Aurinko paistaa kasvoilleni kun juoksen Tampereen rajan yli kohti Kangasalan pikkuteitä, kauemmas ja kauemmas kotipihasta. Tump tump tump tump, pinkit tossut iskevät soraa vasten musiikkini tahtiin minuutti toisen kolmannen kahdennenkymmenennen jälkeen kunnes on pakko hidastaa vauhtia hetkeksi.
Ajattelen varastosta löytyneitä, vuosi sitten täydellisesti istuneita shortseja jotka eivät enää nouse edes reisien yli, ja pidennän askeleitani.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste juoksu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste juoksu. Näytä kaikki tekstit
lauantai 30. toukokuuta 2015
keskiviikko 8. huhtikuuta 2015
remember me
Miksi syöminen on niin vaikeaa? Itken itseinhoa ja ahdistusta mutten silti saa estettyä haarukan menoa suoraan kattilaan; poden huonoa omatuntoa huonon omatunnon puutteesta kun jätän aterian välistä. Miksi lämmin ruoka tuntuu ansaitulta vain päivänä, jolloin olen käynyt lenkillä? Miksen vain voi löytää sitä kultaista keskitietä, olla tyytyväinen vartalooni muhkuroine kaikkineen?
(Miksen vain voi -
(Miksen vain voi -
torstai 26. maaliskuuta 2015
pilk- sak- rok- rik
"Mitä nyt pientä ihmiskauppaa näin profeettojen kesksen."
Istun sohvalla ja näpyttelen omalla kuusisormijärjestelmälläni Facebookin chattiin viestin-minuutin-tunnuin toisensa jälkeen, tiedän että pitäisi lukea tenttiin ja valmistella näyttöön mutta en vain voi painaa selainta kiinni; en nyt, kun Mäntyjärven Tikanpolkan alttostemmat soi päässäni ja hukutan itseni välttelyyn, hymyilen ja hymyilen ja hymyilen.
Lähden lenkille kun laidasta laitaan pomppinut keskustelu vihdoin loppuu, vaihdan aurinkolasit päähän ja laitan Sannin 2080-luvulla soimaan. Otan vapaapäivän - huomenna kaduttaa, mutta nyt haluan vain jatkaa olemista.
Istun sohvalla ja näpyttelen omalla kuusisormijärjestelmälläni Facebookin chattiin viestin-minuutin-tunnuin toisensa jälkeen, tiedän että pitäisi lukea tenttiin ja valmistella näyttöön mutta en vain voi painaa selainta kiinni; en nyt, kun Mäntyjärven Tikanpolkan alttostemmat soi päässäni ja hukutan itseni välttelyyn, hymyilen ja hymyilen ja hymyilen.
Lähden lenkille kun laidasta laitaan pomppinut keskustelu vihdoin loppuu, vaihdan aurinkolasit päähän ja laitan Sannin 2080-luvulla soimaan. Otan vapaapäivän - huomenna kaduttaa, mutta nyt haluan vain jatkaa olemista.
perjantai 13. maaliskuuta 2015
i see the way
Juoksen, ristiviittaan eri oppikirjojen välillä, konsultoin Appelsiinia vaimoineen, piirrän, etsin inspiraatiota Pinterestistä, piirrän lisää, harjoittelen kuorolauluja, meditoin, menen nukkumaan. Uusi päivä: toista sama.
Tuntuu kuin elämässäni ei tällä hetkellä olisi kamalan paljon muuta kuin koulua, juoksua ja kuoroa, mutta ei se mitään - usean kuukaudenwriter's designer's blockin jälkeen pihasuunnitelmat alkavat sujua toden teolla, lenkillä pääsee ulos aurinkoon eikä tarvitse ajatella yhtään mitään paitsi omaa hengitystä, meditoidessakaan ei keskitytä mihinkään vaan vain ollaan, ja kuorossa saan säännöllisesti laulaa ja nauraa ja täyttää viikon sosiaalisuuskiintiön. Näin on hyvä olla. Jos Heli vihdoin parantuisi kevätflunssastaan ja uskaltaisin tartuntakammoltani vihdoin nähdä häntäkin taas, saattaisin jopa sanoa että näin on aika täydellistä.
...Mutta vähän minua kyllä kauhistuttaa kuun vaihteessa alkava työssäoppimisjakso. Pääsin taimistoon reilun parinkymmenen kilometrin päähän, ja siinähän se sisäinen ristiriita onkin: taimisto on juuri se paikka jossa haluaisin alkaa rakentaa uraa, mutta se on niin pitkän matkan päässä ja niin raskasta työtä etten ole varma olenko oikeasti siihen henkisesti vielä valmis. Jos minulla olisi auto niin ei olisi läheskään yhtä paha, muttakun olen bussien armoilla: viideltä herätys, varttia vaille kuudelta lähtee bussi keskustaan, puoli seitsemältä lähtee pitkänmatkanbussi taimistolle, puoli kahdeksalta alkaa työvuoro, työvuoro päättyy neljältä, ja paluumatkan bussirumban jälkeen olen kotona vähän ennen kuutta. Kolmentoista tunnin päivät eivät kuulosta mukavilta, etenkin kun niiden ympärille pitäsi mahduttaa juoksulenkit, kuoron kevätkonsertteihin valmistautuminen ja sosiaalielämä. Ei se ole kuin kahdeksan viikkoa, mutta silti - kahdeksaan viikkoon voi mahtua aika monta unetonta yötä, itkuista aamua ja paniikkikohtauksentäytteistä lounastaukoa. En häpeä myöntää, kuinka paljon minua pelottaa.
Tuntuu kuin elämässäni ei tällä hetkellä olisi kamalan paljon muuta kuin koulua, juoksua ja kuoroa, mutta ei se mitään - usean kuukauden
...Mutta vähän minua kyllä kauhistuttaa kuun vaihteessa alkava työssäoppimisjakso. Pääsin taimistoon reilun parinkymmenen kilometrin päähän, ja siinähän se sisäinen ristiriita onkin: taimisto on juuri se paikka jossa haluaisin alkaa rakentaa uraa, mutta se on niin pitkän matkan päässä ja niin raskasta työtä etten ole varma olenko oikeasti siihen henkisesti vielä valmis. Jos minulla olisi auto niin ei olisi läheskään yhtä paha, muttakun olen bussien armoilla: viideltä herätys, varttia vaille kuudelta lähtee bussi keskustaan, puoli seitsemältä lähtee pitkänmatkanbussi taimistolle, puoli kahdeksalta alkaa työvuoro, työvuoro päättyy neljältä, ja paluumatkan bussirumban jälkeen olen kotona vähän ennen kuutta. Kolmentoista tunnin päivät eivät kuulosta mukavilta, etenkin kun niiden ympärille pitäsi mahduttaa juoksulenkit, kuoron kevätkonsertteihin valmistautuminen ja sosiaalielämä. Ei se ole kuin kahdeksan viikkoa, mutta silti - kahdeksaan viikkoon voi mahtua aika monta unetonta yötä, itkuista aamua ja paniikkikohtauksentäytteistä lounastaukoa. En häpeä myöntää, kuinka paljon minua pelottaa.
tiistai 10. helmikuuta 2015
place de la république
Aurinko paistaa ikkunoista sisään ja keittiössä oleva mittari sanoo että ulkona on 12,8 astetta lämmintä. Hymyilen ja tanssitan kissaa sylissäni, haluan lähteä ulos juoksemaan koiran kanssa, haluan kävellä keskustassa Cœur de pirate soimassa korvissani, haluan kaataa Helin sängylle ja suudella häntä kunnes happi loppuu keuhkoistani, haluan lähteä spontaanisti junalla Lokin luo, haluan haluan haluan haluan.
