on minussa tilaa

"Oletpas sinä ovela."
"Olen, sosiaalisesti kiero?"
"Parittajallisesti taktinen!"

Nauran Lennon kanssa lauantaina järjestettävistä kuorobileistä, ja hetkeksi unohdan univajeeni ja töissä verille naarmuuntuneet käteni, ensi viikolla olevan opinnäyteseminaarin ja kesän vielä tuntemattomat suunnitelmat.

(Hymyn voimin uskallan jopa hetken mielijohteesta klikata Lappitytön nimeä Facebookissa, laittaa viestiä ja kysyä mitä kuuluu. Juttelemme satunnaisia kommentteja ja tykkäyksiä lukuun ottamatta ensimmäistä kertaa melkein vuoteen, emmekä kumpikaan oikein tiedä mitä pitäisi sanoa. Jotenkin minusta tuntuu, että tämä oli viimeinen kerta kun puhun hänen kanssaan. Jotenkin minusta tuntuu, että hän ajattelee samoin.)

(Kuinka ihminen jonka hiusten tuoksu tarkoitti joskus kotia, voi olla nykyään niin vieras?)

Varasin huomiselle ajan kampaajalle värinpoistoon. Olen haaveillut vaaleanpunaisesta tukasta puoli ikuisuutta.

you make

Kiljaisen ääneen Kaunan säikäyttäessä minut, puhkean nauruun ja käperryn Heliä vasten sängyllä.

Herään aamulla vieraan herätyskellon jumalattomaan pirinään ja tajuan, että olen viimeksi uskaltanut antaa toisen ihmisen nukkua sängyssäni kesällä 2012. Hymyilen ja vedän aamutukkaisen tyttöni vielä hetkeksi päälleni lojumaan.

(Tajuan taas, että sen kesän-syksyn-vuosien-elämän ajatteleminen ei enää satu. Vuosi sitten en vilpittömästi uskonut että Lappitytön ajatteleminen ilman kipua voisi ikinä olla mahdollisuus, ja nyt se on... pysyvä tila. Totuus. Hän on osa menneisyyttä jota en enää kaipaa.)

Lento hihkaisee nimeni ja ripustautuu kaulaani nähdessään minut, kikatamme Takun kanssa molemmat ääneen kun fortena laulettava essämme pääsee kurkuistamme jonain aivan muuna.

Migreeni puristaa ohimoitani ja itken kun lääkkeet eivät auta. Ikävöin äitiä.

Katson (500) Days of Summerin, enkä muista milloin olen viimeksi rakastunut yhtä täysillä elokuvaan. Katson sen perään vielä 10 Things I Hate About You:n, Don Jonin ja Inceptionin, kirjoitan capslockilla tumblriin Joseph Gordon-Levittin hymykuopista ja nauran ilosta.

Kellon lyödessä kaksitoista suljen silmäni ja toivon, toivon, toivon.

and never brought to mind

Pakko myöntää, että olen vähän haikein tunnelmin aloittamassa päivää. Tähän vuoteen on mahtunut niin uskomattoman paljon kaikkea, huonoakin mutta niin vitun paljon hyvää etten oikein tiedä miten päin olla. Olen eronnut kahdesti mutten enää sure kumpaakaan, menettänyt kokonaan yhden ihmisen mutta saanut elämääni takaisin vähintään yhtä tärkeän, jäänyt sairaslomalle keväällä mutta palannut syksyllä reippaasti takaisin kouluun, itkenyt luoja ties kuinka monta tuntia terapiassa mutta joulukuun lopussa poistunut viimeiseltä käynniltä niin paljon ehjempänä, vahvempana ihmisenä kuin mitä olin tammikuussa. Jos ensi vuosi on edes puoliksi yhtä onnistunut kuin tämä, niin... niin, en edes tiedä mitä kaikkea voi tapahtua. Ei kannata ajatella liikaa, yritän keskittyä yhteen päivään ja yhteen asiaan kerrallaan.

Kiitos kaikille kysymyksistä! Yhdistin blogiin tulleet kysymykset tumblrissa saatuihin, olen ovela.

Mitä kaikkea olet elämäsi aikana harrastanut? // Mitä kaikkea harrastat ja olet harrastanut?
- Koko elämäni aikana olen harrastanut musiikin teoriaa, sellonsoittoa, klarinetinsoittoa, kuorolaulua, käsipalloa, uimahyppyä, hiphop-tanssia, bailatino-tanssia, tankotanssia, potkunyrkkeilyä, juoksua ja neulomista, joista nykyään harrastan edelleen neulomista, juoksua ja kuorolaulua. Pitäisi kyllä oikeasti tehdä tilaa myös musiikin teorialle ja klassisille laulutunneille.

Mikä oli paras ateria jonka söit vuonna 2014?
- Apua :D Joko viimeviikkoinen jouluateria, tai sitten keväällä kuoron vuosijuhlagaalassa syömäni illallinen.

Mistä asioista pidät elämässä?
- Vaikka mistä. Siitä kun on niin läheisten ihmisten seurassa ettei tarvitse esittää yhtään mitään, siitä tunteesta joka valtaa kehon kun ylittää juoksukisan maaliviivan, siitä miltä -15 asteen ulkoilma tuoksuu, siitä miltä yli 30 asteen helle tuntuu kasvoilla. BBC:n televisiosarjoista, Brahmsin sellosonaateista, sinisestä kuulakärkikynästä viivoitetulla paperilla. Tanssimisesta, seksistä, laskettelusta, kaikesta mikä saa adrenaliinin virtaamaan.

