hellogoodbye

Kun aloitin tämän blogin (edelliset blogini), en tiennyt kuka olin. Määrittelin itseni sairauteni (sairauksieni) kautta: olin ahdistunut Marie, masentunut Marie, epävakaa Marie. Syömishäiriöinen, itsetuhoinen, elämässä kokonaisvaltaisesti epäonnistunut. Hei, olen Marie ja haluan kuolla. Tuntui kuin olisin ollut vain tytön muotoinen kuori, joka esitti kaikille, itensä mukaan lukien, olevansa oikea ihminen.

Nimeni on Sanna, ja minä olen ihan oikea ihminen. Tänään minulla on päällä kokoa liian isot farkkushortsit ja H&M:stä ostettu valkoinen toppi, jossa on mustia sulkien kuvia. Lempivärini on marjapuuronpunainen, lempiruokani lasagne. Rakastan sitä, miltä ilma tuoksuu kun ulkona on kaksi astetta lämmintä. Pyöräilen aamuisin töihin, ja pukuhuoneen kaappini oveen on teipattu kuva dinosauruksesta. Yksin ollessani viihdytän itseäni vanhoilla PlayStation-peleillä ja fanfiktiolla. Haluan lapsia, kahden enkä kahdenkymmenen vuoden päästä.

En malta odottaa, että pääsen elämään loppuelämääni.

Blogini ovat vuosien varrella olleet tärkein purkautumiskeinoni, mutta minusta tuntuu etten enää tarvitse sellaista - tämä on paikka kertoa pahasta olostani, ja totuus on ettei minulla yksinkertaisesti enää ole paha olla. Olen onnellinen.

En poistu netistä kokonaan. Minulla on tumblr johon kirjoitan epämääräisen fanityttöilyn seassa paljon elämästäni ja paranemisesta; jos joku haluaa sen osoitteen niin minulle voi laittaa sähköpostia osoitteeseen pikkusievyys@gmail.com. Saa minulle muutenkin kirjoittaa jos tekee mieli jutella.

Hyvästi, ja kiitos teille kaikille kun olette lukeneet ajatuksiani ja jakaneet omanne. Olette olleet tärkeämpiä kuin voitte kuvitellakaan.

someone

Syntymäpäiväviikonloppu oli aika ihana. Lauantaina ravintola isovanhempien ja enon perheen kanssa (serkkutyttö jota pidin sylissä neljäkiloisena täyttää kohta viisitoista, mitä ihmettä?), illalla leimarit Sinin ja hänen kavereiden kanssa; sunnuntaina epämääräinen sohvallaroikkumispäivä Marjan ja Sinin ja Xboxin kanssa. Olen kaksikymmentäneljävuotias; pikkuhiljaa oloni alkaa myös olla aikuinen. Ehkä se johtuu siitä että olen tajunnut, ettei aikuisuus tarkoita hauskanpidon lopettamista, eikä etenkään ongelmien maagista katoamista.

Olen ollut töissä kaksikymmentäkaksi päivää, ja olen rakastanut jok'ikistä päivää - en välttämättä jokaista hetkeä, kenellä tahansa loppuisi huumori kesken kun ulkona sataa kaatamalla ja yrittää tasapainotella täyttä kottikärryä liukastumatta mutaan ja kaatamatta hautakiveä - niin paljon etten ole uskoa todeksi, en ole vieläkään halunnut kertaakaan jäädä aamulla kotiin tai tekaista sairastumisen ja lähteä aikaisin kotiin. En muista milloin olen viimeksi jaksanut henkisesti niin hyvin, että olisin ollut kaksikymmentäkaksi päivää lintsaamatta. Ehkä joskus... en ihan vilpittömästi tiedä. Useita vuosia siitä joka tapauksessa on. Vuosi sitten olin sairaslomalla, kaksi vuotta sitten päiväosastolla, kolme vuotta sitten olin itsemurhariski. Tänään pyöräilin reippaana kotiin kahdeksan ja puolen tunnin työpäivän jälkeen.

(Mitä jos tämä on vain jokin hetkellinen mania? Mitä jos romahdan syksyllä, tai ensi viikolla? Naurettavan ristiriitaista: saan illalla paniikkikohtauksen koska olen niin onnellinen. Yritän tasata hengitykseni mutta välillä minua pelottaa niin paljon etten tiedä miten päin olla.)

Seuraavan muutaman viikon aikana tapahtuu paljon: sukukokous, serkun rippijuhlat, armeijan aloittaneen Pikkuveljen sotilasvala, vanhempien Suomeen muutto, treffit. Päivät lyhenevät, eikä kunnon kesääkään ole vielä edes ollut.

jos kaikki

Haluaisin kovin kirjoittaa, mutten tiedä miten pukea asioita sanoiksi. Elämäni on tällä hetkellä pelottavan normaalia.

Töissä on ihanaa. Kahden viikon jälkeen ei ole vielä kertaakaan kaduttanut, eikä yhtenäkään aamuna (herätys 05:45: onnea, saat rahaa jos nouset nyt!) ole tehnyt mieli jäädä nukkumaan. Uskallan jutella ihmisten kanssa, muistan monen nimet ja minua kutsutaan nimellä.

Syön kunnolla, pakkohan minun on että jaksan. Aamupala lounas välipala päivällinen iltapala, paljon vihanneksia ja hedelmiä ja maitotuotteita ja jopa lihaakin. Paino tuntuu laskevan hitaasti mutta varmasti, mutta eiköhän se ole ihan normaalia kun alkaa yhtäkkiä tehdä niin paljon fyysisesti rankempia päivä.