...mutta olen vain sisällä päivä toisensa jälkeen, aivan varma että tunnen kuinka kuume polttaa aivosolun toisensa jälkeen. Tunnit ovat sumeita ja särystä sekavia enkä saa pidettyä puhelimesta kunnolla kiinni, ainoat helpotuksen hetket ovat nämä kun uskallan ottaa kunnon kipulääkkeitä. Parin tunnin ajan pystyn ajattelemaan, kirjoittamaan tai lukemaan tai oikeasti seuraamaan mitä televisiosarjassa tapahtuu, kokkaamaan ja syömään ja käymään suihkussa. Inhoan maailman heikointa vastustuskykyäni, inhoan sitä kuinka joka helvetin virus tarttuu minuun ja laittaa kehoni sekaisin, estää minua tekemästä asioita joita ihan oikeasti haluaisin tehdä - äiti ja isikin ovat käymässä Suomessa työmatkalla enkä voi mennä Helsinkiin heidän luo tämän typerän influenssan takia. Itkettää.
No, onneksi Cœuria voi kuunnella sisälläkin, koira retkottaa sängyssä puoliksi sylissäni ja tuhisee unissaan, Heli on puhelimen päässä eikä Lokkikaan ole lähdössä mihinkään. Ehkä yritän vain olla stressaamatta ja levätä, antaa poloisen kehoni yrittää (taas kerran) saada itsensä taas ehjäksi.
...mutta olen vain sisällä päivä toisensa jälkeen, aivan varma että tunnen kuinka kuume polttaa aivosolun toisensa jälkeen. Tunnit ovat sumeita ja särystä sekavia enkä saa pidettyä puhelimesta kunnolla kiinni, ainoat helpotuksen hetket ovat nämä kun uskallan ottaa kunnon kipulääkkeitä. Parin tunnin ajan pystyn ajattelemaan, kirjoittamaan tai lukemaan tai oikeasti seuraamaan mitä televisiosarjassa tapahtuu, kokkaamaan ja syömään ja käymään suihkussa. Inhoan maailman heikointa vastustuskykyäni, inhoan sitä kuinka joka helvetin virus tarttuu minuun ja laittaa kehoni sekaisin, estää minua tekemästä asioita joita ihan oikeasti haluaisin tehdä - äiti ja isikin ovat käymässä Suomessa työmatkalla enkä voi mennä Helsinkiin heidän luo tämän typerän influenssan takia. Itkettää.
No, onneksi Cœuria voi kuunnella sisälläkin, koira retkottaa sängyssä puoliksi sylissäni ja tuhisee unissaan, Heli on puhelimen päässä eikä Lokkikaan ole lähdössä mihinkään. Ehkä yritän vain olla stressaamatta ja levätä, antaa poloisen kehoni yrittää (taas kerran) saada itsensä taas ehjäksi.
keskiviikko 4. helmikuuta 2015
legal alien
Kuumehoureiset päivät menevät keskenään sekaisin, nukun yli puolet vuorokausista enkä vaivaudu vaihtamaan pyjamaa ollenkaan päältä, ravaan vain sohvan, sängyn ja lääkekaapin väliä ja yritän kommunikoida yhtä kipeän Marjan kanssa.
Tänään on jo parempi olo, hengitys ei tunnu enää maailmanluokan urheilusuoritukselta ja jaksan jopa käydä kaupassa ostamassa mehutiivistettä ja roskapusseja. Ohittaessani lehtihyllyn tunnen sydämeni pomppaavan jonnekin kurkunpään kohdille - se on ilmestynyt. Käteni tärisevät napatessani lehden ja kävellessäni kassalle, tiedän ettei tuttu kassaneiti millään voisi osata yhdistää kannessa vilkkuvaa nimeä minuun, mutta oloni on silti itsetietoinen. Kotiin päästyäni heitän takin lattialle ja puolijuoksen sohvalle, enkä muista milloin olisi viimeksi hermostuttanut yhtä paljon. Selaan sivuja kunnes näen omat kasvoni hymyilevän iloisesti lenkkipolulla, ja olen niin huojentunut että lysähdän selälleni makaamaan: en näytä miltään riemuidiootilta, vaan ihan tavalliselta, iloiselta nuorelta naiselta. Miten se jaksaa joka kerta yllättää? Artikkelin olin lukenut jo ennen kuin tuttu toimittaja ("ikä meni yhden luvun liian vanhaksi mutta muuten oikein hienolta näyttää, kiitos!", naureskelen tekstiviestiä lähettäessäni) oli laittanut lopullisen version pomolleen mutta luen sen silti uudestaan. Sanoja oman kehonsa hyväksymisestä ja muka-vikojen arvostamisesta, henkilökohtaisista tavoitteista ja kauneusihanteiden muuttumisesta. Ja mikä kummallisinta, ne eivät tunnu valheilta. Niin kuin silloin sohvalla Appelsiinin vaimon kanssa nauhuri välissämme sanoin: olen edelleen tietoinen vartalostani ja ulkonäöstäni, ja jotkut päivät ovat vaikeampia kuin toiset, mutta loppujen lopuksi olen ylpeä vartalostani ja siihen mihin kaikkeen se kykenee. "Näytin itselleni, mihin päättäväisyydellä pystyy."
Kohta pitäisi alkaa kiskoa vaatteita päälle, Heli on tulossa käymään joksikin aikaa, ja olosta huolimatta minun on pakko mennä kokoustamaan kuoron hallituksen, johtajan ja musiikkitoimikunnan kanssa kuoron tulevaisuuden linjoista ja projekteista. En osaa päättää, onko aikuisen elämä tylsää vai ihanaa vai jokin sekasotku molempia.