Miten peität pahaa oloasi lähimmäisiltäsi?
- Jos olen sellaisessa tilanteessa jossa puhuminen ei ole mahdollista tai sopivaa, kuvittelen laittavani kaiken pahan olon pieneen laatikkoon jonka suljen ja laitan kirjahyllyyn odottamaan sitä että on parempi aika käsitellä sitä, ja yksinkertaisesti fake it 'til you make it: pakotan itseni keskittymään ympäröiviin asioihin ja käyttäytymään kuin kaikki olisi hyvin.

Mikä on ihaninta mitä kukaan on sinulle sanonut tai tehnyt?
- Lappityttö kerran sanoi, ettei hän välitä kuinka kauan meidän täytyy odottaa, mutta joku päivä hän tulee polvistumaan eteeni ja meillä tulee olemaan koko elämä edessä. Eihän niin tietenkään käynyt, mutta se taisi olla ihanin asia joka minulle on sanottu. Teko taas, hmm... Kun minä ja lukioaikainen poikaystäväni (ensimmäinen ja ainoa oikea poikaystävä joka minulla on ollut) erottiin, isi vei minut roadtripille Jyväskylästä Salon kautta Kirkkonummelle ja takaisin Jyväskylään, kuunneltiin koko matka Eppu Normaalia ja Creedence Clearwater Revivalia eikä puhuttu yhtään mistään vakavasta. Se ei ehkä kuulosta paljolta muiden korviin, mutta se oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä.

Mitä rakkaus mielestäsi on?
- Jestas, nyt mentiin syvällisiin! En osaa antaa mitään tarkkaa määritelmää, mutta... hmm. Side joka syntyy ajan myötä, kun tuntee toisen ja hyväksyy toisen virheineen muttei ole sokea niille, kun on valmis tekemään (terveen järjen rajoissa tietenkin) mitä vain auttaakseen toista, kun haluaa jakaa elämänsä eikä kuvitella tulevaisuutta ilman toista. Noi pätee sekä romanttiseen että platoniseen rakkauteen, mun kohdalla ihan yhtä lailla esim. Lokkiin ja Pikkuveljeen kuin entisiin tyttöystäviin, mutta niillä on ja pitääkin mun mielestä olla ihan sama pohja; romanttisella rakkaudella on sit vaan noiden lisäksi romanttinen (ja aseksuaaleja lukuun ottamatta seksuaalinen) vire.

Mikä on isoin asia jonka olet oppinut menneistä vakavista parisuhteistasi?
- Että jotkut ihmiset eivät muutu enkä mä mahda sille mitään, että lupaukset eivät merkitse mitään ellei käyttäydy niiden mukaisesti, ja että en enää ikinä katso päihdeongelmia sormien läpi; että valehteleminen ei kannata vaikkei siitä ikinä jäisikään kiinni, ja että ei pidä tyytyä (tai tyytyä olemaan itse toiselle) "toiseksi parhaaseen" jos ei saa sitä kenet oikeasti haluaa; että jos rakastaa toista niin täytyy uskaltaa yrittää, ja että on olemassa sellainen asia kuin liian myöhään.

Mitä toivot tapahtuvan vielä tämän vuoden puolella?
- No, vuotta on vain kymmenisen tuntia jäljellä, mutta toivon kovasti että kaupungin rakettishow olisi yhtä hieno kuin ennenkin, ja että olisi kiva ilta Sinin kanssa!

Mikä oli paras leffa jonka katsoit tänä vuonna?
- Varmaankin X-Men: Days of Future Past.

Miten aiot juhlistaa uutta vuotta?
- Kahdestaan Sinin kanssa leffailtailemassa ja syömässä ja juomassa hyviä asioita!

Yllättävin musikaalinen löytösi tänä vuonna?
- Tää on ihan vitun noloa, mutta kesällä kun erosin Viirun kanssa ensimmäisen kerran niin mulla meni hermo ihan kaikkeen musiikkiin, päätin että tarvitsen jotain uutta ja erilaista. Päädyin sitten lataamaan Taylor Swiftin albumin, ja rakastuin aivan täysin. :D

Mikä oli lempivaatteesi tänä vuonna?
- Mustavalkoinen kukkakuvioinen hame, jota käytin käytännössä koko kesän.

Hankitko tänä vuonna tatuointia tai lävistyksiä?
- Yksi tatuointi tuli lisää ja yksi lävistys hävisi.

Kuinka monen ihmisen kanssa olet tänä vuonna suudellut? tapaillut? harrastanut seksiä?
- Suudellut seitsemän kanssa, treffaillut kahden kanssa ja harrastanut seksiä kahden kanssa.

Mikä oli lempi-TV-sarjasi tänä vuonna?
- BBC:n Sherlock, niin kuin joka vuosi sitten vuoden 2010! Mikään ei tule ikinä ylittämään rakkauttani siihen, mutta kyllä Supernatural ja NBC:n Hannibal ovat myös lähellä kärkeä.

Mikä oli vuoden 2014 onnellisin ja surullisin hetki?
- Onnellisin oli se päivä jonka vietin isin ja Pikkuveljen kanssa laskettelemassa jossain Pekingin lähellä tammikuussa, surullisin oli joko se kun Lappityttö muutti alkuvuodesta yhteen uuden puolisonsa kanssa, tai se kun Viiru jätti mut lokakuussa.

