if we only die once

Kävelen aamulla tuttua reittiä Appelsiinin ja Riinan luota, aamuaurinko paistaa ja ulkona on lämpimämpää kuin säätiedote alunperin ennusti. Kotiin päästyäni Marja on edelleen nukkumassa enkä halua herättää häntä turhaan, joten menen sänkyyn lukemaan puhelimeni näytöltä ja nauttimaan hiljaisuudesta. Kissa kellahtaa viereeni nukkumaan, puriseva pieni patteri lantiotani ja reisiäni vatsen, ja on niin suloinen että minun on pakko yrittää ottaa meistä kuva.

Katson kuvassa verhojeni läpi paistavaa aurinkoa, raajat levällään retkottavaa kissaa, shortsien alta pilkistävää rusketusrajaa. Jos siinä olisi kuka tahansa muu kuin minä itse, sanoisin että lantion muodostama kaari näyttää kauniilta, että kuvan naisella ei ole mitään hävettävää, päinvastoin. Mutta koska tiedän vartalon kuuluvan minulle itselleni, kiertelen ja kaartelen ja vältteleen ja vähättelen: kuvakulma sattuu olemaan sellainen jossa kaikki näyttää pienemmältä, löysä toppi piilottaa vatsamakkaran ja toisen ja kolmannen, kissa peittää pahimmat osat reisistä. Enhän minä. Ei.

Puen kengät jalkaan ja lähden koiran kanssa ulos hengittämään, yritän keskittyä tärkeämpiin asioihin. Kahlaamme järvessä ja tutkimme pieniä metsäpolkuja, istun katsomaan vesihiihtäjiä ja juon Muumi-limsaa. Huomenna on uusi päivä työssä josta pidän niin paljon että tekisin ilmaiseksi, ylihuomenna alkaa kesäkauden kuorotreenit. Ei minun tarvitse olla laiha, ei tarvitse ei tarvitse ei tarvitse ei tarvitse.

(Ehkä jos toistan sen tarpeeksi monta kertaa, alan itsekin uskoa sitä.)

happy

Pelkään niin kovin paljon että tämä on vain jokin masennusta edeltävä mania; että en minä oikeasti näin onnellinen ole.

run it

Terveemmäksi muuttumisessa on se huono puoli, että mitä parempi olo on yleisellä tasolla, sitä pahemmalta ne oikeasti huonot hetket tuntuvat. On se kuitenkin sen arvoista, etenkin kun minulla on ystäviä jolle voi laittaa viestiä ja puriseva kissa jonka kanssa käpertyä sänkyyn. Whenever you're going through a bad day just remember, your track record for getting through bad days, so far, is 100%; and that's pretty damn good. Yritän muistaa hengittää, sisään ulos sisään ulos sisään ulos vaikka kuinka jokin ääni sisälläni käskisi minun lopettaa.

Helsinki Pridessä olin pikkuruinen toppi ja sateenkaarivyö päällä. Tunsin oloni valaaksi pikkuruisen Pinnin vieressä mutta hymyilin kuitenkin aidosti, räpsin valokuvia ja join siideriä ja uskalsin istua puistossa yhtä vaille ventovieraaseen porukkaan.

Aloitan uudessa työpaikassa keskiviikkona. Välillä pelottaa etten osaa tarpeeksi, mutta sitten muistutan itseäni - työnantaja tiesi heti alusta että olen vastavalmistunut, ei hän olisi minua palkannut ellei uskoisi minun selviävän kaikesta. Ja jos on jotain mitä en osaa, niin eihän se haittaa; tiedän kuitenkin olevani nopea oppija, eikä kukaan oleta uuden työntekijän osaavan täydellisesti kaikkea heti kättelyssä.

Kyllä tämä tästä.

FROOT

Kuuntelen vanhoja soittolistoja ja mietin, kuinkakohan monta kertaa olen alkanut itkeä kuultuani jonkun tietyn kappaleen. Aerosmith ja lukioaikainen tyttöystävä, CMX ja yliopistoaikainen tyttöystävä, Snow Patrol ja Lappityttö, Marina & the Diamonds ja Viiru. Enää en itke ja kaipaa menneitä suudelmia, mutta tuskin tulen ikinä saamaan muistoja pois. En tiedä, haluisinko poistaa ne vaikka pystyisin.

(Marina & the Diamonds ja Viiru: vaikken olekaan itkenyt sitten eron, en edes esitä etteikö hänen menettäminen edelleen sattuisi. Lokki ja Marja ovat kuin siskoja minulle mutta Viiru oli paras ystäväni ennen kuin oli enemmän. En tiennyt että voi olla näin ikävä yhden ihmisen ystävyyttä, että voi olla niin loukkaantunut siitä kuinka hän minua kohteli ja tietää ettei parisuhde olisi ikinä toiminut, mutta silti - ikävöin häntä niin paljon etten välillä tiedä mitä tehdä, kaikesta paskasta huolimatta. En uskalla käydä hänen Facebook-sivullaan tai tumblrissa, koska hän oli se joka laittoi välit poikki ja haluan kunnioittaa sitä, mutta lähinnä koska en halua nähdä todisteita siitä että hän heitti kaiken pois ja jatkaa onnellisena elämäänsä ilman minua.)