Tänään on jo parempi olo, hengitys ei tunnu enää maailmanluokan urheilusuoritukselta ja jaksan jopa käydä kaupassa ostamassa mehutiivistettä ja roskapusseja. Ohittaessani lehtihyllyn tunnen sydämeni pomppaavan jonnekin kurkunpään kohdille - se on ilmestynyt. Käteni tärisevät napatessani lehden ja kävellessäni kassalle, tiedän ettei tuttu kassaneiti millään voisi osata yhdistää kannessa vilkkuvaa nimeä minuun, mutta oloni on silti itsetietoinen. Kotiin päästyäni heitän takin lattialle ja puolijuoksen sohvalle, enkä muista milloin olisi viimeksi hermostuttanut yhtä paljon. Selaan sivuja kunnes näen omat kasvoni hymyilevän iloisesti lenkkipolulla, ja olen niin huojentunut että lysähdän selälleni makaamaan: en näytä miltään riemuidiootilta, vaan ihan tavalliselta, iloiselta nuorelta naiselta. Miten se jaksaa joka kerta yllättää? Artikkelin olin lukenut jo ennen kuin tuttu toimittaja ("ikä meni yhden luvun liian vanhaksi mutta muuten oikein hienolta näyttää, kiitos!", naureskelen tekstiviestiä lähettäessäni) oli laittanut lopullisen version pomolleen mutta luen sen silti uudestaan. Sanoja oman kehonsa hyväksymisestä ja muka-vikojen arvostamisesta, henkilökohtaisista tavoitteista ja kauneusihanteiden muuttumisesta. Ja mikä kummallisinta, ne eivät tunnu valheilta. Niin kuin silloin sohvalla Appelsiinin vaimon kanssa nauhuri välissämme sanoin: olen edelleen tietoinen vartalostani ja ulkonäöstäni, ja jotkut päivät ovat vaikeampia kuin toiset, mutta loppujen lopuksi olen ylpeä vartalostani ja siihen mihin kaikkeen se kykenee. "Näytin itselleni, mihin päättäväisyydellä pystyy."
Kohta pitäisi alkaa kiskoa vaatteita päälle, Heli on tulossa käymään joksikin aikaa, ja olosta huolimatta minun on pakko mennä kokoustamaan kuoron hallituksen, johtajan ja musiikkitoimikunnan kanssa kuoron tulevaisuuden linjoista ja projekteista. En osaa päättää, onko aikuisen elämä tylsää vai ihanaa vai jokin sekasotku molempia.
perjantai 9. tammikuuta 2015
go ahead and
Tapahtuu hirmu paljon asioita, päivät lentävät eteenpäin - miten nyt on jo perjantai?
Maanantaina jatkuu koulu ja itkettää pelkkä ajatus; ei sen takia etten jaksaisi (pitkästä aikaa jaksan, ihan oikeasti jaksan, kuinka omituista), vaan sen takia että meillä on vain yrittäjyyttä ja pihasuunnittelua maaliskuun loppuun asti, ja molempien aineiden opettajat ovat niin huonoja että he vievät kaiken hauskuuden opiskelusta. Kolme kuukautta heitä takana, ja mitä olen oppinut? En yhtään mitään. Siis kirjaimellisesti en yhtään mitään, kaikki päivät ovat täynnä vain turhaa jaarittelua ja maalaisjärjen kertaamista, yksi opettaja ei osaa pitää kuria ja toinen ei ole edes opettaja. Kai minun on pakko mennä puhumaan ryhmänohjaajalle, en halua mokata koulua sen takia että ammattitaidottomat opettajat imevät kaiken energian jo valmiiksi väsyneestä vartalostani.
Toissapäivänä lojuin Helin kanssa tämän sängyllä, Heli käytti kyynärpäätäni toisena tyynynä ja kikatimme Greyn anatomian älyttömälle slow motion -draamailulle, kun Ässä tupsahti huoneeseen imuroimaan. Jäädyin aivan täysin, tunsin kuinka kehoni jähmettyi ja aivoni yksinkertaisesti pysähtyivät, olo oli kuin peuralla ajovaloissa enkä vieläkään tiedä miksi. (Ässä ei edes katsonut minuun päin, ei silloin eikä myöhemmin kun moikkasin häntä nimellä; en tiedä onko hän vihainen minulle jostain vai mitä, mutta minun ja Pikkuisen välien lähentyessä Ässä vetäytyy koko ajan kauemmas, ei vastaa viesteihin ja peruu näkemisiä. En tiedä mitä tehdä, vielä puoli vuotta sitten vietimme tuntikausia jutellessa.) Hetken päästä jännite sisälläni purkautuu ja alan kikattaa ihan sekopäisenä, Heli kummastelee käytöstäni mutta en kerro omituisista reaktioistani. Asuntojamme yhdistävän bussilinjan typerät aikataulut harmittavat, pakko lähteä kesken ihanan nostalgisen Grey-putken, ulkona on kylmä eikä minulla ole taaskaan sormikkaita mukana.
Eilen stressasin koko aamun puoleltapäivin olevia lehtikuvauksia, ja syystäkin - en halua ajatella, kuinka monta ihmistä tulee ensi kuussa katsomaan minua ja löllyviä lyllyviä liian suuria reisiäni. Kaiken lisäksi kuvaaja laittaa minut hymyilemään, eikä edes tavallista, pientä ja vinoa valokuvirnettäni, vaan ihan oikeasti hymyilemään. Pakotan hymyn kasvoilleni ja hypin ja nauran, mutta oikeasti haluan vain itkeä: aito hymyni ei ole kaunis, ei niin millään asteikolla. Se on liian iso, olen pelkkään hammasta ja ientä ja näytän niin vitun typerältä että kaduttaa koko juttu, en saa pois päästäni äidin ja Pikkuveljen ivallisia sanoja vuosien varrelta, no onko ees feikin näköinen ja you look fucking retarded ja miks sä hymyilet tolleen ja sä et kyl osaa näyttää normaalilta hymyillessäs kuvissa ja why do you do that thing with your lips ja ja ja ja. Kotiin päästyäni käperryn sohvannurkkaan ja nostan kissan syliin, painan kasvoni sen turkkiin ja annan kyynelten vihdoin tulla.
Maanantaina jatkuu koulu ja itkettää pelkkä ajatus; ei sen takia etten jaksaisi (pitkästä aikaa jaksan, ihan oikeasti jaksan, kuinka omituista), vaan sen takia että meillä on vain yrittäjyyttä ja pihasuunnittelua maaliskuun loppuun asti, ja molempien aineiden opettajat ovat niin huonoja että he vievät kaiken hauskuuden opiskelusta. Kolme kuukautta heitä takana, ja mitä olen oppinut? En yhtään mitään. Siis kirjaimellisesti en yhtään mitään, kaikki päivät ovat täynnä vain turhaa jaarittelua ja maalaisjärjen kertaamista, yksi opettaja ei osaa pitää kuria ja toinen ei ole edes opettaja. Kai minun on pakko mennä puhumaan ryhmänohjaajalle, en halua mokata koulua sen takia että ammattitaidottomat opettajat imevät kaiken energian jo valmiiksi väsyneestä vartalostani.