Kadutko mitään, mitä vuonna 2014 tapahtui? Tekisitkö jotain eri lailla?
- En montaakaan asiaa, en ainakaan vakavasti. Jos saisin tilaisuuden muuttaa asioita, niin en välttämättä antaisi parin ihmisen syyllistää ja antaa paskaa niskaan asioista joista minun ei todellakaan tarvitsisi pyytää anteeksi, mutta olen silti kovin tyytyväinen siihen miten paljon olen tänä vuonna kasvanut ihmisenä.

Mitä olet tästä vuodesta oppinut eniten?
- Olemaan tuomitsematta itseäni tunteistani, hyväksymään menneisyyden tapahtuneeksi ja antamaan itselleni anteeksi, ja olemaan jämäkämpi ihmissuhteissani.

Mitä odotat vuodelta 2015?
- En uskalla odottaa paljoa etten pettyisi kamalasti, mutta ainakin toivon valmistuvani syksyllä!

Kuinka monta kirjaa luit tänä vuonna?
- Apua... Jos kirjalla tarkoitat romaanimittaista (50.000+ sanaa) kirjallisuutta yleisellä tasolla, mukaan lukien paperina julkaisematon "amatöörikirjallisuus" niin varmaan jotain sadankahdenkymmenen kieppeillä, joista sitten ehkä nelisenkymmentä oli konkreettisia kirjoja, siis julkaistuja sidottuja/nidottuja romaaneja ja novelli-/runokokoelmia.

Oletko onnellisempi nyt kuin vuosi sitten? // Oletko paremmassa tilanteessa nyt kuin viime vuonna?
- Olen, ehdottomasti.

Mitä teit viime uutenavuotena? Entä kaksi vuotta sitten? Viisi? Kymmenen?
- Viime vuonna vietin koti-iltaa vanhempien luona Pekingissä, kaksi vuotta sitten olin Marjan kanssa kahdestaan, viisi vuotta sitten olin Lappitytön kanssa Wiltshiressä, kymmenen vuotta sitten olin kotona Yhdysvalloissa syömässä sipsejä ja lukemassa Harry Potteria.

Saitko / menetitkö paljon ystäviä tänä vuonna?
- Menetin kaksi mutta sain uusiakin ihan kivasti!

Miten luulet viettäväsi uudenvuoden 2016?
- Ei niin mitään havaintoa! Olen oikein tyytyväinen jos vietän sen ystävien kanssa, riippumatta mitä tehdään.

Hyvää uuttavuotta, kaunokaiset ♥

blank space

Päivällä sain paeta suuren solukämpän pieneen makuuhuoneeseen, lahoten riviin Helin, Pikkuisen ja Ässän kanssa. Olen puoliksi Helin peiton alla ja katselen hymyillen kuinka muut säpsähtelevät kauhuleffalle jonka itse osaan jo ulkoa (mutta myönnän silti itsekin säikähtäväni joka kerta kun kädet ilmestyvät tyhjästä ja taputtavat naisen pään vieressä), silitän vuorotellen kania ja kissaa, nautin siitä kun voi vaan olla eikä tarvitse esittää yhtään mitään. Kävellessäni kotiin olen jo paljon rennompi, enemmän oma itseni ja vähemmän ulkonäköä koulua painoa uuttavuotta kaikkea stressaava möykky.

(En edes jaksa esittää, etteikö minulla olisi ollut Heliä ikävä miltei kymmenen kuukauden hiljaisuuden aikana - oli hän kaikesta huolimatta yksi parhaista ystävistäni.)

Ihan hassua ajatella, että ylihuomenna on jo 2015, kun en vieläkään ole tottunut siihen ettei ole 2012. Onneksi ei ole, voi luoja, onneksi: muistan kun vuosi vaihtui seuraavaan ja minä aloin itkeä aivan hysteerisesti Marjan silloisen asunnon parvekkeella, "mun ei tarvii enää ikinä elää vuotta 2012, mä selvisin siitä ja se on ihan oikeasti ohi" enkä muista ikinä olleeni yhtä helpottunut. Ei, 2012 ei ollut hyvä vuosi.

Olen saanut kutsuja aatonviettoon pariltakin eri taholta, kotibileitä ja baareja ja tyttö jonka tuikkivat silmät kertovat että voisin aloittaa ensi vuoden hymyilevät huulet omiani vasten, mutta olen aika helpottunut että lupasin viettää rakettienkatseluillan kahdestaan Sinin kanssa - pidän nykyään rauhallisista vuodenvaihdoista, sellaisista jotka eivät tuo mieleen sitä yhtä, täynnä keksitaikinalta maistuvaa likööriä ja kiellettyjä katseita suudelmia käsiä huulia kaikkea oi luoja kiltti mitä tahansa. Juodaan kuohuviiniä ja katsotaan supersankarileffoja ja kikatetaan vierekkäin Sinin jättimäisellä sängyllä, juorutaan Tampereen klaustrofobisen pienistä lesbopiireistä ja ollaan kiitollisia kaikesta, mikä on tapahtunut.