(Kerta toisensa jälkeen ihmiset osoittavat, kuinka helppoa minusta on päästää irti.)

(Ensimmäistä kertaa vuoteen mietin teriä.)

prsi prsi

Kahdeksan viikkoa mustelmia naarmuja itkua univajetta bussimatkoja epävarmuutta epätoivoa mennyt ohi, ja vihdoin - vihdoin - taimitarhakasvien tuottamisen työssäoppimisjaksoni on ohi. Opin paljon, sekä itsestäni puutarhurina että itsestäni ihmisenä, mutta hyvä luoja että olen kiitollinen sen olevan ohi. En muista milloin olisin viimeksi valvonut yli kahdeksaan illalla paitsi kuoropäivinä - ehkä joskus viime kuussa? Olen niin kamalan väsynyt. Seuraavat kolme viikkoa saan onneksi herätä vasta seitsemältä, ja sitten olenkin jo valmis. Omituinen ajatus.

Kävin toissapäivänä Kiurun ja Lennon kanssa mekko-ostoksilla, ja... äh. Miksen vaan voi olla tyytyväinen vartalooni, vaikka olenkin suurempi kuin vuosi sitten? Miksi se on niin iso asia että 34-36 sijaan olen 36-38? Se on vain yksi numero, yksi ainoa vaatekoko ylöspäin, ei sillä pitäisi olla merkitystä. Mutta kyllä sillä on, voi kun sillä onkin. Itketti ja ahdisti eikä Lento tajunnut mitään, onneksi Kiuru ymmärsi hiljaisuuteni ja nappasi minut kädestä lähemmäksi käveli koko keskustan mitan kietoutuneena ympärilläni, päästellen säännöllisin väliajoin hassuja lintuääniä korvaani. Emme olleet edes ylittäneet siltaa ennen kuin nauroin taas.

(Kylmä nenä poskeani vasten, jalat kävellen samaa tahtia omieni kanssa, miten jokin niin yksinkertainen voi tuntua niin hyvältä? Miten Kiuru ylipäätään on todellinen? Miten ihminen jonka kanssa puhuin ensimmäisen kerran helmikuussa voi ymmärtää niin hyvin, tietää tarkalleen mitä tarvitsen ja antaa sen ilman mitään taka-ajatuksia? Millä logiikalla minä olen elämäni aikana tehnyt mitään niin hyvää että ansaitsisin hänet?)

Päivät kuluvat hirmuisella vauhdilla ohi. Kaikkea tapahtuu enkä oikein ehdi olla täysillä mukana mutta yritän silti nauttia jokaisesta hetkestä, vaikkakin vaihtelevin tuloksin. Onneksi jotkut asiat ovat pysyviä.


Sain kysymyksiä astralilta, kiitos! En haasta ketään eteenpäin koska olen laiska. :D

Mitä tavoittelet elämässäsi tällä hetkellä? 
- Terveyttä, sekä henkistä että fyysistä.

Mikä on suurin saavutuksesi? 
- Kaikesta paskasta selviäminen.

Mistä pidät eniten itsessäsi?
- Optimismiani! Vaikka pelkäänkin, niin ihan kaikkein synkimpiä kuukausia lukuun ottamatta olen aina jaksanut uskoa, että saan vielä onnellisen loppuni.

Mikä on paheesi? 
- Stressipolttaminen ja juoruilu.

Millaista elämäsi on kymmenen vuoden kuluttua? 
-  Haluaisin kovasti olla vaimo ja äiti.

Mikä on ollut elämäsi onnellisin päivä? 
- Ehkä joku päivä neljän kesän takaa, kun olin senaikaisen tyttöystävän mökillä kuukauden. Parisuhde kukoisti, olin itsevarma ja tyytyväinen vartalooni, ja vietin päivät rakastamani ihmisen ja hänen perheensä kanssa keskellä Suomen luontoa. Arkista täydellisyyttä.

Mitkä 5 asiaa tekevät sinut onnelliseksi juuri nyt? 
- Piña colada -limsa, Marvelin supersankarielokuvat, uusi kesämekkoni, Kiuru, Call of Duty Black Opsin zombie mode.

Nimeä 3 ihmistä, joita ihailet ja kerro miksi. 
- Apua... En nyt osaa eritellä yksittäisiä henkilöitä, mutta ihailen yleisellä tasolla ihmisiä jotka taistelevat tasa-arvon ja uskonvapauden puolesta.

Kuvittele itsesi pojaksi ja kerro millainen olisit. 
- Varmasti aika samanlainen kuin veljeni on! Tunnevammainen, tietoinen ulkonäöstä ja pukeutumisesta, seksuaalivähemmistöön kuuluva... Aika samanlainen kuin olen tyttönä, siis.

Kuinka monta kertaa olet rakastunut? 
- Neljästi, joista yksi on ollut yksipuolinen.