Toissapäivänä lojuin Helin kanssa tämän sängyllä, Heli käytti kyynärpäätäni toisena tyynynä ja kikatimme Greyn anatomian älyttömälle slow motion -draamailulle, kun Ässä tupsahti huoneeseen imuroimaan. Jäädyin aivan täysin, tunsin kuinka kehoni jähmettyi ja aivoni yksinkertaisesti pysähtyivät, olo oli kuin peuralla ajovaloissa enkä vieläkään tiedä miksi. (Ässä ei edes katsonut minuun päin, ei silloin eikä myöhemmin kun moikkasin häntä nimellä; en tiedä onko hän vihainen minulle jostain vai mitä, mutta minun ja Pikkuisen välien lähentyessä Ässä vetäytyy koko ajan kauemmas, ei vastaa viesteihin ja peruu näkemisiä. En tiedä mitä tehdä, vielä puoli vuotta sitten vietimme tuntikausia jutellessa.) Hetken päästä jännite sisälläni purkautuu ja alan kikattaa ihan sekopäisenä, Heli kummastelee käytöstäni mutta en kerro omituisista reaktioistani. Asuntojamme yhdistävän bussilinjan typerät aikataulut harmittavat, pakko lähteä kesken ihanan nostalgisen Grey-putken, ulkona on kylmä eikä minulla ole taaskaan sormikkaita mukana.
Eilen stressasin koko aamun puoleltapäivin olevia lehtikuvauksia, ja syystäkin - en halua ajatella, kuinka monta ihmistä tulee ensi kuussa katsomaan minua ja löllyviä lyllyviä liian suuria reisiäni. Kaiken lisäksi kuvaaja laittaa minut hymyilemään, eikä edes tavallista, pientä ja vinoa valokuvirnettäni, vaan ihan oikeasti hymyilemään. Pakotan hymyn kasvoilleni ja hypin ja nauran, mutta oikeasti haluan vain itkeä: aito hymyni ei ole kaunis, ei niin millään asteikolla. Se on liian iso, olen pelkkään hammasta ja ientä ja näytän niin vitun typerältä että kaduttaa koko juttu, en saa pois päästäni äidin ja Pikkuveljen ivallisia sanoja vuosien varrelta, no onko ees feikin näköinen ja you look fucking retarded ja miks sä hymyilet tolleen ja sä et kyl osaa näyttää normaalilta hymyillessäs kuvissa ja why do you do that thing with your lips ja ja ja ja. Kotiin päästyäni käperryn sohvannurkkaan ja nostan kissan syliin, painan kasvoni sen turkkiin ja annan kyynelten vihdoin tulla.
keskiviikko 31. joulukuuta 2014
and never brought to mind
Pakko myöntää, että olen vähän haikein tunnelmin aloittamassa päivää. Tähän vuoteen on mahtunut niin uskomattoman paljon kaikkea, huonoakin mutta niin vitun paljon hyvää etten oikein tiedä miten päin olla. Olen eronnut kahdesti mutten enää sure kumpaakaan, menettänyt kokonaan yhden ihmisen mutta saanut elämääni takaisin vähintään yhtä tärkeän, jäänyt sairaslomalle keväällä mutta palannut syksyllä reippaasti takaisin kouluun, itkenyt luoja ties kuinka monta tuntia terapiassa mutta joulukuun lopussa poistunut viimeiseltä käynniltä niin paljon ehjempänä, vahvempana ihmisenä kuin mitä olin tammikuussa. Jos ensi vuosi on edes puoliksi yhtä onnistunut kuin tämä, niin... niin, en edes tiedä mitä kaikkea voi tapahtua. Ei kannata ajatella liikaa, yritän keskittyä yhteen päivään ja yhteen asiaan kerrallaan.
Kiitos kaikille kysymyksistä! Yhdistin blogiin tulleet kysymykset tumblrissa saatuihin, olen ovela.
Mitä kaikkea olet elämäsi aikana harrastanut? // Mitä kaikkea harrastat ja olet harrastanut?
- Koko elämäni aikana olen harrastanut musiikin teoriaa, sellonsoittoa, klarinetinsoittoa, kuorolaulua, käsipalloa, uimahyppyä, hiphop-tanssia, bailatino-tanssia, tankotanssia, potkunyrkkeilyä, juoksua ja neulomista, joista nykyään harrastan edelleen neulomista, juoksua ja kuorolaulua. Pitäisi kyllä oikeasti tehdä tilaa myös musiikin teorialle ja klassisille laulutunneille.
Mikä oli paras ateria jonka söit vuonna 2014?
- Apua :D Joko viimeviikkoinen jouluateria, tai sitten keväällä kuoron vuosijuhlagaalassa syömäni illallinen.
Mistä asioista pidät elämässä?
- Vaikka mistä. Siitä kun on niin läheisten ihmisten seurassa ettei tarvitse esittää yhtään mitään, siitä tunteesta joka valtaa kehon kun ylittää juoksukisan maaliviivan, siitä miltä -15 asteen ulkoilma tuoksuu, siitä miltä yli 30 asteen helle tuntuu kasvoilla. BBC:n televisiosarjoista, Brahmsin sellosonaateista, sinisestä kuulakärkikynästä viivoitetulla paperilla. Tanssimisesta, seksistä, laskettelusta, kaikesta mikä saa adrenaliinin virtaamaan.
Miten peität pahaa oloasi lähimmäisiltäsi?
- Jos olen sellaisessa tilanteessa jossa puhuminen ei ole mahdollista tai sopivaa, kuvittelen laittavani kaiken pahan olon pieneen laatikkoon jonka suljen ja laitan kirjahyllyyn odottamaan sitä että on parempi aika käsitellä sitä, ja yksinkertaisesti fake it 'til you make it: pakotan itseni keskittymään ympäröiviin asioihin ja käyttäytymään kuin kaikki olisi hyvin.
Mikä on ihaninta mitä kukaan on sinulle sanonut tai tehnyt?
- Lappityttö kerran sanoi, ettei hän välitä kuinka kauan meidän täytyy odottaa, mutta joku päivä hän tulee polvistumaan eteeni ja meillä tulee olemaan koko elämä edessä. Eihän niin tietenkään käynyt, mutta se taisi olla ihanin asia joka minulle on sanottu. Teko taas, hmm... Kun minä ja lukioaikainen poikaystäväni (ensimmäinen ja ainoa oikea poikaystävä joka minulla on ollut) erottiin, isi vei minut roadtripille Jyväskylästä Salon kautta Kirkkonummelle ja takaisin Jyväskylään, kuunneltiin koko matka Eppu Normaalia ja Creedence Clearwater Revivalia eikä puhuttu yhtään mistään vakavasta. Se ei ehkä kuulosta paljolta muiden korviin, mutta se oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä.
Mitä rakkaus mielestäsi on?