Siivoan, leikin kissojen kanssa, käyn kuorotreeneissä, katson vanhoja salapoliisielokuvia Yle Areenasta, vitsailen Marjan kanssa, joogaan, menen aikaisin nukkumaan jotta jaksan taas huomenna. Herään töihin, hymyilen.

Täytän sunnuntaina kaksikymmentäneljä vuotta: olen aikuinen.

happy

Pelkään niin kovin paljon että tämä on vain jokin masennusta edeltävä mania; että en minä oikeasti näin onnellinen ole.

prsi prsi

Kahdeksan viikkoa mustelmia naarmuja itkua univajetta bussimatkoja epävarmuutta epätoivoa mennyt ohi, ja vihdoin - vihdoin - taimitarhakasvien tuottamisen työssäoppimisjaksoni on ohi. Opin paljon, sekä itsestäni puutarhurina että itsestäni ihmisenä, mutta hyvä luoja että olen kiitollinen sen olevan ohi. En muista milloin olisin viimeksi valvonut yli kahdeksaan illalla paitsi kuoropäivinä - ehkä joskus viime kuussa? Olen niin kamalan väsynyt. Seuraavat kolme viikkoa saan onneksi herätä vasta seitsemältä, ja sitten olenkin jo valmis. Omituinen ajatus.

Kävin toissapäivänä Kiurun ja Lennon kanssa mekko-ostoksilla, ja... äh. Miksen vaan voi olla tyytyväinen vartalooni, vaikka olenkin suurempi kuin vuosi sitten? Miksi se on niin iso asia että 34-36 sijaan olen 36-38? Se on vain yksi numero, yksi ainoa vaatekoko ylöspäin, ei sillä pitäisi olla merkitystä. Mutta kyllä sillä on, voi kun sillä onkin. Itketti ja ahdisti eikä Lento tajunnut mitään, onneksi Kiuru ymmärsi hiljaisuuteni ja nappasi minut kädestä lähemmäksi käveli koko keskustan mitan kietoutuneena ympärilläni, päästellen säännöllisin väliajoin hassuja lintuääniä korvaani. Emme olleet edes ylittäneet siltaa ennen kuin nauroin taas.

(Kylmä nenä poskeani vasten, jalat kävellen samaa tahtia omieni kanssa, miten jokin niin yksinkertainen voi tuntua niin hyvältä? Miten Kiuru ylipäätään on todellinen? Miten ihminen jonka kanssa puhuin ensimmäisen kerran helmikuussa voi ymmärtää niin hyvin, tietää tarkalleen mitä tarvitsen ja antaa sen ilman mitään taka-ajatuksia? Millä logiikalla minä olen elämäni aikana tehnyt mitään niin hyvää että ansaitsisin hänet?)

Päivät kuluvat hirmuisella vauhdilla ohi. Kaikkea tapahtuu enkä oikein ehdi olla täysillä mukana mutta yritän silti nauttia jokaisesta hetkestä, vaikkakin vaihtelevin tuloksin. Onneksi jotkut asiat ovat pysyviä.


Sain kysymyksiä astralilta, kiitos! En haasta ketään eteenpäin koska olen laiska. :D

Mitä tavoittelet elämässäsi tällä hetkellä? 
- Terveyttä, sekä henkistä että fyysistä.

Mikä on suurin saavutuksesi? 
- Kaikesta paskasta selviäminen.

Mistä pidät eniten itsessäsi?
- Optimismiani! Vaikka pelkäänkin, niin ihan kaikkein synkimpiä kuukausia lukuun ottamatta olen aina jaksanut uskoa, että saan vielä onnellisen loppuni.

Mikä on paheesi? 
- Stressipolttaminen ja juoruilu.

Millaista elämäsi on kymmenen vuoden kuluttua? 
-  Haluaisin kovasti olla vaimo ja äiti.

Mikä on ollut elämäsi onnellisin päivä? 
- Ehkä joku päivä neljän kesän takaa, kun olin senaikaisen tyttöystävän mökillä kuukauden. Parisuhde kukoisti, olin itsevarma ja tyytyväinen vartalooni, ja vietin päivät rakastamani ihmisen ja hänen perheensä kanssa keskellä Suomen luontoa. Arkista täydellisyyttä.

Mitkä 5 asiaa tekevät sinut onnelliseksi juuri nyt? 
- Piña colada -limsa, Marvelin supersankarielokuvat, uusi kesämekkoni, Kiuru, Call of Duty Black Opsin zombie mode.

Nimeä 3 ihmistä, joita ihailet ja kerro miksi. 
- Apua... En nyt osaa eritellä yksittäisiä henkilöitä, mutta ihailen yleisellä tasolla ihmisiä jotka taistelevat tasa-arvon ja uskonvapauden puolesta.

Kuvittele itsesi pojaksi ja kerro millainen olisit. 
- Varmasti aika samanlainen kuin veljeni on! Tunnevammainen, tietoinen ulkonäöstä ja pukeutumisesta, seksuaalivähemmistöön kuuluva... Aika samanlainen kuin olen tyttönä, siis.

Kuinka monta kertaa olet rakastunut? 
- Neljästi, joista yksi on ollut yksipuolinen.

Mikä eläin olisit, miksi?
- Laama, koska Keisarin uudet kuviot on mun lempileffa. En tiedä, ehkä kissa.

on mennyt pois

Vappu kuluu haalarien, kuohuviinin ja valkolakkien täyttämässä sumussa. Istun Kiurun kanssa Sorsapuistossa ruudullisen viltin päällä, minun oikea ja hänen vasen pikkurilli kietoutuneina toisiinsa; istun Appelsiinin ja Riinan olohuoneessa muiden Poikien kanssa, väittelemme tuhannetta kertaa mikä on The Fash Show'n paras sketsi; istun yöllä sängyssäni, harjaan kimalletta pois viime viikolla vaaleanpunaiseksi värjätystä tukastani ja nauran kun kissat saalistavat kaulastani roikkuvaa serpentiiniä. Rakastan vappua, rakastan rakastan rakastan, enemmän kuin joulua tai juhannusta, melkein jopa enemmän kuin syntymäpäivääni: mikään ei voita kimalletta ja serpentiiniä ja ilmapalloja ja simaa ja munkkeja ja ja ja.