Mikä eläin olisit, miksi?
- Laama, koska Keisarin uudet kuviot on mun lempileffa. En tiedä, ehkä kissa.

frisk som

"En tiedä miksi jotkut numerot ovat hyviä (yksi viisi kahdeksan) ja jotkut pahoja (neljä kuusi), mutta niin se vain on, ja tuntuu joltain kohtalon vitun ivalta että juuri kuusi on se kilomäärä mitä oon vuodessa lihonut, lukuun joka alkaa kuutosella. Tiedän etten saisi käydä vaa'alla jos haluan yrittää parantua, mutta - niin. Mutta. En halua alkaa numerolla kuusi.  

Mulla on kaappi täynnä vaatteita jotka ei mahdu mun päälle, ja kohta on jo niin lämmintä ulkona etten voi piiloutua kerrosten alle."

Uusi paperipäiväkirjani on sidottu mintunvihreisiin kansiin ja näyttää vanhemmalta kuin oikeasti on. Hukun kouluhommiin, olen miettinyt valmistujaispäivälleni mekon ja tuulihattureseptin mutten uskalla vielä kertoa ihmisille. Mitä jos en onnistukaan?

Kevätkauden konsertti on keskiviikkona, minä en vieläkään osaa Den 25 Oktober 1902:ta ulkoa. En tiedä, milloin minun on tarkoitus ehtiä harjoitella - ei minulla oikeasti olisi aikaa edes tämän merkinnän kirjoittamiseen. Tiistai-iltaisin ennen treenejä lyyhistyn puoliksi Kiurun päälle, hän silittää hiuksiani ja kutsuu pieneksi, ottaa kädestä kiinni ja auttaa minut ylös kun on aika lähteä laulamaan. Jotenkin jaksan hymyillä.

ja olet elossa

Harvemmin pyydän täällä mihinkään apua - ne kerrat kun olen joskus yrittänyt niin anonyymiä paskaa on tullut vähän liikaa - mutta nyt oon sen verran epätoivoinen että kai sitä on pakko.

Ala-asteen luokallani on parin viikon päästä luokkakokous, enkä tiedä mennäkö vai ei. Paria heistä olisi oikeasti kiva nähdä, mutta suurin osa on niitä jotka kiusasivat minua niin pahasti että 12 vuotta myöhemmin näen heistä edelleen painajaisia. Tavallaan mielummin polttaisin omat silmäni hapolla pois kuin enää ikinä joituisin katsomaan kyseisiä ihmisiä, mutta tavallaan toivon että heidän aikuisena viimeisen kerran näkeminen tois jonkinlaista closure (mikä liekään suomeksi) tms. Jotenkin tulee sellainen olo että ne "voittaa" jos mä en halua/uskalla mennä paikalle.

Onko kenelläkään antaa neuvoa, mitä tehdä?

hold your breath and count to ten

Yritän olla olematta vihainen itselleni, muistelen terapeutin sanoja itseni validoimisesta ja Marjan eilisiä sanoja, mutta helvetti - en tule hetkeen unohtamaan Helin itkusta punertavia silmiä. Siitä on vuosikausia kun olen viimeksi jättänyt seurustelukumppanin, olin unohtanut kuinka uskomattomaksi paskiaiseksi se saa minut itseni tuntemaan.

Ehkä otan vain Buranan ja yhden liikaa unilääkkeitä, menen sänkyyn odottamaan uutta päivää. Huomenna on näyttö, perjantaina on tentti ja näyttö ja Sini ja kuorobileet, viikonloppuna on Kiuru ja kasa nörttejä. Eteenpäin.

tikanpolkka

Viikonloppu kuorolaisten kanssa keskellä metsää oli ihana, niin niin niin kovin täydellinen etten oikein ole edelleenkään uskoa sitä todeksi. Syyt, mm.:

• onnistuin laulamaan puhtaan-kirkkaan-avoimen-täydellisen D2:n ja olin niin ylpeä että meinasin fistpumpata kesken treenien (klassisesti kouluttamattoman alton suuria saavutuksia)
• menin lauantai-iltana saunaan enkä kuollut ollenkaan: kaikki olivat iloisia ja hymyileviä ja kehuivat viime leirin jälkeen kylkeeni ilmestynyttä tatuointia
• vaikken jutellut kovin paljoa täysin uusille ihmisille, opin tuntemaan paremmin monta hyvänpäiväntuttua ja sain jopa fanityttöiltyä (eli mollaamaan Hobitti-leffoja) sunnuntaiaamuna jonkin verran
• unohdin iltalääkkeet kotiin mutten kuollut siihenkään: nukuin katkonaisesti ja liian vähän, tietenkin, mutta vietin myöhäiset illat ja aikaiset aamut oleskeluhuoneessa muiden virkkujen kanssa
• vatsalihaksiini sattuu edelleen, nauroin lauantai-iltana Kiurun kanssa niin paljon omille, maailmanhistorian huonoimmille vitseillemme
• oli ihanaa voida olla kolme päivää miettimättä ulkonäköään ollenkaan, puolet porukasta (minä mukaan lukien) roikkui suuren osan ajasta pyjama päällä ja tukka takkuisena
• toisena iltana (yönä), kun olin jo puoliksi unessa, Lento tuli silittämään hiuksiani ja kuiskaten toivottamaan minulle kauniita unia
• vietin ihan hurjan paljon aikaa vasta äskettäin minulle tutuksi tulleen mutta maailman mukavimmalta vaikuttavan Kiurun kanssa, ja hän pyysi minua kanssani sarjisfestareille ensi viikonloppuna (pyysi! minua! ihan vapaaehtoisesti!) apua iik