- Jestas, nyt mentiin syvällisiin! En osaa antaa mitään tarkkaa määritelmää, mutta... hmm. Side joka syntyy ajan myötä, kun tuntee toisen ja hyväksyy toisen virheineen muttei ole sokea niille, kun on valmis tekemään (terveen järjen rajoissa tietenkin) mitä vain auttaakseen toista, kun haluaa jakaa elämänsä eikä kuvitella tulevaisuutta ilman toista. Noi pätee sekä romanttiseen että platoniseen rakkauteen, mun kohdalla ihan yhtä lailla esim. Lokkiin ja Pikkuveljeen kuin entisiin tyttöystäviin, mutta niillä on ja pitääkin mun mielestä olla ihan sama pohja; romanttisella rakkaudella on sit vaan noiden lisäksi romanttinen (ja aseksuaaleja lukuun ottamatta seksuaalinen) vire.
Mikä on isoin asia jonka olet oppinut menneistä vakavista parisuhteistasi?
- Että jotkut ihmiset eivät muutu enkä mä mahda sille mitään, että lupaukset eivät merkitse mitään ellei käyttäydy niiden mukaisesti, ja että en enää ikinä katso päihdeongelmia sormien läpi; että valehteleminen ei kannata vaikkei siitä ikinä jäisikään kiinni, ja että ei pidä tyytyä (tai tyytyä olemaan itse toiselle) "toiseksi parhaaseen" jos ei saa sitä kenet oikeasti haluaa; että jos rakastaa toista niin täytyy uskaltaa yrittää, ja että on olemassa sellainen asia kuin liian myöhään.
Mitä toivot tapahtuvan vielä tämän vuoden puolella?
- No, vuotta on vain kymmenisen tuntia jäljellä, mutta toivon kovasti että kaupungin rakettishow olisi yhtä hieno kuin ennenkin, ja että olisi kiva ilta Sinin kanssa!
Mikä oli paras leffa jonka katsoit tänä vuonna?
- Varmaankin X-Men: Days of Future Past.
Miten aiot juhlistaa uutta vuotta?
- Kahdestaan Sinin kanssa leffailtailemassa ja syömässä ja juomassa hyviä asioita!
Yllättävin musikaalinen löytösi tänä vuonna?
- Tää on ihan vitun noloa, mutta kesällä kun erosin Viirun kanssa ensimmäisen kerran niin mulla meni hermo ihan kaikkeen musiikkiin, päätin että tarvitsen jotain uutta ja erilaista. Päädyin sitten lataamaan Taylor Swiftin albumin, ja rakastuin aivan täysin. :D
Mikä oli lempivaatteesi tänä vuonna?
- Mustavalkoinen kukkakuvioinen hame, jota käytin käytännössä koko kesän.
Hankitko tänä vuonna tatuointia tai lävistyksiä?
- Yksi tatuointi tuli lisää ja yksi lävistys hävisi.
Kuinka monen ihmisen kanssa olet tänä vuonna suudellut? tapaillut? harrastanut seksiä?
- Suudellut seitsemän kanssa, treffaillut kahden kanssa ja harrastanut seksiä kahden kanssa.
Mikä oli lempi-TV-sarjasi tänä vuonna?
- BBC:n Sherlock, niin kuin joka vuosi sitten vuoden 2010! Mikään ei tule ikinä ylittämään rakkauttani siihen, mutta kyllä Supernatural ja NBC:n Hannibal ovat myös lähellä kärkeä.
Mikä oli vuoden 2014 onnellisin ja surullisin hetki?
- Onnellisin oli se päivä jonka vietin isin ja Pikkuveljen kanssa laskettelemassa jossain Pekingin lähellä tammikuussa, surullisin oli joko se kun Lappityttö muutti alkuvuodesta yhteen uuden puolisonsa kanssa, tai se kun Viiru jätti mut lokakuussa.
Kadutko mitään, mitä vuonna 2014 tapahtui? Tekisitkö jotain eri lailla?
- En montaakaan asiaa, en ainakaan vakavasti. Jos saisin tilaisuuden muuttaa asioita, niin en välttämättä antaisi parin ihmisen syyllistää ja antaa paskaa niskaan asioista joista minun ei todellakaan tarvitsisi pyytää anteeksi, mutta olen silti kovin tyytyväinen siihen miten paljon olen tänä vuonna kasvanut ihmisenä.
Mitä olet tästä vuodesta oppinut eniten?
- Olemaan tuomitsematta itseäni tunteistani, hyväksymään menneisyyden tapahtuneeksi ja antamaan itselleni anteeksi, ja olemaan jämäkämpi ihmissuhteissani.
Mitä odotat vuodelta 2015?
- En uskalla odottaa paljoa etten pettyisi kamalasti, mutta ainakin toivon valmistuvani syksyllä!
Kuinka monta kirjaa luit tänä vuonna?
- Apua... Jos kirjalla tarkoitat romaanimittaista (50.000+ sanaa) kirjallisuutta yleisellä tasolla, mukaan lukien paperina julkaisematon "amatöörikirjallisuus" niin varmaan jotain sadankahdenkymmenen kieppeillä, joista sitten ehkä nelisenkymmentä oli konkreettisia kirjoja, siis julkaistuja sidottuja/nidottuja romaaneja ja novelli-/runokokoelmia.
Oletko onnellisempi nyt kuin vuosi sitten? // Oletko paremmassa tilanteessa nyt kuin viime vuonna?
- Olen, ehdottomasti.
Mitä teit viime uutenavuotena? Entä kaksi vuotta sitten? Viisi? Kymmenen?
- Viime vuonna vietin koti-iltaa vanhempien luona Pekingissä, kaksi vuotta sitten olin Marjan kanssa kahdestaan, viisi vuotta sitten olin Lappitytön kanssa Wiltshiressä, kymmenen vuotta sitten olin kotona Yhdysvalloissa syömässä sipsejä ja lukemassa Harry Potteria.
Saitko / menetitkö paljon ystäviä tänä vuonna?
- Menetin kaksi mutta sain uusiakin ihan kivasti!
Miten luulet viettäväsi uudenvuoden 2016?
- Ei niin mitään havaintoa! Olen oikein tyytyväinen jos vietän sen ystävien kanssa, riippumatta mitä tehdään.
Kiitos kaikille kysymyksistä! Yhdistin blogiin tulleet kysymykset tumblrissa saatuihin, olen ovela.
Mitä kaikkea olet elämäsi aikana harrastanut? // Mitä kaikkea harrastat ja olet harrastanut?
- Koko elämäni aikana olen harrastanut musiikin teoriaa, sellonsoittoa, klarinetinsoittoa, kuorolaulua, käsipalloa, uimahyppyä, hiphop-tanssia, bailatino-tanssia, tankotanssia, potkunyrkkeilyä, juoksua ja neulomista, joista nykyään harrastan edelleen neulomista, juoksua ja kuorolaulua. Pitäisi kyllä oikeasti tehdä tilaa myös musiikin teorialle ja klassisille laulutunneille.
Mikä oli paras ateria jonka söit vuonna 2014?