(Tuleekohan ikinä olemaan vuotta, jolloin raketit eivät muistuta minua Lappitytöstä? Kyllä minä hänestä yli olen päässyt, olen jopa onnellinen hänen ja hänen uuden puolisonsa puolesta, mutta pakkasöiden tähtitaivaat ja ruudin tuoksu jaksavat joka kerta kelata aikaa taaksepäin. En kaipaa, kunhan vain... muistan. Ehkä sellainen vuosi vielä tulee kun en tee sitäkään: olenhan jo onnistunut antamaan itselleni anteeksi, en enää murehdi tai mieti mitäpä jos mitäpä jos mitäpä jos. Olen eri ihminen kuin viisi, neljä, kaksi vuotta sitten; virheistä oppinut muttei menneisyyteen jumittunut. (Itsen validointi, tuomitsemattomuus, äärimmäinen hyväksyntä.) Vahva.)

zigeunerweisen

...Mutta suurimman osan ajasta olen kuitenkin ihan kunnossa. Viime aikoina koko valveillaoloajan painanut väsymys vaan tekee temppuja tunteilleni, itken kaikesta enkä oikein mistään, töissäkin haluan lähinnä lyyhistyä jokaisen kylmiökierroksen jälkeen (siis ei kukaan paitsi tämän alan ihminen voi tajuta kuinka paljon levyllinen vastakasteltuja, betoniruukkuihin istutettuja jouluruusuja oikeasti painaa kun niitä kantaa rappusia ylös) mutten voi, pakko viedä hakea toimittaa tarkistaa sitoa istuttaa palvella jutella hymyillä nauraa lisää.

Onneksi nyt on viikonloppu, voin hengittää (nukkua) rauhassa. Kotiin päästyäni heitän repun tuolille ja yksinkertaisesti kaadun sohvalle, herään vasta Marjan tullessa miltei kolme tuntia myöhemmin kotiin -

(näin pitkästä aikaa unta ilotulituksista Wiltshiren taivaalla ja humalaisesta puhelusta johon vastasin puoli vuotta niitä ennen, "muru täällä soi meidän biisi, kuuletsä tää on meidän" ja kyllä, Jos sä tahdot niin on edelleen meidän vaikka meitä ei enää olekaan)

- ja koiran hyppiessä innostuneena jalkojeni päällä. Marja lähtee vain parin tunnin päästä tyttöystävänsä luo viikonlopuksi (déjà vu: unesta jää inhottava tunne kehooni, väsyneenä menen välillä päivissä kuukausissa vuosissa sekaisin enkä tiedä mitä tehdä levottomilla käsilläni) ja eläimet jäävät pitämään minulle seuraa. Oi, kaksi ja puoli päivää vain oman itseni kanssa, voin nukkua ja siivota ja juosta ja kuunnella viulusonaatteja oikeista kaiuttimista.

(Ja oksentaa: en aio enkä oikeasti haluakaan, mutta jotenkin minua lohduttaa ajatus että voisin tehdä itselleni mitä tahansa kenenkään tietämättä. Voisin tahria kauniit vaaleansiniset lakanat ja raapia kurkkuni auki ja itkeä keskellä olohuoneen lattiaa, kokeilla kuinka rikki saan itseni revittyä ilman että kukaan sunnuntai-iltana huomaa.)

(En ymmärrä, miten olen nyt niin poissa tolaltani tuon unen takia. Olen saanut Lappitytön riuhdottua sydämestäni sielustani kohtalostani irti aikoja sitten, miksi yhtäkkiä sormeni kynsivät niskani ihoa ja toistan päässäni samoja sanoja uudestaan ja uudestaan? Kai se on vain sitä samaa väsymystä joka saa minut pois tolaltani kaiken muunkin takia. Väsyneenä olen koko ajan vereslihalla ja ihan kaikki tuntuu suolalta, eilen olin alkaa itkeä keskellä Valintataloa kun huomasin lempijugurttini olleen loppunut. Miksen vain voi niellä koko iltalääkepurkkia kerralla, vaipua tajuttomuuteen ja herätä joskus muutaman päivän päästä?)

Ehkä minun vain pitäisi sulkea tietokone, viedä koira pikaisesti ulos ja ottaa iltalääkkeet. Ehkä otan ensin Opamoxin tai pari - vaikkei se saakaan unohtamaan, niin edes hetkellisesti olemaan välittämättä. Huomenna annan itseni nukkua kymmeneen asti.

287

En ymmärrä, en ymmärrä miten joku voi saada minut tuntemaan itseni niin hyväksi ja kauniiksi ja kaikin puolin riittäväksi. Tai siis, kyllähän moni on minua niiksi asioiksi väittänyt, mutta jotenkin Viiru saa minut uskomaan sen.

(...Ja kiitokseksi minä menin ja tartutin häneen maailman ällöttävimmän syystaudin. Hyvä Marie, hienosti tehty. Olisko minun ehkä kannattanut pukea muutama kerros lisää vaatteita päälle lauantain miltei 9-tuntiselle tihkusateiselle ulkotyöpäivälle?)

Yritän olla pelkäämättä että tämä onkin unta tai harhaa tai vain joku pitkäkestoinen käytännön pila, että joku päivä odotan linja-autoasemalla ja saan viestin että "lol etsä tajunnu tää oli läppä", tai että tapahtuu kuin Punapään kanssa ja hän joku ilta yksinkertaisesti lopettaa yhtäkkiä viesteihin vastaamisen, tai kuin Lappitytön kanssa ja hän päättää etten olekaan vaivan arvoinen, tai kuin kenen tahansa entisen tyttöihmiseni kanssa, tai, tai, tai tai tai tai tai. Yritän oppia olemaan vilkuilematta koko ajan olan taakse.