...ja vaikka mitä muuta. Neljänkin vuoden jälkeen jaksan joka kerta yllättyä kun ihmiset kuorossa ylipäätään muistavat nimeni, eikä pienet aivoni melkein osaa käsitellä sitä että äänivastaavani istuu hymyillen treeneissä viereeni, Kiuru nykäisee minut nauraen kädestä takaisin kun olen huonon vitsin heittämisen jälkeen muka-lähtemässä nurkkaan häpeämään, ihmiset joille en ikinä ennen ole puhunut kehuvat korvakorujani ja virnuilevat perjantai-illan leikkien aikana (kuulostipas se seksuaaliselta - tarkoitin ihan ihmissusileikkiä jolla tykkäämme leireillä täyttää hämärät illat), Appelsiinin vaimo tulee bussissa luokseni ja kysyy mahtuuko hän vielä samaan kerrossänkyjentäytteiseen makuuhuoneeseen kuin minä. Miten tämä voi edes olla todellista?

Olisipa elämä aina samanlaista kuin on muutaman päivän ollut, mutta eihän niin valitettavasti voi olla: huomenna alkaa taas näyttöjen-, tenttien-, treenien- ja töidentäytteinen arki. En vieläkään ole onnistunut mahduttamaan vuorokauteen tarpeeksi tunteja kaikelle ("elämässä on kolme asiaa - työnteon tuoma raha, sosiaalisen elämän tuoma ilo, ja jaksamisen antava uni - joista voi ilmeisesti saada vain kaksi kerralla", Lintu filosofoi bussissa matkalla takaisin Tampereelle) mitä pitäisi seuraavan kahdentoista viikon aikana saada aikaiseksi, mutta... niin, en tiedä miten tuo lause jatkuisi. En voi kuin toivoa jaksavani. Tämä viikko täynnä näyttöjä ja tenttejä, kahdeksan viikkoa taimistotyötä ja kuoro- sekä juoksutreeniä, kolme viikkoa viheralueiden hoitoa. Kaksitoista viikkoa: kolme kuukautta. Pakko jaksaa, pakko pakko pakko pakko -

2080-luvulla

Nauran sohvalla Marjan kanssa, käyn juoksemassa ulkona, hienosäädän pihasuunnitelmia, kikatan serkun kanssa sitseillä juhlavaatteet päällä, otan Heliä kädestä kiinni kahvilan pöydän ääressä ja katson auringon seinille heittämiä kuvioita. Kaikki on ihan hyvin, ihan oikeasti, välillä vaan - välillä kello on kaksikymmentäseitsemän minuuttia yli puolenyön ja minun pitäisi olla nukkumassa mutta makaan väärin päin sängyssä ja itken, välillä tuntuu kuin jokin sisälläni olisi kuollut vuosia sitten enkä osaa herättää sitä takaisin henkiin. Annan elämäni pahimpien muistojen pyöriä pyöriä pyöriä pyöriä päässäni kunnes en enää ole varma mistään: mitä on tapahtunut, mitä tapahtuu, mitä tulee tapahtumaan. Tunnen otteeni lipsuvan.

i see the way

Juoksen, ristiviittaan eri oppikirjojen välillä, konsultoin Appelsiinia vaimoineen, piirrän, etsin inspiraatiota Pinterestistä, piirrän lisää, harjoittelen kuorolauluja, meditoin, menen nukkumaan. Uusi päivä: toista sama.

Tuntuu kuin elämässäni ei tällä hetkellä olisi kamalan paljon muuta kuin koulua, juoksua ja kuoroa, mutta ei se mitään - usean kuukauden writer's designer's blockin jälkeen pihasuunnitelmat alkavat sujua toden teolla, lenkillä pääsee ulos aurinkoon eikä tarvitse ajatella yhtään mitään paitsi omaa hengitystä, meditoidessakaan ei keskitytä mihinkään vaan vain ollaan, ja kuorossa saan säännöllisesti laulaa ja nauraa ja täyttää viikon sosiaalisuuskiintiön. Näin on hyvä olla. Jos Heli vihdoin parantuisi kevätflunssastaan ja uskaltaisin tartuntakammoltani vihdoin nähdä häntäkin taas, saattaisin jopa sanoa että näin on aika täydellistä.

