nocturno

sulle laulan, neiti kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus

wait a minute

Aika kuluu ja kuluu ja kuluu enkä osaa pysähtyä. Koulua, itsenäistä opiskelua, vapaaehtoista opiskelua, kuoroa, kuoron hallituksen kokouksia, kuoron bileitä... Ihmettelen miten en ole vielä lyyhistynyt kaiken alle. Tietenkin välillä hyperventiloin vessassa tai olen pillahtaa itkuun keskellä täyttä bussia, mutta sillä ei oikeastaan ole tekemistä tekemisen määrän kanssa - se nyt vain olen minä,  epävarmuuteni oman kelpaamiseni suhteen ei ole vielä täysin kadonnut, mutta I am a work in progress and that's okay.

Kaksi kuukautta ilman terapiaa ja tunnun pärjäävän ihan hyvin, miten tämä on edes mahdollista? Luen vuoden takaisia merkintöjä täällä ja päiväkirjassa enkä ole tunnistaa itseäni samaksi ihmiseksi ("en edes vaivaudu liikkumaan veistä, painan vain, painan kunnes tunnen ihon rikkoontuvan ja lämpimien pisaroiden valuvan ihoani pitkin, vihaan itseäni"), olenko oikeasti ajatellut itsestäni noin? Kyllähän minä edelleen pelkään muiden mielipiteitä enemmän kuin pitäisi, mutta tiedän sen olevan vain pelko; tiedän että olen arvokas ja että kelpaan juuri tällaisena, tiedän että jos joku ei halua seuraani niin se on heidän menetyksensä, tiedän että painoni tai parisuhdetilanteeni tai ihoni sileys ei määritä ihmisarvoani. Tiedän että en tarvitse toista ihmistä täydentämään itseäni, ja tiedän ettei minun tarvitse kestää sitä jos joku kohtelee minua huonosti. Tiedän ettei minun tarvitse aina jaksaa hymyillä ja olla täydellisen pikkusievä.

Uskomatonta, kuinka paljon ihminen voi vuodessa muuttua.


...Uskomatonta, kuinka jotkut asiat silti pysyvät niin samana. "Välillä minua hävettää niin saatanasti oma fyysisen läheisyyden tarpeeni. Riippumatta kenestä on kyse, olen minä aina, aina se joka tekee aloitteen; minä kosketan kättä, minä tuuppaan hartiaa, minä halaan tai suutelen tai otan spontaanisti kiinni ja alan tanssia valssia. Ahdistaa oma tarpeeni koskea, tuntuu kuin sitä ei ole kenelläkään muulla ja minä yksin olen kuin mikäkin kolmevuotias." Sanat ovat vuoden vanhoja mutta voisivat olla toissapäivältä. Välillä toivon niin paljon että olisin normaalimpi, mietin kuinka paljon helpompaa olisi olla Lokki tai Lintu tai Lento (huomasin nyt vasta, miten taivas-aiheisia antamani nimet ovat) tai joku muu.

(Niin, helpompaa ehkä, mutta tuskin vaihtaisin vaikka voisin: minulla on ihanat ystävät ja maailman tärkein veli, asunto täynnä iloa ja kissankarvoja, harrastus jota rakastan ja tyttöystävä joka saa minut hymyilemään vaikka olo olisi kuinka kurja.)


Tänään pitää kirjoittaa näyttösuunnitelma ja tehdä ruokaa, huomenna lähden allekirjoittamaan kauppasopimusta vanhempien puolesta, tiistaina lähden Lokin luo katsomaan paskoja elokuvia ja juoruamaan taas ties kuinka monen viikon edestä. Nyt on kuitenkin vielä hetki aikaa hengittää, katson Doctor Who:ta ja neulon ja opettelen kevään konserttiohjelmistoa ulkoa. Jos tuo helvetin lumisade vielä loppuisi, niin päivä saattaisi hyvinkin olla täydellinen.