- Apua :D Joko viimeviikkoinen jouluateria, tai sitten keväällä kuoron vuosijuhlagaalassa syömäni illallinen.
Mistä asioista pidät elämässä?
- Vaikka mistä. Siitä kun on niin läheisten ihmisten seurassa ettei tarvitse esittää yhtään mitään, siitä tunteesta joka valtaa kehon kun ylittää juoksukisan maaliviivan, siitä miltä -15 asteen ulkoilma tuoksuu, siitä miltä yli 30 asteen helle tuntuu kasvoilla. BBC:n televisiosarjoista, Brahmsin sellosonaateista, sinisestä kuulakärkikynästä viivoitetulla paperilla. Tanssimisesta, seksistä, laskettelusta, kaikesta mikä saa adrenaliinin virtaamaan.
Miten peität pahaa oloasi lähimmäisiltäsi?
- Jos olen sellaisessa tilanteessa jossa puhuminen ei ole mahdollista tai sopivaa, kuvittelen laittavani kaiken pahan olon pieneen laatikkoon jonka suljen ja laitan kirjahyllyyn odottamaan sitä että on parempi aika käsitellä sitä, ja yksinkertaisesti fake it 'til you make it: pakotan itseni keskittymään ympäröiviin asioihin ja käyttäytymään kuin kaikki olisi hyvin.
Mikä on ihaninta mitä kukaan on sinulle sanonut tai tehnyt?
- Lappityttö kerran sanoi, ettei hän välitä kuinka kauan meidän täytyy odottaa, mutta joku päivä hän tulee polvistumaan eteeni ja meillä tulee olemaan koko elämä edessä. Eihän niin tietenkään käynyt, mutta se taisi olla ihanin asia joka minulle on sanottu. Teko taas, hmm... Kun minä ja lukioaikainen poikaystäväni (ensimmäinen ja ainoa oikea poikaystävä joka minulla on ollut) erottiin, isi vei minut roadtripille Jyväskylästä Salon kautta Kirkkonummelle ja takaisin Jyväskylään, kuunneltiin koko matka Eppu Normaalia ja Creedence Clearwater Revivalia eikä puhuttu yhtään mistään vakavasta. Se ei ehkä kuulosta paljolta muiden korviin, mutta se oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä.
Mitä rakkaus mielestäsi on?
- Jestas, nyt mentiin syvällisiin! En osaa antaa mitään tarkkaa määritelmää, mutta... hmm. Side joka syntyy ajan myötä, kun tuntee toisen ja hyväksyy toisen virheineen muttei ole sokea niille, kun on valmis tekemään (terveen järjen rajoissa tietenkin) mitä vain auttaakseen toista, kun haluaa jakaa elämänsä eikä kuvitella tulevaisuutta ilman toista. Noi pätee sekä romanttiseen että platoniseen rakkauteen, mun kohdalla ihan yhtä lailla esim. Lokkiin ja Pikkuveljeen kuin entisiin tyttöystäviin, mutta niillä on ja pitääkin mun mielestä olla ihan sama pohja; romanttisella rakkaudella on sit vaan noiden lisäksi romanttinen (ja aseksuaaleja lukuun ottamatta seksuaalinen) vire.
Mikä on isoin asia jonka olet oppinut menneistä vakavista parisuhteistasi?
- Että jotkut ihmiset eivät muutu enkä mä mahda sille mitään, että lupaukset eivät merkitse mitään ellei käyttäydy niiden mukaisesti, ja että en enää ikinä katso päihdeongelmia sormien läpi; että valehteleminen ei kannata vaikkei siitä ikinä jäisikään kiinni, ja että ei pidä tyytyä (tai tyytyä olemaan itse toiselle) "toiseksi parhaaseen" jos ei saa sitä kenet oikeasti haluaa; että jos rakastaa toista niin täytyy uskaltaa yrittää, ja että on olemassa sellainen asia kuin liian myöhään.
Mitä toivot tapahtuvan vielä tämän vuoden puolella?
- No, vuotta on vain kymmenisen tuntia jäljellä, mutta toivon kovasti että kaupungin rakettishow olisi yhtä hieno kuin ennenkin, ja että olisi kiva ilta Sinin kanssa!
Mikä oli paras leffa jonka katsoit tänä vuonna?
- Varmaankin X-Men: Days of Future Past.
Miten aiot juhlistaa uutta vuotta?
- Kahdestaan Sinin kanssa leffailtailemassa ja syömässä ja juomassa hyviä asioita!
Yllättävin musikaalinen löytösi tänä vuonna?
- Tää on ihan vitun noloa, mutta kesällä kun erosin Viirun kanssa ensimmäisen kerran niin mulla meni hermo ihan kaikkeen musiikkiin, päätin että tarvitsen jotain uutta ja erilaista. Päädyin sitten lataamaan Taylor Swiftin albumin, ja rakastuin aivan täysin. :D
Mikä oli lempivaatteesi tänä vuonna?
- Mustavalkoinen kukkakuvioinen hame, jota käytin käytännössä koko kesän.
Hankitko tänä vuonna tatuointia tai lävistyksiä?
- Yksi tatuointi tuli lisää ja yksi lävistys hävisi.
Kuinka monen ihmisen kanssa olet tänä vuonna suudellut? tapaillut? harrastanut seksiä?
- Suudellut seitsemän kanssa, treffaillut kahden kanssa ja harrastanut seksiä kahden kanssa.
Mikä oli lempi-TV-sarjasi tänä vuonna?
- BBC:n Sherlock, niin kuin joka vuosi sitten vuoden 2010! Mikään ei tule ikinä ylittämään rakkauttani siihen, mutta kyllä Supernatural ja NBC:n Hannibal ovat myös lähellä kärkeä.
Mikä oli vuoden 2014 onnellisin ja surullisin hetki?
- Onnellisin oli se päivä jonka vietin isin ja Pikkuveljen kanssa laskettelemassa jossain Pekingin lähellä tammikuussa, surullisin oli joko se kun Lappityttö muutti alkuvuodesta yhteen uuden puolisonsa kanssa, tai se kun Viiru jätti mut lokakuussa.
Kadutko mitään, mitä vuonna 2014 tapahtui? Tekisitkö jotain eri lailla?
- En montaakaan asiaa, en ainakaan vakavasti. Jos saisin tilaisuuden muuttaa asioita, niin en välttämättä antaisi parin ihmisen syyllistää ja antaa paskaa niskaan asioista joista minun ei todellakaan tarvitsisi pyytää anteeksi, mutta olen silti kovin tyytyväinen siihen miten paljon olen tänä vuonna kasvanut ihmisenä.
Mitä olet tästä vuodesta oppinut eniten?
- Olemaan tuomitsematta itseäni tunteistani, hyväksymään menneisyyden tapahtuneeksi ja antamaan itselleni anteeksi, ja olemaan jämäkämpi ihmissuhteissani.