...Mutta vähän minua kyllä kauhistuttaa kuun vaihteessa alkava työssäoppimisjakso. Pääsin taimistoon reilun parinkymmenen kilometrin päähän, ja siinähän se sisäinen ristiriita onkin: taimisto on juuri se paikka jossa haluaisin alkaa rakentaa uraa, mutta se on niin pitkän matkan päässä ja niin raskasta työtä etten ole varma olenko oikeasti siihen henkisesti vielä valmis. Jos minulla olisi auto niin ei olisi läheskään yhtä paha, muttakun olen bussien armoilla: viideltä herätys, varttia vaille kuudelta lähtee bussi keskustaan, puoli seitsemältä lähtee pitkänmatkanbussi taimistolle, puoli kahdeksalta alkaa työvuoro, työvuoro päättyy neljältä, ja paluumatkan bussirumban jälkeen olen kotona vähän ennen kuutta. Kolmentoista tunnin päivät eivät kuulosta mukavilta, etenkin kun niiden ympärille pitäsi mahduttaa juoksulenkit, kuoron kevätkonsertteihin valmistautuminen ja sosiaalielämä. Ei se ole kuin kahdeksan viikkoa, mutta silti - kahdeksaan viikkoon voi mahtua aika monta unetonta yötä, itkuista aamua ja paniikkikohtauksentäytteistä lounastaukoa. En häpeä myöntää, kuinka paljon minua pelottaa.

everything's cool

Tunnen kuinka kylkiluuni puristavat keuhkojani, sykkeeni on katossa ja kylmä hiki nousee niskaan kämmeniin jalkoihin, en saa henkeä en saa henkeä en saa henkeä

Eilinen Facebook-päivitykseni, nauran iloisena kuinka ihanaa on olla aikuinen, kun voi syödä kakkutaikinaa aamupalaksi jos siltä tuntuu. Äiti kommentoi sitä tänä aamuna, tietenkin äiti kommentoi sitä - "Actually, being an adult means deciding not to eat it". Melkein neljännesvuosisata elämää takana eikä äiti edelleenkään kyllästy jankuttamaan minulle syömisestä (liikaa) ja painostani (liikaa). Tiedän etten ole hoikka, kyllä mä vittu tiedän, olen nykyään kiloa vaille ylipainoinen, mutta onko äidin pakko huomautella asiasta koko ajan? Kertoo omasta laihdutuksestaan (bulimiastaan), grammoista ja kiloista ja senttimetreistä niin ylpeällä äänellä, kysyy kuinka paljon minä painan ja kertoo kuinka paljon minun pitäisi painaa. Ja kun hän tietää varsin hyvin syömishäiriötaustastani, hän tietää kuinka triggeroivaa (voi kuinka vihaan tuota sanaa, mutta tässä tapauksessa se on ainoa osuva) minulle on kuunnella tuollaista; olen kerta (vuosi) toisensa jälkeen pyytänyt häntä olemaan kommentoimatta ruokavaliotani tai painoani, tuloksetta.

Minua oksettaa, ajattelen vain aamupalaleipieni päällä olleita juustoviipaleita, kuvittelen kuinka ne ujuttavat itsensä ihoni alle, mietin miltä näytin viime keväänä ja miltä näytän nyt. Tiedän että se on vain sairaus joka yrittää saada minut repsahtamaan, tiedän ettei se oikeasti toimi niin, mutta tällä hetkellä en voi kun maata sängyssä ja itkeä.

you know what

Ensimmäistä kertaa ikinä Marja sai minut itkemään. Kyllähän minä aina olen tiennyt että hän on tunnekylmä narttu, mutta herrajumala, olisin kuvitellut -

credits clean

Lokki tuli Tampereella käymään ja olen seota onnesta, istumme melkein neljä tuntia kahvilassa eikä juttu missään vaiheessa lopu kesken. Luen läpi ja kommentoin pätkiä hänen gradustaan, hän kuuntelee ja naamapalmuilee minun kirotessani kouluhommia ja heittää vitsiä meidän molempien kamalasta työmäärästä ja on niin tuttu ja turvallinen että olen alkaa itkeä. "Olen iloinen että olet iloinen", hän sanoo eikä siinä ole vinoilun häivääkään, hän on vilpittömästi iloinen siitä että en enää ole se oman itseinhonsa alle romahtava kuori. Tietenkin hän rakasti sitäkin Marieta, halasi ja nukkui vieressä ja katsoi Disney-leffoja kun se oli ainoa asia joka minut sai jaksamaan olla hengissä, mutta se onni joka hänen kasvoillaan paistaa kun hymyilen ja sanon että olen onnellisempi kuin kertaakaan ennen koko Suomessaoloaikanani. Emokin tulee istumaan kanssamme tunnin verran ja on ihana nähdä häntäkin: nykyään on niin paljon vaikeampaa saada järjestettyä yhteisiä hetkiä, kun emme enää ole fukseja joilla on yhteiset luennot ja aikataulut vaan aikuisia ihmisiä jotka ovat eri kouluissa, työpaikoissa, kaupungeissa. En ymmärrä miten olemme onnistuneet siinä, miten olemme edelleen me, Marie ja Lokki ja Pojat, me seitsemän ja vain me seitsemän, heti siitä kolmannen koulupäivän illasta asti. Olen niin onnekas etten tiedä miten päin olla.