Työssäoppimispaikassa nautin itse työstä mutta haluan kuolla kaiken sosiaalisen draaman takia. Vielä kolme viikkoa taimistolla ja toiset kolme koululla: enää kuusi viikkoa, ja sitten kaikki on ohi. Ennen valmistumista täytyy hoitaa työssäoppimisen näyttö, opinnäytetyön kirjallinen versio, portfolio, yhden pihasuunnitelman työseloste ja budjettilaskelma, viljelysuunnitelma ja istutussuunnitelma, liiketoimintasuunnitelma ja siihen kuuluva markkinointisuunnitelma, lasku ja tilaus ja tarjous ja tarjouspyyntö, ammattienglannin näyttö muille oppilaille pidetyn puutarhakierroksen muodossa, pihasuunnittelun ja yrittäjyyden näytöt, keväällä näyttävästi kukkivien pensaiden tentti, yksivuotisten rikkakasvien tentti ja monivuotisten rikkakasvien tentti. Kyllä minä pystyn tähän. Pystyn. 

(Pystynhän? Minua pelottaa niin kamalasti, en häpeä myöntää. Pakko valmistua, pakko pakko pakko pakko.)

Istun sohvalla ylikuumentaessa tietokonetta Photoshopatessa portfoliokuvia, televisiosta tulee pelikonsolin Netflixin kautta Skins-maratoni ja iPadista pyörii jääkiekkoa. Aina kun katson Skinsiä tapahtuu kaksi asiaa: tunnen kuinka syömishäiriö huutaa ja repii ja raivoaa vartalossani, ja ajattelen Pinniä. Ensimmäinen ajatus lienee sarjan teemojen takia ihan looginen, mutten ole ikinä saanut selvitettyä miksi yhdistän Pinnin siihen niin vahvasti. Laitan hänelle viestiä ja suren vähän; voi kun me voisimme molemmat vain olla onnellisia.

on minussa tilaa

"Oletpas sinä ovela."
"Olen, sosiaalisesti kiero?"
"Parittajallisesti taktinen!"

Nauran Lennon kanssa lauantaina järjestettävistä kuorobileistä, ja hetkeksi unohdan univajeeni ja töissä verille naarmuuntuneet käteni, ensi viikolla olevan opinnäyteseminaarin ja kesän vielä tuntemattomat suunnitelmat.

(Hymyn voimin uskallan jopa hetken mielijohteesta klikata Lappitytön nimeä Facebookissa, laittaa viestiä ja kysyä mitä kuuluu. Juttelemme satunnaisia kommentteja ja tykkäyksiä lukuun ottamatta ensimmäistä kertaa melkein vuoteen, emmekä kumpikaan oikein tiedä mitä pitäisi sanoa. Jotenkin minusta tuntuu, että tämä oli viimeinen kerta kun puhun hänen kanssaan. Jotenkin minusta tuntuu, että hän ajattelee samoin.)

(Kuinka ihminen jonka hiusten tuoksu tarkoitti joskus kotia, voi olla nykyään niin vieras?)

Varasin huomiselle ajan kampaajalle värinpoistoon. Olen haaveillut vaaleanpunaisesta tukasta puoli ikuisuutta.

shakespeare syntyi

"Meidän koivet sointuu yhteen."
"Kappas, niin tekee!"

Kävelen Kiurun kanssa konsertista bussipysäkille (bileistä bussipysäkille, treeneistä ulko-ovelle) ja hymyilen hänen farkuilleen, minun sukkahousuilleni. Ennen kuin hän kääntyy vasemmalle ja minä oikealle, sovimme katsovamme Keisarin uudet kuviot heti kun molemmilla on aikaa, toivottavasti jo ensi viikonloppuna. Bussissa matkalla kotiin kirjoitan Lennolle viestin toisen seitsemännen, nauramme ihmissuhteista ja henkareista ja tulevasta kesälomasta. Ihan hassua, kuinka neljän vuoden jälkeen minulla alkaa oikeasti olla ystäviä kuorosta: ystäviä, ihmisiä joita näkee vapaa-ajalla eikä vain tiistai-iltaisin ja satunnaisina lauantaipäivinä.

Huomaan käyväni joka aamu taas vaa'alla, mittaavani juoksulenkkini kilometrien sijaan kaloreina. Yritän hiljentää Sen Äänen, minä ihan oikeasti yritän, mutta kevät on niin kamalan vaikeaa aikaa - kerrokset vähenevät, farkut muuttuvat sukkahousuiksi ja takit pelkiksi neuleiksi, ja minulla on kovin iso olo.

live while we're young

Niin kovin moni asia muuttuu - koulut työpaikat kaupungit siviilisäädyt sukunimet, voi kuinka asiat ovatkin muuttuneet! - mutta jotkut pysyvät aina samana: minä ja Lokki ja Pojat (ja nykyään myös Appelsiinin vaimo, jolle oikeasti pitäisi jo antaa oma nimi täällä), seitsemän (kahdeksan) ihmistä jotka kuuntelevat ja osaavat sanoa juuri oikeat sanat. Ihan sama olemmeko yliopiston kahvilassa väittelemässä Vietnamin sodan käytöstä allegoriana 80-luvun amerikkalaisissa elokuvissa vai keskellä yötä nauramassa humalaisessa kasassa jonkun olohuoneen lattialla, tulos on aina sama: kävelen hymyillen kotiin, sydän sata kiloa kevyempi kuin yhtä tuntiviisarin pyörähdystä aikaisemmin.