268

Siitä on pitkän, pitkän aikaan kun olen viimeksi polttanut tupakkaa makuuhuoneeni ikkunasta keskellä yötä, mutta silloinkin oli kesä ja ajattelin tyttöä. Eri kesä ja eri tyttö (eri kirja joka minut sai ajattelemaan), mutta jotkut asiat eivät kai ikinä muutu.

"While you were making a friend, I was falling in love. We were never equals." Uppoudun niin syvälle kirjallisuuteen, että ehkä joku päivä jään sinne pysyvästi. Aina voi toivoa.

266

Välillä minua ahdistaa se, että olen päässyt Lappitytöstä yli. Ei sen takia että olisin jotenkin äärimmäisen emotionaalinen masokisti, vaan koska Lappityttö on ainoa vakaa pysyvä jatkuva muuttumaton tunne joka on ollut tarpeeksi voimakas muistuttamaan minua viimeisen kahden vuoden aikana siitä, että olen elossa. Välillä (useimmiten) olen niin helvetin turta, henkisesti niin totaalisen tyhjä etten oikeasti ole varma onko tämä maailma todellisuus vai ei, enkä nykyään meinaa saada yhtäkään tarpeeksi voimakasta tunnetta pinnalle että tuntisin olevani aidosti läsnä. Kuuntelin äsken humalaisena Lokin luota kotiin kävellessäni Adelen Someone Like You'n, Coldplayn Fix You'n, Phil Collinsin You'll Be In My Heartin ja Stingin Fields of Goldin, kappaleet jotka yhdistän kaikkein vahvimmiten Lappityttöön, enkä tuntenut mitään muuta kuin katumusta; kaikki kipu oli kadonnut ja hetken aikaa olin varma etten oikeasti ole olemassa, että olen tiedostamattani jumissa jossain painajaisessa enkä saa itseäni hereille ellen -

(Lopulta näin Viirun nimen saapuneissa viesteissä ja pidättelin itkua loppumatkan. Kyllä, olen edelleen elossa.)

Kesäloma loppuu kahden viikon päästä, tiistai kahdestoista päivä istun taas kuusi tuntia kukkasidontaluokassa ja yritän käsitellä ajatusta siitä, että kohta minun pitäisi olla vastuullinen työssäkäyvä aikuinen.

(en kestä en kestä en kestä en kestä en kestä)

260

"meni niin hyvin ku voi tilanteen huomioon ottaen vaan mennä, istuttiin puoltoista tuntia puistossa juttelemassa ja mä sain jopa pyydettyä kasvotusten anteeks siltä ja se sanoi että saan anteeksi, ja ku lähdettiin ni halattiin ja sanottiin että olis kiva jos pysyttäis kunnolla yhteyksissä ja vittu en tajua miks mä itken, kaikki meni hyvin ja tunteet ei palannut, miksi vitussa mä istun bussissa ja itken ja oksettaa ja itken"

Lähetän bussista tärisevin käsin sekavan viestin Lokille, hän sanoo että se on varmaan vain kaiken jännityksen purkautumista. Ehkä niin, toivottavasti.

(Lappitytön kasvot eivät ole muuttuneet ollenkaan ja hän kuulostaa aivan samalta kun puolitoista (kaksi kolme neljä melkein viisi) vuotta sitten mutta silti kaikki on toisin, hän puhuu miehestään enkä minä enää muista hänen parhaan ystävän siskon nimeä, hänellä on punainen panta lyhyessä tukassa ja minä olen vaaleatukkainen ja meikitön. Nypin nurmikkoa edessäni enkä uskalla katsoa häntä silmiin kertoessani kuinka pahoillani olen.)

Lokin viestit saavat minut lopulta tasaamaan hengitykseni; yritän muistaa terapeutin sanat tunteiden kokemisesta ja hyväksymisestä enkä laita musiikkia korviin ennen kuin olen istunut yli tunnin bussissa yrittämässä ymmärtää kaikkea. En ole varma tulinko yhtään mihinkään tulokseen, mutta Brahmsin unkarilaisten tanssien alkaessa soida käteni eivät enää tärise.


Viikon pakomatkan jälkeen olen taas Tampereella. En millään malttaisi mennä nukkumaan, haluan kuunnella viulusonaatteja ja lukea kirjaa (ja haaveilla pitkästä aikaa syömättömyydestä, mutta sitä ei tarvitse kertoa kenellekään).

259

"Vill Marie ha ett glas vin?"

"Tack."

Ehkä tädin perheen (tädin perhe, kummiperhe, ei - ihan vain perhe, enemmän kuin omani on ollut vuosikausiin) luokse pakeneminen ei ole kaikkein kypsin tapa regoida sydänsuruihin, mutta toimiva se ainakin on. Iltaisin setä tarjoilee viinilasillisen toisensa jälkeen kun minä ja täti juoruamme ja katsomme paskaa tosi-tv:tä, pojat halaavat tiukasti ja kertovat omista, ihanan draamattomista elämistään. Päivällä otan aurinkoa takapihalla ja kävelytän koiraa ja korjaan mansikkasatoa ja nypin ylikukkineita perennoja ja mitä tahansa ettei tarvitse ajatella elämää tämän pikkukaupungin ulkopuolella. Keskityn lapsuudenajan lempinimeen ja hassuihin lautapeleihin ja uskottelen itselleni, että he eivät silmänräpäyksessä vaihtaisi minua pikkuveljeeni.

