, kun olen luottanut kehenkään muuhun kuin Marjaan tai Lokkiin niin paljon että olisin nukkunut yön läpi toisen vieressä, saati sitten ilman yöpaidan luomaa panssaria. En edes tiennnyt olevan mahdollista, että joku saa minut tuntemaan itseni niin... riittäväksi. Kauniiksi, vaikka Polaroid-kameran kuvassa näytänkin humalaiselta hyönteiseltä. ("Etkä  näytä!" "No vittu näytän.")

Vastattuani viestiin vajoan takaisin iltahorrokseen ja havahdun vasta kun musiikkisoittimen shuffle kajauttaa Brahmsin ensimmäisen sellosonaatin korviini. Yleensä kuuntelen mielelläni mutta nyt en millään jaksa; räpellän seuraavan kappaleen soimaan mutta en ennen kuin olen ehtinyt palata mielessäni yli kymmenen vuotta menneisyyteen, siihen kevääseen jolloin itkua pidätellen jouduin hyväksymään että sormieni nivelet ovat niin helvetin heikot etten ikinä voisi jatkaa sellistinä: vaikka kuinka hallitsisin tekniikan, siitä ei ole paljon iloa jos en jaksa kunnolla painaa kieliä soittimen kaulaan kiinni.

(Onni tuntuu kihelmöintinä käsissä, innostus kuplina rintakehässä. Pelko on pala kurkussa, kun taas häpeä heittäytyy hyökyaallon tavoin koko vartaloa vastaan ja pakottaa silmät kiinni ettei suolavesi sokaise niitä.)

Kotiin vihdoin päästyäni ryntään suoraan keittiöön välttyäkseni nälkäkuolemalta, mutta olen niin ajatuksissani että unohdan puuron mikroon ja se muuttuu täysjyväsementiksi. Marja kohottaa kulmiaan minulle olohuoneesta enkä itsekään lopulta jaksa pidätellä hymyä, vaan lyyhistyn sohvalle nauramaan kunnes vatsalihaksiin sattuu entistä enemmän. Kyllä tämä tästä.

282

Koko viikonlopun ajan vain ahdistaa niin paljon että oksettaa. Kuoroleirillä lukittaudun koko illaksi makuuhuoneeseen, unohdin päiväkirjani kotiin niin DKT-viikkokortin reunat täyttyvät sekavasta kaunokirjoituksesta (ja hyi miksi, kirjoitin asioista jotka yksilöterapeutti sataprosenttisen varmasti haluaa ottaa puheeksi enkä minä todellakaan halua puhua), itken silmäni sameaksi (pure halki nuo punaiset huulet, huuda äänesi käheäksi; kuuntelen Happoradiota uudestaan ja uudestaan ja uudestaan kunnes soittimesta loppuu akku) mutta huonekaverin tullessa puoli kolmelta nukkumaan käännän kasvoni seinää kohti ja leikin nukkuvani. (Syödessäni aamupalaa seitsemänkymmenen vieraan ihmisen ympäröimänä nauran heleästi sitä kuinka villi opiskelijaelämä minulla on kun nukahdin jo ennen kymmentä, ei minulla edes ole huono omatunto: onko valheella väliä jos kukaan ei oikeasti välitä siitä? (Tietenkin on, tietenkin vittu on, sillä on aina väliä, valhe on aina valhe. Halveksin itseäni mutta mitä muutakaan voisin sanoa? "No oikeastaan makasin koko yön sängyssä itkemässä koska en kestä epävarmuutta. Moneltas meillä jatkuukaan treenit?") Valkoiset valheet ovat helpompia kuin mustat totuudet.) Lähden kotiin kaksi tuntia liian aikaisin koska en enää kestä, pakko päästä kotiin pakko pakko pakko, ihan sama että joudun kävelemään painavan laukun ja rikkinäisen nuottitelineen kanssa Tampereen rajalle asti.

Jälkikäteen minulla on aina niin typerä olo - kyllähän minulla oikeasti on kaikki hyvin, minulla on tarpeeksi rahaa elämiseen ja koulu josta nautin ja harrastus jossa olen hyvä ja paljon ystäviä joiden kanssa viettää satunnaisia torstai-illan bileitä ja perhe joka kaikesta huolimatta rakastaa minua. Miksi olen niin hyvä antamaan neuvoja muille mutten itse uskalla toimia neuvojeni mukaan? Miksi pelkään niin paljon? Miksi tunnen niin paljon? Yritän olla tuomitsematta ja vähättelemättä omia tunteitani, mutta, no, on vaikeaa yhtäkkiä kitkeä pois asia, jota on hakattu päähäni läpi lapsuuden ja teini-iän. Kun on oppinut olevansa vain lapsellinen draamailija ellei ole sairaalakunnossa ("taas sä vaan valitat" "ainahan sä väität olevas masentunut" "no kai kun sä oot taas tollainen kakara" ja äiti kai tosissaan kuvittelee ettei hänellä siltikään ole osuutta ongelmieni muodostumisessa), niin on kovin vaikeaa ottaa itsensä todesta. Ja totta puhuen, tuntuu olevan historiallisesti todistettu fakta elämässäni että jos minua pelottaa niin siihen on syy. Ei ihme että pelkään ottaa asioita puheeksi: mitä jos en olekaan vain vainoharhainen, mitä olen oikeassa?