(Tänään, tai siis teoriassa eilen: Alien-maratoni kera kissojen, siiderin, suklaamunien ja tuhannen huonon munavitsin. Kello on jo kaksi yöllä kun lähden tuttua reittiä kotia kohti, tuntuu kuin kahdeksan tuntia olisi taas hurahtanut ihan hetkessä ohi.)

Hauskaa pääsiäistä, puput. Muistakaa, että teillä on ihan kaikilla oikeus syödä niitä pääsiäissuklaita juuri sen verran kuin itse haluatte.

keep the car running

Pukeudun Marvel-huppariin ja laitan korviin Harry Potter -korut, pompin pitkin sarjisfestarialuetta Kiurun ja hänen kaveriensa (mutta enimmäkseen Kiurun) kanssa ja nautin viimeisestä viikonlopusta ennen Kuoleman Työssäoppimisjaksoa. Satunnaisia faktoja antiikista ja runoudesta, kuorolaisten ikuisia korvamatoja, kahvista täriseviä käsiä ja enemmän cossaajia kuin kokematon sieluni on ikinä yhdessä paikassa nähnyt.

(Jätämme ruokapaikalta takaisin kävellessämme muun porukan vahingossa kauas taaksemme; huomaan yhtäkkiä olevamme kahdestaan kahvilan pöydässä ilman mitään hajua siitä, minne muut ovat menneet; hän naurahtaa ettei tiedä miten selviää kaksi tulevaa viikkoa ilman seuraani, enkä hetkeäkään kuvittele hänen vittuilevan minulle. Siitä on pitkän aikaa, kun olen viimeksi tavannut ihmisen jonka kanssa tulen näin nopeasti näin hyvin toimeen täysin omana itsenäni.)

Huomenna herätyskello repii minut sängystä viideltä ylös, vartin vaille kuudelta lähtee bussi tuosta vierestä ja aloitan matkani, puoli kahdeksalta aloitan ensimmäisen työvuoroni taimistolla. Vielä viikko sitten olin aivan kauhusta kankea ajatellessani koko jaksoa, mutta nyt alan pikkuhiljaa rauhoittua: niin kauan kun muistan syödä, juoda, meditoida ja mennä ajoissa nukkumaan, tulee kaikki järjestymään.

Kaivan työhaalarit ja hanskat kaapista, tarkistan kumisaappaat reikien varalta ja otan iltalääkkeet. I'm going on an adventure.

pilk- sak- rok- rik

"Mitä nyt pientä ihmiskauppaa näin profeettojen kesksen."

Istun sohvalla ja näpyttelen omalla kuusisormijärjestelmälläni Facebookin chattiin viestin-minuutin-tunnuin toisensa jälkeen, tiedän että pitäisi lukea tenttiin ja valmistella näyttöön mutta en vain voi painaa selainta kiinni; en nyt, kun Mäntyjärven Tikanpolkan alttostemmat soi päässäni ja hukutan itseni välttelyyn, hymyilen ja hymyilen ja hymyilen.

Lähden lenkille kun laidasta laitaan pomppinut keskustelu vihdoin loppuu, vaihdan aurinkolasit päähän ja laitan Sannin 2080-luvulla soimaan. Otan vapaapäivän - huomenna kaduttaa, mutta nyt haluan vain jatkaa olemista.

tikanpolkka

Viikonloppu kuorolaisten kanssa keskellä metsää oli ihana, niin niin niin kovin täydellinen etten oikein ole edelleenkään uskoa sitä todeksi. Syyt, mm.:

• onnistuin laulamaan puhtaan-kirkkaan-avoimen-täydellisen D2:n ja olin niin ylpeä että meinasin fistpumpata kesken treenien (klassisesti kouluttamattoman alton suuria saavutuksia)
• menin lauantai-iltana saunaan enkä kuollut ollenkaan: kaikki olivat iloisia ja hymyileviä ja kehuivat viime leirin jälkeen kylkeeni ilmestynyttä tatuointia
• vaikken jutellut kovin paljoa täysin uusille ihmisille, opin tuntemaan paremmin monta hyvänpäiväntuttua ja sain jopa fanityttöiltyä (eli mollaamaan Hobitti-leffoja) sunnuntaiaamuna jonkin verran
• unohdin iltalääkkeet kotiin mutten kuollut siihenkään: nukuin katkonaisesti ja liian vähän, tietenkin, mutta vietin myöhäiset illat ja aikaiset aamut oleskeluhuoneessa muiden virkkujen kanssa
• vatsalihaksiini sattuu edelleen, nauroin lauantai-iltana Kiurun kanssa niin paljon omille, maailmanhistorian huonoimmille vitseillemme
• oli ihanaa voida olla kolme päivää miettimättä ulkonäköään ollenkaan, puolet porukasta (minä mukaan lukien) roikkui suuren osan ajasta pyjama päällä ja tukka takkuisena
• toisena iltana (yönä), kun olin jo puoliksi unessa, Lento tuli silittämään hiuksiani ja kuiskaten toivottamaan minulle kauniita unia
• vietin ihan hurjan paljon aikaa vasta äskettäin minulle tutuksi tulleen mutta maailman mukavimmalta vaikuttavan Kiurun kanssa, ja hän pyysi minua kanssani sarjisfestareille ensi viikonloppuna (pyysi! minua! ihan vapaaehtoisesti!) apua iik

...ja vaikka mitä muuta. Neljänkin vuoden jälkeen jaksan joka kerta yllättyä kun ihmiset kuorossa ylipäätään muistavat nimeni, eikä pienet aivoni melkein osaa käsitellä sitä että äänivastaavani istuu hymyillen treeneissä viereeni, Kiuru nykäisee minut nauraen kädestä takaisin kun olen huonon vitsin heittämisen jälkeen muka-lähtemässä nurkkaan häpeämään, ihmiset joille en ikinä ennen ole puhunut kehuvat korvakorujani ja virnuilevat perjantai-illan leikkien aikana (kuulostipas se seksuaaliselta - tarkoitin ihan ihmissusileikkiä jolla tykkäämme leireillä täyttää hämärät illat), Appelsiinin vaimo tulee bussissa luokseni ja kysyy mahtuuko hän vielä samaan kerrossänkyjentäytteiseen makuuhuoneeseen kuin minä. Miten tämä voi edes olla todellista?