(Lappityttö laittoi viestiä, kysyi että haluanko mennä tiistaina kahville. En tiedä en tiedä entiedäentiedäentiedä. Pystynkö oikeasti näkemään häntä vain ystävänä, ensimmäistä kertaa ikinä ilman lepattavan sydämen aiheuttamia taka-ajatuksia?)

Täytän viikon päästä kaksikymmentäkolme vuotta. En minä mikään aikuinen ole.

254

I want my fucking heart back.

I’m sick of writing poetry

about how my heart escaped

and somehow found it’s way

into your waiting hands.

I keep writing

and writing

and writing.

Every goddamn poem

is about you

and I’m sick of it.

I’m sick of all these memories

that resurface

as vividly as the day we made them.

Every goddamn day.

Every time I write

I can never write about anyone else.

It’s always you

and I can’t seem to move on

from the way your eyes melted brown

when they met mine

or the bitter taste

you left in my mouth

from our last kiss.

You made poetry into something

I have no choice

but to turn to

in order to somehow

bleed you out of my system.

I hate it.

I hate that you’ve made poetry

a written account

of how badly I’ve fallen apart

since you stole my heart

and never gave it back.

I just want my heart back

but you’ve taken it

and I don’t know what to do

except write about

how badly I wish

my chest would stop aching

from the emptiness

you left

whenever your name comes up

in conversation.

It feels as if

the only way

for my ability to write

to come back

is to have someone else

steal my heart.

I just want my fucking heart back

but it seems

to have no intention

of ever returning.

— I never wanted you to become poetry. But in every word I write, all I find is you.

252

Maybe I was born

to spend the entirety

of my life trying to

forget about you.

-venula-

meteoriitti

what doesn’t kill you

leaves scars

ruins your lungs

dries out all your tears

leaves you lying awake at 4 in the morning

wishing you weren’t alive

- c.c. -

Jalkani pettävät alta kesken koiran iltalenkin, rojahdan märälle nurmelle istumaan ja itken ja itken ja itken. Toivon olevani kuollut, toivon meteoriitin iskeytyvän maahan juuri siihen kohtaan missä minä olen (minä en unohda sinua koskaan vaikka en muistaisi omaa nimeäni), toivon auton liukuvan tieltä päälleni ja repivän vartaloni verta vuotaviksi paloiksi, toivon sydämeni vihdoin tajuavan olevansa rikki ja pysähtyvän, toivon toivon toivon toivon miksen vain voi kuolla, miksi minun täytyy elää, miksen voi vain pyyhkiytyä pois että tämä kaikki loppuisi.

(Sarviksen odotushuone on aina tyhjä kun menen sinne, missä kaikki ovat? Uuden psykiatrin kädenpuristus on kuin kuollut kala, hänen otsansa rypistyy hänen lukiessaan BDI:ni tuloksia. Minulle kirjoitetaan sairaslomaa syksyyn asti, olen taas kerran epäonnistunut enkä uskalla kertoa kenellekään.)

(Lappityttö muutti tänään poikaystävänsä kanssa yhteen. Painan mattoveitsen terää ihoani vasten kunnes veri tahraa kaiken; sekunnin murto-osan ajattelen jotain muuta kuin sitä, että elämäni rakkaus on jonkun toisen avopuoliso.)

Nurmikon vesi imeytyy ylös vaatekerroksien läpi ja kyyneleeni vuotavat alas nurmikkoon, kai siinä on jotain runollista.

go fetch me the

"I'm not a coward, dearie. It's quite simple, really. My power... means more to me than you."

"No. No, it doesn't. You just don't think I can love you. Now you've made your choice. And you're going to regret it. Forever. And all you have... is an empty heart. And a chipped cup."

- Once Upon A Time, S1E12

Viikonloppu kuoron kanssa keskellä metsää. Mikroskooppisen pieni makuuhuone seitsemän muun tytön kanssa; onneksi yksi heistä oli äänivastaavani, se joka aina halaa minua nähdessään ja ymmärtää että aina ei jaksa muita ihmisiä. (Lauantaiaamina puoli seitsemältä vain me kaksi ruokasalissa, hänellä keskeneräiset villasukat ja minulla kirja. Linnut lauloivat ulkona niin äänekkäästi että nauratti, tuli aivan mieleen lapsuudenajan kesämökki.) Jaksoin minä perjantaina pelata lautapeliä tunnin verran ja lauantaina kävin jopa saunassa muiden kanssa, mutta pakenin treeneistä futismatsista ruokailusta kaikkialta niin nopeasti kuin vain pystyin, käperryin sänkyni nurkkaan lukemaan Uhrilampaita kunnes unilääkkeet alkoivat vaikuttaa ja onnistuin vaipumaan taas kerran uneen.

Tänään en pystynyt menemään työharjoitteluun, ahdistaa pelkkä ajatus terapiasta ja taas kerran kuorotreeneistä huomenna. Haluaisin vain nukkua viikon putkeen, en jaksaisi ketään tai mitään.

(En ole meikannut miltei kahteen kuukauteen, ihoni näyttää niin paljon terveemmältä mutta ikävöin korallinpunaisia huuliani.)

and sometimes it

Istun Café Lasipalatsin ikkunapaikalla viinilasi (ja toinen, ja kolmas) kädessäni ja katson ulos, katson sitä kohtaa (sitä kiveä jolla seisoin, sitä kiveä jolla hän seisoi) missä minä ja hän suutelimme tuhannetta kertaa (tuhannetta, mutta ensimmäistä niistä viimeisistä) ja itken ja itken ja itken.