Ehkä minun pitäisi vain ottaa ilo irti siitä että Marja on viikon lomalla tyttöystävänsä kanssa ja laittaa Doctor Who pyörimään olohuoneen telkkarista, tai harjoitella Verdiä (Tampere-talo myytiin loppuun kaksi kuukautta ennen konserttia, herrajumala, miten voin olla tarpeeksi hyvä tähän, kaksi kuukautta) varten nyt kun ei tarvitse murehtia siitä että häiritsen toista.

269

Minulla oli niin ihana päivä takana, aivan täydellinen - ja sitten paniikkikohtaus, pahempi kuin moneen kuukauteen, jostain niin pienestä ja typerästä joka ei ollut millään tavalla yllätys mutta oli silti kuin potku rintakehääni, ilmat lähtivät keuhkoista enkä saanut henkeä. Itken yksin sohvalla enkä tiedä mitä tehdä paitsi esittää kaiken olevan hyvin.

268

Siitä on pitkän, pitkän aikaan kun olen viimeksi polttanut tupakkaa makuuhuoneeni ikkunasta keskellä yötä, mutta silloinkin oli kesä ja ajattelin tyttöä. Eri kesä ja eri tyttö (eri kirja joka minut sai ajattelemaan), mutta jotkut asiat eivät kai ikinä muutu.

"While you were making a friend, I was falling in love. We were never equals." Uppoudun niin syvälle kirjallisuuteen, että ehkä joku päivä jään sinne pysyvästi. Aina voi toivoa.

266

Välillä minua ahdistaa se, että olen päässyt Lappitytöstä yli. Ei sen takia että olisin jotenkin äärimmäisen emotionaalinen masokisti, vaan koska Lappityttö on ainoa vakaa pysyvä jatkuva muuttumaton tunne joka on ollut tarpeeksi voimakas muistuttamaan minua viimeisen kahden vuoden aikana siitä, että olen elossa. Välillä (useimmiten) olen niin helvetin turta, henkisesti niin totaalisen tyhjä etten oikeasti ole varma onko tämä maailma todellisuus vai ei, enkä nykyään meinaa saada yhtäkään tarpeeksi voimakasta tunnetta pinnalle että tuntisin olevani aidosti läsnä. Kuuntelin äsken humalaisena Lokin luota kotiin kävellessäni Adelen Someone Like You'n, Coldplayn Fix You'n, Phil Collinsin You'll Be In My Heartin ja Stingin Fields of Goldin, kappaleet jotka yhdistän kaikkein vahvimmiten Lappityttöön, enkä tuntenut mitään muuta kuin katumusta; kaikki kipu oli kadonnut ja hetken aikaa olin varma etten oikeasti ole olemassa, että olen tiedostamattani jumissa jossain painajaisessa enkä saa itseäni hereille ellen -

(Lopulta näin Viirun nimen saapuneissa viesteissä ja pidättelin itkua loppumatkan. Kyllä, olen edelleen elossa.)

Kesäloma loppuu kahden viikon päästä, tiistai kahdestoista päivä istun taas kuusi tuntia kukkasidontaluokassa ja yritän käsitellä ajatusta siitä, että kohta minun pitäisi olla vastuullinen työssäkäyvä aikuinen.

(en kestä en kestä en kestä en kestä en kestä)

258

Istumme Pikkuisen kanssa terassin nurkkapöydässä useamman tunnin, ja yhtäkkiä huomaan kertovani hänelle asioita joita en ole ennen sanonut ääneen kenellekään. Hassua, kuinka odottamattomista paikoista ystäviä välillä löytyy. (Surullista, kuinka paljon jotkut asiat voivat ihmisiä yhdistää.) Vaikka emme naurakaan paljon, sydämeni on kotimatkalla kevyempi kuin pitkään aikaan. Kunnes -

"Anteeksi." Kotona sängyssä tuijotan saapunutta viestiä enkä saa henkeä. Ei se yllätyksenä tullut, mutta... niin. Olisi pitänyt luottaa siihen ääneen, joka kuiskasi korvaani että eihän minulle tapahdu tällaista.

256

...Ja silti, aina välillä on näitä päiviä. Kaksikymmentä tuhatta sateenkaarikuosiin pukeutunutta ihmistä, kuohuviiniä kertakäyttölaseissa, ja tyttö kenestä olen yli vuoden hiljaa unelmoinut pitämässä kädestä kiinni ja suutelemassa niin kuin ei oikeasti olisi ketään muuta jonka kanssa haluaisi olla. Yritän olla toivomatta liikaa - eihän tällaista tapahdu minulle, ei oikeasti - mutta silti, en muista milloin olisin päivän aikana hymyillyt yhtä paljon.

ken doll

kuuntelen etkö sä näe vai etkö sä välitä kaverien marie kiltti sä et voi antaa ton jatkua yrittämää virtuaali-interventiota sä tiedät tän olevan dog in the manger -tilanne niin miksi sä et lähde pois, pidättelen itkua ja haluaisin puhua jollekin mutten voi - lokkikaan ei hyväksy tekojani vaikka hän sentään esittää asian ystävällisesti eikä yritä aktiivisesti loukata minua niin kuin marja tekee, ja olen varma että viiru ja pinnikin sanoisivat samaa kuin kaikki muutkin. vaikea yrittää puolustella tekojaan, kun tietää itsekin olevansa väärässä.

makaan huoneeni lattiallaja itken, lähetän hysteeristen hengenvetojen välissä helille viestin itehän en tiiä itkeäkö vai nauraa dilemmalle, veitset kaikki likaisia mutten jaksa tiskaa ja lopulta päädyn aivan liian vähissä vaatteissa ulos tunniksi katsomaan tähtiä ja vihaamaan itseäni. heikko, heikko, heikko.