Olisipa elämä aina samanlaista kuin on muutaman päivän ollut, mutta eihän niin valitettavasti voi olla: huomenna alkaa taas näyttöjen-, tenttien-, treenien- ja töidentäytteinen arki. En vieläkään ole onnistunut mahduttamaan vuorokauteen tarpeeksi tunteja kaikelle ("elämässä on kolme asiaa - työnteon tuoma raha, sosiaalisen elämän tuoma ilo, ja jaksamisen antava uni - joista voi ilmeisesti saada vain kaksi kerralla", Lintu filosofoi bussissa matkalla takaisin Tampereelle) mitä pitäisi seuraavan kahdentoista viikon aikana saada aikaiseksi, mutta... niin, en tiedä miten tuo lause jatkuisi. En voi kuin toivoa jaksavani. Tämä viikko täynnä näyttöjä ja tenttejä, kahdeksan viikkoa taimistotyötä ja kuoro- sekä juoksutreeniä, kolme viikkoa viheralueiden hoitoa. Kaksitoista viikkoa: kolme kuukautta. Pakko jaksaa, pakko pakko pakko pakko -

i see the way

Juoksen, ristiviittaan eri oppikirjojen välillä, konsultoin Appelsiinia vaimoineen, piirrän, etsin inspiraatiota Pinterestistä, piirrän lisää, harjoittelen kuorolauluja, meditoin, menen nukkumaan. Uusi päivä: toista sama.

Tuntuu kuin elämässäni ei tällä hetkellä olisi kamalan paljon muuta kuin koulua, juoksua ja kuoroa, mutta ei se mitään - usean kuukauden writer's designer's blockin jälkeen pihasuunnitelmat alkavat sujua toden teolla, lenkillä pääsee ulos aurinkoon eikä tarvitse ajatella yhtään mitään paitsi omaa hengitystä, meditoidessakaan ei keskitytä mihinkään vaan vain ollaan, ja kuorossa saan säännöllisesti laulaa ja nauraa ja täyttää viikon sosiaalisuuskiintiön. Näin on hyvä olla. Jos Heli vihdoin parantuisi kevätflunssastaan ja uskaltaisin tartuntakammoltani vihdoin nähdä häntäkin taas, saattaisin jopa sanoa että näin on aika täydellistä.

...Mutta vähän minua kyllä kauhistuttaa kuun vaihteessa alkava työssäoppimisjakso. Pääsin taimistoon reilun parinkymmenen kilometrin päähän, ja siinähän se sisäinen ristiriita onkin: taimisto on juuri se paikka jossa haluaisin alkaa rakentaa uraa, mutta se on niin pitkän matkan päässä ja niin raskasta työtä etten ole varma olenko oikeasti siihen henkisesti vielä valmis. Jos minulla olisi auto niin ei olisi läheskään yhtä paha, muttakun olen bussien armoilla: viideltä herätys, varttia vaille kuudelta lähtee bussi keskustaan, puoli seitsemältä lähtee pitkänmatkanbussi taimistolle, puoli kahdeksalta alkaa työvuoro, työvuoro päättyy neljältä, ja paluumatkan bussirumban jälkeen olen kotona vähän ennen kuutta. Kolmentoista tunnin päivät eivät kuulosta mukavilta, etenkin kun niiden ympärille pitäsi mahduttaa juoksulenkit, kuoron kevätkonsertteihin valmistautuminen ja sosiaalielämä. Ei se ole kuin kahdeksan viikkoa, mutta silti - kahdeksaan viikkoon voi mahtua aika monta unetonta yötä, itkuista aamua ja paniikkikohtauksentäytteistä lounastaukoa. En häpeä myöntää, kuinka paljon minua pelottaa.

through the darkness

So wake me up when it's all over
When I'm wiser and I'm older
All this time I was finding myself and I
Didn't know I was lost

Istun bussissa matkalla Helsinkiin ja hymyilen Aviciin soidessa iPodissani. Uskomatonta, kuinka kappale jonka on kuullut sata kertaa sadassa eri tilanteessa jumittuu muistissa kiinni yhteen ainoaan.

(Minä ja Pikkuveli menemme taksilla Sanlitunr'sta Pekingin keskustaan, paikkaan jota ei löydä ellei tiedä missä se on: kämäisen snägärin vessakäytävän päässä on vipu seinän nurkassa, sitä painamalla avaa salaoven jonka takaa löytyy jättimäinen klubi. Tilaamme tarjoilijalta sujuvalla kiinalla kymmenen kuain shotin toisensa jälkeen, minä sytytän tupakan ja nauran Pikkuveljen luokkakaverin flirttiyrityksille, Pikkuveli ottaa selfien kanssani ja selittää innoissaan jotain kvanttifysiikasta.)