(Helikin tulee viereeni istumaan, ja olen niin hermostunut että tuntuu kuin kaikki sanat menisivät suussani sekaisin: mitä jos he eivät pidä toisistaan? Pelkään että Lokki tulkitsee Helin hiljaisuuden töykeydeksi, pelkään että Heliä ei oikeasti kiinnosta vittuakaan. (Tiedän että molemmat ovat vain pelkoa, mutta silti - pelkään.) Vielä vuosi sitten olisin lähtenyt suoraan kotiin itkemään syyllisyydentunteesta ahdistukseni johdosta, mutta nyt vedän henkeä ja otan Heliä kädestä kiinni. Mulla on oikeus pelätä, mulla on oikeus tuntea epävarmuutta; se että mulla on vaikeuksia luottaa on täysin normaali reaktio ottaen huomioon viimeiset kolme vuotta elämässäni. Teen kuitenkin parhaani, voi kuinka paljon yritänkin, ja voi kuinka kiitollinen olen että Heli ei painosta sanomaan asioita: kysyy mutta antaa minun vastata sitten kun olen valmis. Haavoittuvaiseksi itseni asettaminen pelottavin asia jonka tiedän.)


Istun huoneessani päälläni vain pitsiä ja pehmoinen aamutakki, juon teetä ja käyn mielessäni läpi reseptiä josta aion muokata omannäköiseni kakun Kuoropojan ja Emon tämäniltaisiin synttärijuhliin. Olen niin innoissani, oi, niin kovin innoissani - siitä on yli vuosi kun olen viimeksi uskaltanut mennä juhlimaan vahojen yliopistoihmisten kanssa (Lokki ja Pojat ovat tietenkin poikkeus, he ovat sisaruksia eivätkä ihmisiä, heidän seurassa ei tarvitse pelätä yhtään mitään) enkä malta odottaa nähdä heitä. Huonoja vitsejä ja epäilyttäviä spoonerismeja, hyvää musiikkia, videopelejä ja pullo toisensa jälkeen viiniä: niistä ovat anglistit tehty. Minäkin, vaikka nykyäänkin vain hengessä.

your rights

Tunnen kuinka sykkeeni nousee astuessani Jyväskylän rautatieasemalta (matkikselta) ulos kadulle. Kävelen ylös Kompassille, kierrän Forumin-JK:n-Torikeskuksen-Sokoksen enkä tiedä miten päin olla: kaikki on tuttua mutta kaikki on silti muuttunut, tuossa kuuluisi olla turistitoimisto, siinä taas ihan eri baari, eikö tässä ollut ennen ravintola? Hengitykseni tihenee ja tunnen paniikin puristavan keuhkoja, juoksen ostaman askin tupakkaa (ällämmän vihree kiitti vaikken ole ostanut askia kahteen kuukauteen enkä vihreää kuuteen vuoteen, ja ensimmäinen hengenveto maistuu vuoden kaksituhattakuusi syksyltä ja kadun päässä näkyvältä Lyseolta) pakenen ei-enää-tutun kahvilan ei-enää-tuttuun kulmapöytään ja puristan rannettani kovempaa kovempaa kovempaa kunnes on aika mennä pankkiin allekirjoittamaan vanhempieni puolesta kauppapaperit.

(Ostin tänään kahdensadankahdeksankymmenentuhannen euron tontin ja talon - hiukan kuumotti allekirjoittaa papereita, vaikka tiedän vanhempieni lukeneen ne tarkasti läpi. "Tässä kohtaa onnittelisin tavallisesti uudesta talosta", valvova virkailija sanoo nauraen, "mutta tässä tapauksessa onnittelen uudesta vierashuoneesta!" En ole vieläkään ymmärtää että äiti ja isi ovat oikeasti puolen vuoden päästä takaisin Suomessa - tavallaan tuntuu kuin he olisivat vasta äsken muuttaneet, mutta toisaalta tuntuu kuin he olisivat olleen Kiinassa jo vuosikymmenen. Olen kaikesta huolimatta iloinen että he ovat kohta vain puolentoista tunnin päässä.)

Käyn kampaajalla odottaessani paluujunan lähtöä, enää tukkani ei näytä siltä etten ole leikkauttanut sitä syyskuun jälkeen. Kilometrien jäädessä taakseni tunnen kuinka puristava tunne hellittää otettaan: vaikka kuinka en pidä Tampereesta kaupunkina, on tästä silti tullut koti. Hassua.

place de la république

Aurinko paistaa ikkunoista sisään ja keittiössä oleva mittari sanoo että ulkona on 12,8 astetta lämmintä. Hymyilen ja tanssitan kissaa sylissäni, haluan lähteä ulos juoksemaan koiran kanssa, haluan kävellä keskustassa Cœur de pirate soimassa korvissani, haluan kaataa Helin sängylle ja suudella häntä kunnes happi loppuu keuhkoistani, haluan lähteä spontaanisti junalla Lokin luo, haluan haluan haluan haluan.