(Miltei puolitoista vuotta olen vältellyt Helsingin keskustaa kuin ruttoa, ennen raitiovaunun äänet olivat ensin kirjaimellisesti ja sitten henkisesti koti mutta enää en kestä sitä, en kestä muistoa siitä ensimmäisestä viimeisestä suudelmasta. Laitan bussissa kuulokkeet korviin jo Riihimäen jälkeen ja äänenvoimakkuuden niin korkealle kuin siedän: en halua ottaa riskiä että kuulen kadun ääniä.)

(Katson ulos ja sillä hetkellä olen varma, sataprosenttisen, täydellisen varma, että haluan kuolla.)

Lopulta astun ulos, kävelen sen kiven kohdalle ja pysähdyn, kaivan tupakan askista ja sytytän sen kädet täristen. Vedän henkeä (sormet omieni seassa, lopeta ajatteleminen, lämmin hengitys suutani vasten, lopeta etkö sä tajua, sadepisarat ympärillämme, sä olet menettänyt sen) ja alan kävellä kohti Finlandia-taloa.

(The Royal Philharmonic aloittaa konserttinsa Adelen Someone Like You:lla enkä voi pidättää puolihysteeristä naurahdustani. Toivon juoneeni aulassa yhden kuohuviinilasillisen lisää.)

Kuusi tuntia bussissa, sata euroa lippuun ja tarhraantuneet silmämeikit, mutta oi, miten oli kaiken arvoista. Istun eturivissä ja sellosolisti hymyilee minulle noustessani seisomaan, rakkaus musiikkia kohtaan saa pääni pyörälle ja yhtäkkiä en millään jaksaisi surra loppuiltaa. Päätän haistattaa paskat viimeiselle junalle ja lähden konsertin jälkeen Pinnin kanssa Kallioon etsimään baaria jonne mahtuu istumaan; hetkeksi unohdan koko Lappitytön ja nauran aidosti, ja kello lähenee jo aamua kun vihdoin pääsen kotiin asti.

Olen päättänyt, että minusta tulee vielä joskus onnellinen.

i fought the law

Luulin taas kerran ihan aikuistenoikeasti päässeeni hänestä yli, luulin kirjeen kirjoittamisen ja sen ääneen itselleni lukemisen auttaneen pidemmänkin päälle eikä vain hetkellisesti. Mutta sitten näen Lappitytön nimen Facebookissa ja sykkeeni nousee, klikkkaan linkkiä vaikka tiedän ettei pitäisi ja näkökenttäni tulvii kuvista joissa hän on niin uskomattoman onnellinen miehensä kanssa. Rintakehääni puristaa eikä minulla ole mitään toivoa estää kyyneleitä kihoamasta silmiini yritä nyt Marie pikkuhiljaa tajuta että se ei halua sua tajuksä se ei vittu halua sua sä kusit kaiken etkä enää mahda sille yhtään vitun mitään se ei halua sua se ei enää ole sun se on jonkun ruman miehen jolla on limaisen näköiset viikset sä et saa enää ikävöidä sitä sä et saa mikset sä vaan voi lopettaa tuntemista enkä ymmärrä miten neljänsadanneljänkymmenenyhdeksän päivän jälkeen minua sattuu edelleen. En ymmärrä miksi kipu ei lopu vaikka rakkaus on jo loppunut, miten voi surra suhteen päättymistä vaikka ei enää haluaisi sen jatkuvankaan?

(Kaikki ystäväni kysyvät minulta miksi en lähde viikonloppureissulle Lontooseen kun kerran rakastan kaupunkia niin paljon ja rahaakin olisi säästössä. Vastaan haluavani lähteä kerralla pidemmäksi aikaa, mutta totuus on että Lontoo on ikuisesti meidän kaupunki enkä uskalla kohdata muistoja yksin.)

se ois niin

Joskus, yön pimeimpinä tunteina, kun viina ja lääkkeet ja epätoivo sumentavat mieleni, katson itsekkyyttäni silmiin ja toivon että olisit kuollut.

Poistun koulusta kesken päivän, istun bussin ja toisen ja kolmannen kyydissä ilman mitään päämäärää, kirjoitan pieneen muistivihkoon Nekulta lainaamallani kuulakärkikynällä. Istun ja kirjoitan kunnes kello on niin paljon että voin mennä yksilöterapeutin aulaan istumaan.

Kerron kuluneesta kahdeksasta päivästä ja kuluneesta kahdeksasta vuodesta, ja vastaan aivan äitini serkulta näyttävän naisen kysymyksiin. Viimeinkin minulla on terapeutti joka kysyy kaikki oikeat kysymykset eikä vain jaarittele turhasta, terapeutti jota uskallan jo neljännellä käyntikerralla katsoa silmiin ja kertoa elämäni (toiseksi, mutta siitä ensimmäisestä tietää vain yksi) suurimman salaisuuden. Bussissa matkalla kotiin hengitän jo rauhallisemmin, eikä ovella vastaan tulevalle Marjalle väläyttämäni hymy ole tekaistu.

("Kumpi sua hävettää: se mitä sä teit, vai ajatus siitä että ihmiset sais tietää mitä sä teit?"
"Että ihmiset sais tietää. En mä häpeä mitä tein, mä vaan kadun etten tehnyt enemmän.")