Eilisissä kuorotreeneissä Lento ryntäsi heti halaamaan minua, kertomaan päivästään ja esittelemään ostoksiaan. Minäkin vilautan uutta hamekangastani, ja hehkutamme yhdessä levottoman kukka-lehti-lintu-perhoskuvion ihanuutta. Kiuru nauraa kanssani kahvitauolla keksivalikoimasta, Lintu kiroaa kanssani sitä kuinka jonkun sanoessa B ei nykyään voi ikinä kysymättä tietää tarkoitetaanko sillä H:ta vai alennettua H:ta. En vieläkään ymmärrä, mitä olen tehnyt ansaitakseni nämä ihmiset.

Tänään menen viettämään iltaa Lokin kanssa, pitkästä aikaa olemme jossain muualla kuin minun ja Marjan asunnossa. alunperin meidän piti mennä Vantaalle Lokin ja hänen miehensä luo, mutta miehellä onkin aikainen työaamu huomenna niin päätimme repäistä - jos minulla kerran on vapaassa käytössä perheemme asunto Helsingin keskustassa, miksemme saman tien mene sinne juhlistamaan iltaa pitkän kaavan kautta.

Alan ihan oikeasti uskoa, että minusta tulee vielä onnellinen.

credits clean

Lokki tuli Tampereella käymään ja olen seota onnesta, istumme melkein neljä tuntia kahvilassa eikä juttu missään vaiheessa lopu kesken. Luen läpi ja kommentoin pätkiä hänen gradustaan, hän kuuntelee ja naamapalmuilee minun kirotessani kouluhommia ja heittää vitsiä meidän molempien kamalasta työmäärästä ja on niin tuttu ja turvallinen että olen alkaa itkeä. "Olen iloinen että olet iloinen", hän sanoo eikä siinä ole vinoilun häivääkään, hän on vilpittömästi iloinen siitä että en enää ole se oman itseinhonsa alle romahtava kuori. Tietenkin hän rakasti sitäkin Marieta, halasi ja nukkui vieressä ja katsoi Disney-leffoja kun se oli ainoa asia joka minut sai jaksamaan olla hengissä, mutta se onni joka hänen kasvoillaan paistaa kun hymyilen ja sanon että olen onnellisempi kuin kertaakaan ennen koko Suomessaoloaikanani. Emokin tulee istumaan kanssamme tunnin verran ja on ihana nähdä häntäkin: nykyään on niin paljon vaikeampaa saada järjestettyä yhteisiä hetkiä, kun emme enää ole fukseja joilla on yhteiset luennot ja aikataulut vaan aikuisia ihmisiä jotka ovat eri kouluissa, työpaikoissa, kaupungeissa. En ymmärrä miten olemme onnistuneet siinä, miten olemme edelleen me, Marie ja Lokki ja Pojat, me seitsemän ja vain me seitsemän, heti siitä kolmannen koulupäivän illasta asti. Olen niin onnekas etten tiedä miten päin olla.

(Helikin tulee viereeni istumaan, ja olen niin hermostunut että tuntuu kuin kaikki sanat menisivät suussani sekaisin: mitä jos he eivät pidä toisistaan? Pelkään että Lokki tulkitsee Helin hiljaisuuden töykeydeksi, pelkään että Heliä ei oikeasti kiinnosta vittuakaan. (Tiedän että molemmat ovat vain pelkoa, mutta silti - pelkään.) Vielä vuosi sitten olisin lähtenyt suoraan kotiin itkemään syyllisyydentunteesta ahdistukseni johdosta, mutta nyt vedän henkeä ja otan Heliä kädestä kiinni. Mulla on oikeus pelätä, mulla on oikeus tuntea epävarmuutta; se että mulla on vaikeuksia luottaa on täysin normaali reaktio ottaen huomioon viimeiset kolme vuotta elämässäni. Teen kuitenkin parhaani, voi kuinka paljon yritänkin, ja voi kuinka kiitollinen olen että Heli ei painosta sanomaan asioita: kysyy mutta antaa minun vastata sitten kun olen valmis. Haavoittuvaiseksi itseni asettaminen pelottavin asia jonka tiedän.)


Istun huoneessani päälläni vain pitsiä ja pehmoinen aamutakki, juon teetä ja käyn mielessäni läpi reseptiä josta aion muokata omannäköiseni kakun Kuoropojan ja Emon tämäniltaisiin synttärijuhliin. Olen niin innoissani, oi, niin kovin innoissani - siitä on yli vuosi kun olen viimeksi uskaltanut mennä juhlimaan vahojen yliopistoihmisten kanssa (Lokki ja Pojat ovat tietenkin poikkeus, he ovat sisaruksia eivätkä ihmisiä, heidän seurassa ei tarvitse pelätä yhtään mitään) enkä malta odottaa nähdä heitä. Huonoja vitsejä ja epäilyttäviä spoonerismeja, hyvää musiikkia, videopelejä ja pullo toisensa jälkeen viiniä: niistä ovat anglistit tehty. Minäkin, vaikka nykyäänkin vain hengessä.

you make

Kiljaisen ääneen Kaunan säikäyttäessä minut, puhkean nauruun ja käperryn Heliä vasten sängyllä.

Herään aamulla vieraan herätyskellon jumalattomaan pirinään ja tajuan, että olen viimeksi uskaltanut antaa toisen ihmisen nukkua sängyssäni kesällä 2012. Hymyilen ja vedän aamutukkaisen tyttöni vielä hetkeksi päälleni lojumaan.

(Tajuan taas, että sen kesän-syksyn-vuosien-elämän ajatteleminen ei enää satu. Vuosi sitten en vilpittömästi uskonut että Lappitytön ajatteleminen ilman kipua voisi ikinä olla mahdollisuus, ja nyt se on... pysyvä tila. Totuus. Hän on osa menneisyyttä jota en enää kaipaa.)

Lento hihkaisee nimeni ja ripustautuu kaulaani nähdessään minut, kikatamme Takun kanssa molemmat ääneen kun fortena laulettava essämme pääsee kurkuistamme jonain aivan muuna.