...mutta olen vain sisällä päivä toisensa jälkeen, aivan varma että tunnen kuinka kuume polttaa aivosolun toisensa jälkeen. Tunnit ovat sumeita ja särystä sekavia enkä saa pidettyä puhelimesta kunnolla kiinni, ainoat helpotuksen hetket ovat nämä kun uskallan ottaa kunnon kipulääkkeitä. Parin tunnin ajan pystyn ajattelemaan, kirjoittamaan tai lukemaan tai oikeasti seuraamaan mitä televisiosarjassa tapahtuu, kokkaamaan ja syömään ja käymään suihkussa. Inhoan maailman heikointa vastustuskykyäni, inhoan sitä kuinka joka helvetin virus tarttuu minuun ja laittaa kehoni sekaisin, estää minua tekemästä asioita joita ihan oikeasti haluaisin tehdä - äiti ja isikin ovat käymässä Suomessa työmatkalla enkä voi mennä Helsinkiin heidän luo tämän typerän influenssan takia. Itkettää.

No, onneksi Cœuria voi kuunnella sisälläkin, koira retkottaa sängyssä puoliksi sylissäni ja tuhisee unissaan, Heli on puhelimen päässä eikä Lokkikaan ole lähdössä mihinkään. Ehkä yritän vain olla stressaamatta ja levätä, antaa poloisen kehoni yrittää (taas kerran) saada itsensä taas ehjäksi.

i'll grow rot

Istun luokkahuoneen lattialla pidättelemässä itkua, tunnen kuinka limainen kouluruokalan pasta lilluu vatsassani ja haluan huutaa, huutaa kunnes minusta ei enää lähde yhtään ääntä, pois se minusta pois se minusta vittu pois se minusta en kestä tätä, haluan juosta vessaan ja repiä kurkkuni verille ja kylpeä käsidesissä.

Inhoan sitä että näitä päiviä on edelleen: päiviä jolloin tuntuu että kaikki romahtaa ja vuosien terapiat ovat kaikki vain hukkaan heitettyä aikaa ja rahaa. Katson peiliin ja vihaan näkemääni, miksen jaksanut edes meikata aamulla? Miten ihmiset voivat katsoa minua ja olla nauramatta? Oksettavan huono ja rasvainen iho, hiukset vain roikkuvat velttoina, vaatteet ovat tylsän rumat ja olen niin sietämättömän liian suuri että haluan hakea jostain kasan peittoja ja piiloutua niiden keskelle. Luokkalainen koskettaa käsivarttani saadakseen huomioni enkä kykene hillitsemään kavahdustani, älä koske älä koske älä koske lopeta, jokainen hipaisu tuntuu hohkaavalta hiileltä.

Tiedän että tämä on vain ajatus, tunteet ovat valideja mutta se ei tarkoita että niiden aiheuttamat ajatukset välttämättä ovat tosia, mutta silti. Välillä en vain jaksa.

sonata in d

Kirjoitin pitkän ja kauniin merkinnän siitä, miltä Kiharan novascotiannoutaja näyttää juostessaan vapaana lumessa, kuinka joitakin päiviä ei voi kuvailla kuin viulusonaateilla (1. Toccata: Adagio In E Come Stà, Presto, Adagio), miten kylmät väreet tanssivat niskassani Helin sormien tahtiin, josko joskus uskaltaisin taas rauhassa puhua ihmisjoukon edessä. Lopulta pyyhin kaiken; turhaannun itseeni niin kovin helposti. Mikään lause ei kuulosta tarpeeksi siltä tai tältä, en saa muotoiltua ajatusta juuri oikein joten en muotoile sitä ollenkaan.

(Sama tapahtuu muuallakin: kirjoitan viestin mutta pyyhin pois ennen kuin ehdin painaa lähetä-nappulaa, pelkään kuulostavani liian paljon joltain tai liian vähän joltain muulta. Kasvokkain ihmisten kanssa tuntuu kuin suustani pääsisi vain epämääräistä kirjainsotkua, menen sekaisin sanoissa ja tavuissa ja kirjaimissa kun tuntuu kuin en yhtäkkiä voisikaan sanoa sitä mitä alunperin piti, käteni nykivät taskuissani kun en osaa päättää mitä niillä pitäisi tehdä. Käännän pääni, ettei toinen näkisi ilmettä, jonka olen jo päästänyt kasvoilleni. Pelkään jatkuvasti tekeväni jotain väärää, jotain kiellettyä.)

Pidän puhelinta kädessäni ja mietin, saanko ottaa taas yhteyttä, vaikkei edellisestä ole edes puolta tuntia. Olo on kovin levoton (ahdistunut: yritän sulkea silmät ja tuntea oikean tunteen mutten löydä sitä, en ymmärrä mistä kehoni yrittää viedä huomioni pois) vailla mitään loogista syytä, täytyisi keskittyä johonkin mutten saa ajatuksia takertumaan mihinkään.

Olisi jo huominen.

go ahead and

Tapahtuu hirmu paljon asioita, päivät lentävät eteenpäin - miten nyt on jo perjantai?