Mitä odotat vuodelta 2015?
- En uskalla odottaa paljoa etten pettyisi kamalasti, mutta ainakin toivon valmistuvani syksyllä!
Kuinka monta kirjaa luit tänä vuonna?
- Apua... Jos kirjalla tarkoitat romaanimittaista (50.000+ sanaa) kirjallisuutta yleisellä tasolla, mukaan lukien paperina julkaisematon "amatöörikirjallisuus" niin varmaan jotain sadankahdenkymmenen kieppeillä, joista sitten ehkä nelisenkymmentä oli konkreettisia kirjoja, siis julkaistuja sidottuja/nidottuja romaaneja ja novelli-/runokokoelmia.
Oletko onnellisempi nyt kuin vuosi sitten? // Oletko paremmassa tilanteessa nyt kuin viime vuonna?
- Olen, ehdottomasti.
Mitä teit viime uutenavuotena? Entä kaksi vuotta sitten? Viisi? Kymmenen?
- Viime vuonna vietin koti-iltaa vanhempien luona Pekingissä, kaksi vuotta sitten olin Marjan kanssa kahdestaan, viisi vuotta sitten olin Lappitytön kanssa Wiltshiressä, kymmenen vuotta sitten olin kotona Yhdysvalloissa syömässä sipsejä ja lukemassa Harry Potteria.
Saitko / menetitkö paljon ystäviä tänä vuonna?
- Menetin kaksi mutta sain uusiakin ihan kivasti!
Miten luulet viettäväsi uudenvuoden 2016?
- Ei niin mitään havaintoa! Olen oikein tyytyväinen jos vietän sen ystävien kanssa, riippumatta mitä tehdään.
Hyvää uuttavuotta, kaunokaiset ♥
perjantai 4. huhtikuuta 2014
torstai 3. huhtikuuta 2014
soitto hiljeni
Vuorokaudessa on kaksikymmentäneljä tuntia. Niistä kymmenen menee nukkumiseen, tunti aamutoimiin, kahdeksan töissä, tunti työmatkoihin, tunti terapiassa, tunti lenkillä: kaksikymmentäkaksi tuntia. Kaksi tuntia vuorokaudesta minulla on aikaa hengittää, lukea kirjaa sohvalla tai käydä lempibaarissa yksillä Sinin kanssa. (Välillä Sini flirttailee minulle aivan kuus-nolla, välillä hän yrittää parittaa minua jokaiselle vastaantulevalle ihmiselle. En ymmärrä. Ehkä en edes yritä ymmärtää, olen liian väsynyt loogiseen ajatteluun.)
Yksilöterapiassa on aloitettu pakko-oireisen häiriön siedätyshoito, haluan vain itkeä. Terapeutti lupaa tämän auttavan sekä pakko-oireiden lievittämisesssä että yleisellä tasolla ahdistuksen sietämisessä, mikä taas auttaa sekä tunneperäisessä ahmimisessa että itsetuhoisten impulssien hillitsemisessä. Tiedän sen toimivan kunhan jaksan panostaa, tiedän, mutta silti - se on niin vitun raskasta, tuijottaa puoli tuntia tai tunnin ajan asiaa joka saa minut haluamaan repiä silmäni irti paljain käsin, tai sietää kosketusta joka saa haluamaan leikkaamaan käteni irti.
Välillä mietin, mitä olen tehnyt ansaitakseni näin rikkinäisen pään.
(Syömiseni lipsuvat, lipsuvat, lipsuvat. Päivä toisensa jälkeen kalorit pysyvät liian pieninä, hitaasti mutta varmasti vaa'an numerot pienenevät. Tiedän ettei pitäisi, mutta toukokuussa on vuosijuhla ja iltapukuni on minulle koon liian pieni ja minun on pakko mahtua siihen pakko pakko pakko pakko -)
lauantai 1. maaliskuuta 2014
down with the sickness
Aurinko paistaa ikkunan läpi sänkyyni kun avaan aamulla silmäni, tuntuu ihan kesältä. Olen vielä ihan koomassa kun käyn vessassa, ruokin kissat ja kiskon kengät jalkaan, mutta heti astuessani ulos olen täysin hereillä; neljä kilometriä hujahtaa ohi kuin huomaamatta kun keskityn musiikkiin ja puu- ja pensaslajeja paljaista rungoista tunnistamiseen.
(Seitsemäs lenkki kahdessa viikossa, ja ensimmäistä kertaa ikinä voin ylpeänä sanoa, että juoksemisella ei ole mitään tekemistä syömishäiriön kanssa. Kuuntelemalla kroppaani (epämukavuus on okei, kipu ei; epämukavuus on okei, kipu ei) ihan oikeasti nautin juoksemisesta sen sijaan että polttaisin muutaman kalorin enemmän ja haluaisin kuolla. Tuntuu typerältä sanoa ääneen asioita joiden tiedän olevan itsestäänselvyys ja tuntuu typerältä myöntää kuinka kauan on kestänyt ymmärtää itsestäänselvyys, mutta ehkä olen vain hiljaa ja nautin raittiista ilmasta ja adrenaliinista.)
Tänä iltana olisi kahden Pojan yhteissynttärit. En vielä tiedä olenko menossa, Lokki on vanhempiensa luona ja minulla on aina hiukan orpo olo isossa porukassa ilman häntä, minkä lisäksi tänään pitäisi olla selvin päin - en todellakaan ole juomassa toista kertaa yhden viikon aikana, mutta ajatus selvänä olemisesta tuntemattomien humalaisten keskellä hermostuttaa. Saa nähdä.
sunnuntai 14. heinäkuuta 2013
go on
kaksi kovin huoletonta päivää takana. en ole saanut oikeastaan mitään järkevää aikaiseksi ja tietenkin joka päivään mahtuu ahdistusta ja kiukunpuuskia, mutta enimmäkseen on ollut kukkaseppeleitä, jäätelötuutteja, laiskaa siivoamista ja uuteen puhelimeen totuttelemista. (eikä saa unohtaa juoksukenkiä, viikon aikana olen juossut koiran kanssa kolmekymmentäkuusi kilometriä.) yritän pitää vaa'an hyllyn alla piilossa - vaihtelevin tuloksin, mutta yritänpähän silti.
laitoin tänään sähköpostia minun osaltani vähän laiminlyödylle ystävälle, toivon kovasti että yhteydenottomme jatkuisi säännöllisempänä kuin mitä se on ollut viimeisen vuoden. muistan kun vuosikausia (viisi? herraisä, miten siitä on niin kauan) sitten näimme ensimmäistä kertaa, esitin niin hurjan itsevarmaa vaikka oikeasti olin aivan mitä jos ne ei pidä musta mitä jos oon liian sitä tai liian vähän tätä apua apua apua kauhuissani.
uudet mielialalääkkeeni tuntuvat toimivan, ensimmäistä kertaa miesmuistiin tuntuu kuin olisin saanut pääni nostettua sumusta.