Huomenna vedän päälle uuden neuleeni ja menen viettämään iltaa Ässän ja muiden kanssa. En vieläkään ole uskoa että he oikeasti nauttivat seurastani eivätkä vain siedä Helin vuoksi; en vieläkään ymmärrä miksi joku haluaisi minut, edes ystäväksi. En minä ole mitään erityistä.

En minä ole mitään.

they're memories made

Vietän kouluttoman maanantain aamupäivän kaupungilla, olen tukehtua nauruun kun Marja lähettää minulle bussissa viestin, että kuulun johonkin erityishienojen parsojen sukuun. Brassica marieanum, hymyilen vielä kaupan kassallakin leveästi vaikka Cliniquen sievässä kassissa on kuitti kahdeksankymmenen euron ostoksista. Kotona vien roskat ja lenkitän koiran, lannoitan puupavun ja traakkipuun, tiskaan ja siivoan hiekkalaatikon ja on vielä tarkoitus lukea tenttiin ennen kuin Marja tulee kotiin. Väsähdän kuitenkin heti sohvalle istuttuani ja herään vasta oven käydessä viideltä, en ymmärrä miten olen koko ajan niin uskomattoman väsynyt.

(Ehkä sen takia että näin viime yönä taas sitä samaa unta, sitä jossa on valkokultaa ja violettiin taittava polkkatukka ja josta herään onnellisempana kuin pitkään aikaan - onnellisena siihen asti kunnes tajuan että vain osa yöstä oli muistoa, että kaikki päättyi jo kauan sitten. Lisään Adelen Someone Like You:n ABBAn The Day Before You Came:llä alkavan soittolistan viimeiseksi kappaleeksi ja tuijotan kaikkea niiden välissä. Mietin tuhannetta ja taas tuhannetta kertaa kaikkia niitä hetkiä, kun minulla oli tilaisuus muuttaa tulevaisuuttani. Nyt on liian myöhäistä, ja pelkään etten ikinä tule lopettamaan suremista.)

(you know how the time flies

only yesterday was the time of our lives

we were born and raised in a summer haze

bound by the surprise of our glory days)

jenny

Tänä aamuna heräsin hymy huulillani ja kesti pitkään muistaa, miksi olin niin onnellinen. Yleensä hyvät unet lipsuvat mielestäni heti herättyäni, mutta tämä jäi vain pyörimään päässäni, valkokultaa ja korkokenkiä ja ääni joka ei tärissyt ollenkaan, pyörimään pyörimään pyörimään kunnes voin pahoin ja minun on pakko nousta ylös. Suljen silmäni, vedän syvään henkeä ja lähden suihkuun. Uusi päivä.

(Lääkäri lupasi minun ajavani itseni burnoutiin kesään mennessä jos jatkan kaiken tämän kanssa. Koulu, läksyt ja tentit, kuoro, hallitus, matkatoimikunta, laulutunnit, oppilaskunta, johtokunta - liian rikkinäinen tyttö on haukannut liian paljon liian nopeasti. Kai minun pitää luopua laulutunneista, ehkä, kai, saa nähdä.)

Jotenkin selviän kouluun asti, jotenkin onnistun tekemään täydellisen pallon muotoisen asetelman ruusuista ja gerberoista. Jotenkin onnistun juttelemaan luokkalaisten kanssa, en muista puoliakaan kun keskityn itkun pidättelemiseen mutta kai minä esitin taas normaalia. Kotimatkalla puhelin piippaa jatkuvasti mutta se on vain luokkalaisten ryhmäkeskustelu, jotain perhekuvia se äänekkäin jakaa mutta minä vain tuijotan näyttöä pala kurkussa.

Olen romahtaa, ainahan minä olen romahtaa. Kalenterin täyttymisenkin takia, mutta myös ihan pääni sisällä. Miks mua ei haluta miks mua ei haluta miks mua ei haluta, miks oon näin vitun ruma, miks en muka sais laihduttaa itteäni aivan pikkuruiseksi, miks en oo tarpeeksi hyvä itelleni, miks en oo tarpeeks hyvä kellekään, haluun viiltää itteni auki, mua oksettaa, miks kukaan ei kysy mitä mulle kuuluu, miks en kelpaa? En ymmärrä, miten yhteen tyttöön voi mahtua näin paljon pahaa oloa. Marja on viikonlopun tyttöystävänsä kanssa, Lokki on viikonlopun miehensä kanssa, pojat ovat viikonlopun sitseillä ja tupareissa ja vanhemmillaan ja tyttöystäviensä kanssa, minä olen - niin. Minä olen yksin.

(Ainahan minä olen yksin.)

commands i will

(Meridan hiukset tuovat mieleen sateisen Helsingin ja aurinkoisen Wiltshiren, hetken ajan menen niin paniikkiin että olen varma sydämeni pysähtyvän. Yritän olla antamatta pääni sekoittaa keskenään nykypäivän ja menneisyyden mutta välillä se on niin vitun vaikeaa, miksi miksi miksi kukaan haluaisi minut, minut eikä jotakuta kauniimpaa laihempaa fiksumpaa kauniimpaa terveempää parempaa, ei kukaan ole ennenkään halunnut niin miksi haluaisi nyt.)

En uskalla mennä nukkumaan vaikka kello on jo huominen, pelkään näkeväni taas päämäärättömiä painajaisia teemukeista ja ilotulituksista.