Maanantaina jatkuu koulu ja itkettää pelkkä ajatus; ei sen takia etten jaksaisi (pitkästä aikaa jaksan, ihan oikeasti jaksan, kuinka omituista), vaan sen takia että meillä on vain yrittäjyyttä ja pihasuunnittelua maaliskuun loppuun asti, ja molempien aineiden opettajat ovat niin huonoja että he vievät kaiken hauskuuden opiskelusta. Kolme kuukautta heitä takana, ja mitä olen oppinut? En yhtään mitään. Siis kirjaimellisesti en yhtään mitään, kaikki päivät ovat täynnä vain turhaa jaarittelua ja maalaisjärjen kertaamista, yksi opettaja ei osaa pitää kuria ja toinen ei ole edes opettaja. Kai minun on pakko mennä puhumaan ryhmänohjaajalle, en halua mokata koulua sen takia että ammattitaidottomat opettajat imevät kaiken energian jo valmiiksi väsyneestä vartalostani.

Toissapäivänä lojuin Helin kanssa tämän sängyllä, Heli käytti kyynärpäätäni toisena tyynynä ja kikatimme Greyn anatomian älyttömälle slow motion -draamailulle, kun Ässä tupsahti huoneeseen imuroimaan. Jäädyin aivan täysin, tunsin kuinka kehoni jähmettyi ja aivoni yksinkertaisesti pysähtyivät, olo oli kuin peuralla ajovaloissa enkä vieläkään tiedä miksi. (Ässä ei edes katsonut minuun päin, ei silloin eikä myöhemmin kun moikkasin häntä nimellä; en tiedä onko hän vihainen minulle jostain vai mitä, mutta minun ja Pikkuisen välien lähentyessä Ässä vetäytyy koko ajan kauemmas, ei vastaa viesteihin ja peruu näkemisiä. En tiedä mitä tehdä, vielä puoli vuotta sitten vietimme tuntikausia jutellessa.) Hetken päästä jännite sisälläni purkautuu ja alan kikattaa ihan sekopäisenä, Heli kummastelee käytöstäni mutta en kerro omituisista reaktioistani. Asuntojamme yhdistävän bussilinjan typerät aikataulut harmittavat, pakko lähteä kesken ihanan nostalgisen Grey-putken, ulkona on kylmä eikä minulla ole taaskaan sormikkaita mukana.

Eilen stressasin koko aamun puoleltapäivin olevia lehtikuvauksia, ja syystäkin - en halua ajatella, kuinka monta ihmistä tulee ensi kuussa katsomaan minua ja löllyviä lyllyviä liian suuria reisiäni. Kaiken lisäksi kuvaaja laittaa minut hymyilemään, eikä edes tavallista, pientä ja vinoa valokuvirnettäni, vaan ihan oikeasti hymyilemään. Pakotan hymyn kasvoilleni ja hypin ja nauran, mutta oikeasti haluan vain itkeä: aito hymyni ei ole kaunis, ei niin millään asteikolla. Se on liian iso, olen pelkkään hammasta ja ientä ja näytän niin vitun typerältä että kaduttaa koko juttu, en saa pois päästäni äidin ja Pikkuveljen ivallisia sanoja vuosien varrelta, no onko ees feikin näköinen ja you look fucking retarded ja miks sä hymyilet tolleen ja sä et kyl osaa näyttää normaalilta hymyillessäs kuvissa ja why do you do that thing with your lips ja ja ja ja. Kotiin päästyäni käperryn sohvannurkkaan ja nostan kissan syliin, painan kasvoni sen turkkiin ja annan kyynelten vihdoin tulla.

dota

Setä ja serkut ja Pikkuveli ovat yhtä ihania kuin aina, mutta en tajua mikä Tätiin on viimeisen parin vuoden aikana mennyt kun hän koko ajan vain vittuilee minulle. Eikä vain hyväntahtoisesti nauraen (vaikken tiedä kestäisikö hauras itsetuntoni edes sitä), vaan oikeasti vittuilee, saa minut tuntemaan itseni täysin paskaksi.

(Pikkuveli on se joka joi eilen liikaa vodkaa ja päätyi vuorotellen kylpyhuoneen lattialle oksentamaan ja itkemään, istuin hänen vieressään ja halasin ja lohdutin pitkälle yöhön, mutta minä olen se jolle vinoillaan ja kohotetaan ivallisia kulmia. En jaksa tätä enää, siihen on syy miksi vierailuni vain harvenevat ja lyhenevät koko ajan, kyllä minä tiedän että olen tyhmä ärsyttävä äänekäs tylsä luuseri ruma läski epäonnistunut, mutta ei se että olen jo tietoinen asiasta tarkoita että haluaisin siitä koko ajan muistutuksia. Olisi vaan pitänyt jäädä yksin kotiin jouluksi, tai lähteä Lokin perheen luo. Tai mennä edes Kiinaan äidin ja isin luo; äiti kyllä saa minut säännöllisesti raivon partaalle, mutta vanhempani eivät ikinä saa minua tuntemaan itseäni typeräksi tai ärsyttäväksi.)

Haluan pois täältä, ahdistus puristaa rintakehääni kasaan ja haluan repiä ihoni riekaleiksi, haluan pois, ettekö te tajua, pois