laitoin tänään sähköpostia minun osaltani vähän laiminlyödylle ystävälle, toivon kovasti että yhteydenottomme jatkuisi säännöllisempänä kuin mitä se on ollut viimeisen vuoden. muistan kun vuosikausia (viisi? herraisä, miten siitä on niin kauan) sitten näimme ensimmäistä kertaa, esitin niin hurjan itsevarmaa vaikka oikeasti olin aivan mitä jos ne ei pidä musta mitä jos oon liian sitä tai liian vähän tätä apua apua apua kauhuissani.
uudet mielialalääkkeeni tuntuvat toimivan, ensimmäistä kertaa miesmuistiin tuntuu kuin olisin saanut pääni nostettua sumusta.
lauantai 13. heinäkuuta 2013
diamonds
välillä tuntuu kuin sekoaisin tästä tietämättömyydestä, tästä turhautumisen määrästä. harkitsen laittavani viestiä ässälle: yllättävä liittolainen, ässä hihassani, joka tietää yhdestä tietystä kiemurasta enemmän kuin kukaan muu - tai ei välttämättä enempää, aika hyvin minä olen marjalle pitkin viikkoja kiroillut, mutta ässä ihan oikeasti ymmärtää mistä puhun. tiedän mitä hän vastaisi: "jaksa vaan, kyllä se oikea hetki vielä koittaa, oot ihan huippu." tuntuu hassulta kysyä kun tietää jo vastauksen, mutta välillä se on vain pakko kuulla jonkun toisen suusta.
eilen annoin itselleni luvan syödä marjan tekemää käärretorttua ja jopa leipääkin, olinhan minä aamulla pyöräillyt viereiseen kaupunkiin ja takaisin ostamaan työvaatteet (minä, minihameinen ja korkokenkäinen lipstick lesbian, päälläni turvakengät, työhaalarit ja raksatakki, herrajumala). tänään taas juoksen juoksen juoksen, jos kerran olen asettanut tavoitteen niin minähän en vittu luovuta. vaa'an numerot alkavat hivuttautua hitaasti alaspäin, tiedän että pitäisi syödä enemmän muttakun. niin, muttakun.
eilen annoin itselleni luvan syödä marjan tekemää käärretorttua ja jopa leipääkin, olinhan minä aamulla pyöräillyt viereiseen kaupunkiin ja takaisin ostamaan työvaatteet (minä, minihameinen ja korkokenkäinen lipstick lesbian, päälläni turvakengät, työhaalarit ja raksatakki, herrajumala). tänään taas juoksen juoksen juoksen, jos kerran olen asettanut tavoitteen niin minähän en vittu luovuta. vaa'an numerot alkavat hivuttautua hitaasti alaspäin, tiedän että pitäisi syödä enemmän muttakun. niin, muttakun.
tiistai 9. heinäkuuta 2013
voittajaa
juokse nopeammin juokse pidempään juokse juokse juokse juokse
kävin ensimmäistä kertaa ikuisuuteen vaa'alla ja nyt haluan lähinnä kuolla. yritän syödä tarpeeksi, syön syön syön kunnes oksettaa (kaksi tofunakkia öljyssä paistettuja kasviksia kaksi leipäviipaletta lasi soijamaitoa) ja istun täristen pöydän ääressä, en uskalla nousta jotten taas mene vessaan. ehkä jos olisin viisi kiloa kevyempi, vain viisi kiloa, olisin vähän onnellisempi? vihaan tätä typerää logiikkaa, vihaan petturillisia aivojani.
(onnistuin jotenkin täydellisesti poistamaan kaksisataaviisikymmentä koulutehtävää varten otettua valokuvaa. vituttaa enemmän kuin vähän.)
kävin ensimmäistä kertaa ikuisuuteen vaa'alla ja nyt haluan lähinnä kuolla. yritän syödä tarpeeksi, syön syön syön kunnes oksettaa (kaksi tofunakkia öljyssä paistettuja kasviksia kaksi leipäviipaletta lasi soijamaitoa) ja istun täristen pöydän ääressä, en uskalla nousta jotten taas mene vessaan. ehkä jos olisin viisi kiloa kevyempi, vain viisi kiloa, olisin vähän onnellisempi? vihaan tätä typerää logiikkaa, vihaan petturillisia aivojani.
(onnistuin jotenkin täydellisesti poistamaan kaksisataaviisikymmentä koulutehtävää varten otettua valokuvaa. vituttaa enemmän kuin vähän.)
maanantai 8. heinäkuuta 2013
feeling like a
en ole varma alkavatko uudet lääkkeeni toimia vai mitä oikein tapahtuu, kun yhtäkkiä tuntuu että minulla on paljon enemmän energiaa. tai ei, ei energiaa itsessään, vaan minulla on voimia käyttää sitä energiaa eikä vaan maata sängyssä turhautuen kaikkeen (itseeni). olo kohenee päivä päivältä jonkin verran, ja eilinen oli jo aivan ihmeellinen:
keskiviikon yhdenyönjuttu on ottanut minuun yhteyttä vähintään kerran päivässä siitä lähtien, hän ei todellakaan tuntunut tajuavan vihjeitäni että evvvk. lopulta piti vääntää rautalangasta sä oot ihan kiva tyyppi mutta keskiviikkoinen oli vain humalaista seksiä, en oo kiinnostunut mistään sen suuremmasta - josko nyt voisin vihdoin kirjautua facebookiin tai tarkistaa puhelimeni odottamatta kauhulla postilaatikossa olevia viestejä.
- nousin pirteänä sängystä puolenpäivän aikaan,
- kävin koiran kanssa lenkillä,
- tein tunnin koulutehtäviä,
- kävelin kaksi tuntia koiran kanssa ulkona metsästäen kukkia kasviota varten,
- kävin kaupassa,
- otin tunnin aurinkoa takapihalla (en tietenkään muistanut laittaa aurinkorasvaa muualle kuin kasvoihin ja nyt yläselkäni muistuttaa keitettyä rapua),
- pesin kolme koneellista pyykkiä,
- tiskasin,
- kävin koiran kanssa neljänkymmenen minuutin juoksulenkillä,
- kävin suihkussa,
- ja ennen nukkumaanmenoa katsoin hetken televisiota marjan ja hänen tyttöystävänsä kanssa.
keskiviikon yhdenyönjuttu on ottanut minuun yhteyttä vähintään kerran päivässä siitä lähtien, hän ei todellakaan tuntunut tajuavan vihjeitäni että evvvk. lopulta piti vääntää rautalangasta sä oot ihan kiva tyyppi mutta keskiviikkoinen oli vain humalaista seksiä, en oo kiinnostunut mistään sen suuremmasta - josko nyt voisin vihdoin kirjautua facebookiin tai tarkistaa puhelimeni odottamatta kauhulla postilaatikossa olevia viestejä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)