Migreeni puristaa ohimoitani ja itken kun lääkkeet eivät auta. Ikävöin äitiä.

Katson (500) Days of Summerin, enkä muista milloin olen viimeksi rakastunut yhtä täysillä elokuvaan. Katson sen perään vielä 10 Things I Hate About You:n, Don Jonin ja Inceptionin, kirjoitan capslockilla tumblriin Joseph Gordon-Levittin hymykuopista ja nauran ilosta.

Kellon lyödessä kaksitoista suljen silmäni ja toivon, toivon, toivon.

wait a minute

Aika kuluu ja kuluu ja kuluu enkä osaa pysähtyä. Koulua, itsenäistä opiskelua, vapaaehtoista opiskelua, kuoroa, kuoron hallituksen kokouksia, kuoron bileitä... Ihmettelen miten en ole vielä lyyhistynyt kaiken alle. Tietenkin välillä hyperventiloin vessassa tai olen pillahtaa itkuun keskellä täyttä bussia, mutta sillä ei oikeastaan ole tekemistä tekemisen määrän kanssa - se nyt vain olen minä,  epävarmuuteni oman kelpaamiseni suhteen ei ole vielä täysin kadonnut, mutta I am a work in progress and that's okay.

Kaksi kuukautta ilman terapiaa ja tunnun pärjäävän ihan hyvin, miten tämä on edes mahdollista? Luen vuoden takaisia merkintöjä täällä ja päiväkirjassa enkä ole tunnistaa itseäni samaksi ihmiseksi ("en edes vaivaudu liikkumaan veistä, painan vain, painan kunnes tunnen ihon rikkoontuvan ja lämpimien pisaroiden valuvan ihoani pitkin, vihaan itseäni"), olenko oikeasti ajatellut itsestäni noin? Kyllähän minä edelleen pelkään muiden mielipiteitä enemmän kuin pitäisi, mutta tiedän sen olevan vain pelko; tiedän että olen arvokas ja että kelpaan juuri tällaisena, tiedän että jos joku ei halua seuraani niin se on heidän menetyksensä, tiedän että painoni tai parisuhdetilanteeni tai ihoni sileys ei määritä ihmisarvoani. Tiedän että en tarvitse toista ihmistä täydentämään itseäni, ja tiedän ettei minun tarvitse kestää sitä jos joku kohtelee minua huonosti. Tiedän ettei minun tarvitse aina jaksaa hymyillä ja olla täydellisen pikkusievä.

Uskomatonta, kuinka paljon ihminen voi vuodessa muuttua.


...Uskomatonta, kuinka jotkut asiat silti pysyvät niin samana. "Välillä minua hävettää niin saatanasti oma fyysisen läheisyyden tarpeeni. Riippumatta kenestä on kyse, olen minä aina, aina se joka tekee aloitteen; minä kosketan kättä, minä tuuppaan hartiaa, minä halaan tai suutelen tai otan spontaanisti kiinni ja alan tanssia valssia. Ahdistaa oma tarpeeni koskea, tuntuu kuin sitä ei ole kenelläkään muulla ja minä yksin olen kuin mikäkin kolmevuotias." Sanat ovat vuoden vanhoja mutta voisivat olla toissapäivältä. Välillä toivon niin paljon että olisin normaalimpi, mietin kuinka paljon helpompaa olisi olla Lokki tai Lintu tai Lento (huomasin nyt vasta, miten taivas-aiheisia antamani nimet ovat) tai joku muu.

(Niin, helpompaa ehkä, mutta tuskin vaihtaisin vaikka voisin: minulla on ihanat ystävät ja maailman tärkein veli, asunto täynnä iloa ja kissankarvoja, harrastus jota rakastan ja tyttöystävä joka saa minut hymyilemään vaikka olo olisi kuinka kurja.)


Tänään pitää kirjoittaa näyttösuunnitelma ja tehdä ruokaa, huomenna lähden allekirjoittamaan kauppasopimusta vanhempien puolesta, tiistaina lähden Lokin luo katsomaan paskoja elokuvia ja juoruamaan taas ties kuinka monen viikon edestä. Nyt on kuitenkin vielä hetki aikaa hengittää, katson Doctor Who:ta ja neulon ja opettelen kevään konserttiohjelmistoa ulkoa. Jos tuo helvetin lumisade vielä loppuisi, niin päivä saattaisi hyvinkin olla täydellinen.

geronimo

"Siis se oli tosi samanlainen kuin sä, silleen oikeen hyvällä tavalla! Te vaikutatte sopivan tosi hyvin yhteen", Lintu sanoo minulle hymyillen kuoron hallituksen kokouksessa. Änkytän posket punaisena enkä tiedä minne päin katsoa, mutta hymyilen silti niin leveästi että tytöt jatkavat huoletta saman puheenaiheen parissa: Heli vieressäni joidenkin päivien takaisissa kuorokaverin juhlissa, käteni lepäämässä hänen alaselällään tuntikausia pidempään kuin olisin uskonut meidän kummankaan jaksavan. (Minä Helin isosiskon synttäreillä aikaisemmin päivällä, kauhusta kankea ja niin kovin hiljainen, mutta paikalla, kutsun saaneena.) Hypistelen puhelintani enkä välillä ole uskoa elämää todeksi.

Onneksi elämässäni on niin paljon niin ihania ihmisiä tasapainottamassa, muuten en tiedä miten jaksaisin tätä jaksoa koulussa loppuun asti. Jokainen päivä on tuskaa, tunneilla istutaan muttei oikeasti tehdä yhtään mitään, näyttöpäivät lähestyy mutta opettajien ammattitaidottomuuden takia en osaa yhtään mitään - kuinka minun on tarkoitus tehdä liiketoimintasuunnitelma jos en tiedä eri yritysmuotojen eroja? Kuinka pitäisi tehdä pihasuunnitelman budjettilaskelmat jos en edes tiedä mitä kaikkea kiveyksen laittmaiseen tarvitaan? Meillä kuitenkin on todella päteviä ja oppilaidenkin keskuudessa suosittuja opettajia, miksi meille sitten annetaan ne joilla ei ole minkäänlaista pedagogista koulutusta? Turhauttaa niin paljon että olen alkaa itkeä joka kerta kun ajattelen asiaa kunnolla, en tiedä miten minun kuuluisi läpäistä nämä saatanan helvetin vitun toivottomat kurssit. Kurssit, joista toista kaiken lisäksi ihan oikeasti odotin todella innolla. Se siitä sitten. Onneksi lauantaina alkaa hiihtoloma, saa sentään viikon vapaata - muutama Marjaton päivä hänen ollessaan toisessa kaupungissa, sitten matkustan pariksi päiväksi Lokin ja hänen puolisonsa luo (en ymmärrä miten en vielä ole käynyt heidän uudessa asunnossaan, herraisä).


Väsyttää ihan kamalasti. Oikeastaan olisi pitänyt olla jo tunti sitten unessa, huomenna on kovin aikainen herätys taas yhtä täysin turhaa koulupäivää varten, mutta kaikki kurja tuntuu haittaavan paljon vähemmän kun omat vaatteet tuoksuvat ihan toiselta. Käperryn tuoliin, suljen silmäni ja hymyilen.

russian red

Tiedän että valitan jatkuvasti (syystäkin) äidistä, mutta voi kuinka onnellinen olen kun hän ja isi tulivat käymään Tampereella luonani, kun en itse päässyt heidän luo Helsinkiin. Eivät he ole kuin muutaman päivän Suomessa ja vain tunnin verran ehtivät olla täällä, mutta jotenkin on heti paljon turvallisempi olo kun tiedän heidän olevan lähellä. Halaan isiä ja tunnen kuinka sairastamisesta ja kaikesta muusta stressaantunut sykkeeni laskee kymmenellä. Kaikki on hyvin.

domino

...Mutta niin, kyllä suurin osa päivistä silti on hyviä. Niin hyviä etten tiedä miten päin olla: saan ryhmänohjaajan kanssa sumplittua opintojeni viimeiset vaiheet selväksi (valmistun syksyllä! minä! valmistun!), kikatan Sinin sängyllä niin iloisena että tunnit vierivät ohi kuin huomaamattani, saan Marjalta myöhäisenä joululahjana hänen pajalla tekemänsä tutun sinisen (puhelinkopin) kaapin, kipitän melkein-naapuriin kuoron hallituksen kokoukseen missä ihmiset kuuntelevat minua täysin vakavissaan, hymyilen Heliltä tulleille viesteille ja yritän edes jotenkin hallita sisälläni tapahtuvaa läikähtelyä nähdessäni hänen lähettämän kuvan.

Miten elämästäni on tullut tällaista? Eivät asiat ole täydellisesti, eivät tietenkään: syön lääkkeitä ja taistelen ahdistusta ja paniikkia vastaan, stressaan edessä olevaa paperisotaa valtion kanssa, näen levottomia painajaisia yön toisensa jälkeen ja välillä itken nähdessäni peilikuvani, mutta silti. Yhtäkkiä olen ihminen enkä pelkkä kaikkea (mutta eniten itseään) vihaava ja pelkäävä mytty. Olen entiseen verrattuna niin onnellinen, mutta silti aivan kauhuissani - syy-ja-seuraussuhde, en millään uskaltaisi nauttia täysillä, koska mitä jos totun tähän ja sitten kaikki taas katoaa alta? Yritän muistaa että minulla on oikeus nauttia nykyhetkestä vaikka menneisyydessä tai tulevaisuudessa olisi mitä, suljen silmäni ja hengitän ja keskityn. Elän nyt, en silloin tai sitten.

(Kotiin päästyäni pidän yhden hengen villit tiskausbileet, laulan ääneen hinkatessani lautasia ja eilisen kattiloita välittämättä kovin paljon siitä että Marja puolisoineen ovat toisessa huoneessa. Vieras soittolista kajauttaa korviini kappaleen jota en ole kuullut ties kuinka pitkään aikaan, enkä voi olla hymyilemättä. "I can't believe I ever stayed up writing songs about you, you don't deserve to know the way I used to think about you", hypin ja nauran ja keinutan lantiotani, ensimmäistä kertaa olen kiitollinen siitä että en ole kirjoittanut joitain asioita ylös - jos olen onnellisempi ilman jotain kuin sen jonkin kanssa, miksi siihen pitäisi takertua edes taiteen nimissä? Miksi tuhlata mustetta ja kallisarvoisia adverbejä välimerkkejä konjunktioita prepositioita asiaan jolla ei ole mitään merkitystä?)

Juttelen henkeviä ja ei-niin-henkeviä Marjan ja (kai hänelle on pikkuhiljaa pakko nimikin antaa, jos he loppuelämänsä aikovat yhdessä viettää) Narun kanssa, tanssin cha-chata kissani kanssa matkalla pikkuisen ruokakipolle. Huomenna menen koulun jälkeen antamaan sydämeni hakata villinä sotkiessani sormeni Helin hiuksiin ja nauraessa päättömille vitseille parin tunnin ajan, ennen kuin Lokki tulee meille viettämään tyttöjeniltaa. Oi, vihdoin taas viikonloppu.

but even if the stars and moon collide

i never want you back into my life

you can take your words and all your lies

oh oh oh, i really don't care