kultanaamio

olen sinun
jos tahdot niin olen sinun
kuin sydämeni poukkoileva, raivokas
jos tahdot, olen sinun

domino

...Mutta niin, kyllä suurin osa päivistä silti on hyviä. Niin hyviä etten tiedä miten päin olla: saan ryhmänohjaajan kanssa sumplittua opintojeni viimeiset vaiheet selväksi (valmistun syksyllä! minä! valmistun!), kikatan Sinin sängyllä niin iloisena että tunnit vierivät ohi kuin huomaamattani, saan Marjalta myöhäisenä joululahjana hänen pajalla tekemänsä tutun sinisen (puhelinkopin) kaapin, kipitän melkein-naapuriin kuoron hallituksen kokoukseen missä ihmiset kuuntelevat minua täysin vakavissaan, hymyilen Heliltä tulleille viesteille ja yritän edes jotenkin hallita sisälläni tapahtuvaa läikähtelyä nähdessäni hänen lähettämän kuvan.

Miten elämästäni on tullut tällaista? Eivät asiat ole täydellisesti, eivät tietenkään: syön lääkkeitä ja taistelen ahdistusta ja paniikkia vastaan, stressaan edessä olevaa paperisotaa valtion kanssa, näen levottomia painajaisia yön toisensa jälkeen ja välillä itken nähdessäni peilikuvani, mutta silti. Yhtäkkiä olen ihminen enkä pelkkä kaikkea (mutta eniten itseään) vihaava ja pelkäävä mytty. Olen entiseen verrattuna niin onnellinen, mutta silti aivan kauhuissani - syy-ja-seuraussuhde, en millään uskaltaisi nauttia täysillä, koska mitä jos totun tähän ja sitten kaikki taas katoaa alta? Yritän muistaa että minulla on oikeus nauttia nykyhetkestä vaikka menneisyydessä tai tulevaisuudessa olisi mitä, suljen silmäni ja hengitän ja keskityn. Elän nyt, en silloin tai sitten.

(Kotiin päästyäni pidän yhden hengen villit tiskausbileet, laulan ääneen hinkatessani lautasia ja eilisen kattiloita välittämättä kovin paljon siitä että Marja puolisoineen ovat toisessa huoneessa. Vieras soittolista kajauttaa korviini kappaleen jota en ole kuullut ties kuinka pitkään aikaan, enkä voi olla hymyilemättä. "I can't believe I ever stayed up writing songs about you, you don't deserve to know the way I used to think about you", hypin ja nauran ja keinutan lantiotani, ensimmäistä kertaa olen kiitollinen siitä että en ole kirjoittanut joitain asioita ylös - jos olen onnellisempi ilman jotain kuin sen jonkin kanssa, miksi siihen pitäisi takertua edes taiteen nimissä? Miksi tuhlata mustetta ja kallisarvoisia adverbejä välimerkkejä konjunktioita prepositioita asiaan jolla ei ole mitään merkitystä?)

Juttelen henkeviä ja ei-niin-henkeviä Marjan ja (kai hänelle on pikkuhiljaa pakko nimikin antaa, jos he loppuelämänsä aikovat yhdessä viettää) Narun kanssa, tanssin cha-chata kissani kanssa matkalla pikkuisen ruokakipolle. Huomenna menen koulun jälkeen antamaan sydämeni hakata villinä sotkiessani sormeni Helin hiuksiin ja nauraessa päättömille vitseille parin tunnin ajan, ennen kuin Lokki tulee meille viettämään tyttöjeniltaa. Oi, vihdoin taas viikonloppu.

but even if the stars and moon collide

i never want you back into my life

you can take your words and all your lies

oh oh oh, i really don't care

in the clear

"Miks vitussa sä hymyilet?"
"Koska suoritin äsken onnistuneesti kolmoismurhan."
"Aaa, okei."

Ei se oikeasti kolmoismurha ollut, mutta ei Marjan sitä tarvitse tietää. (Tai no, kyllä hän varmasti sen jo tietää tai vähintään epäilee, ei hän typerä ole, mutta hänellä ei ole tapana kysellä.)

Sykkeeni ei tainnut sunnuntaiaamun (perjantai-illan, oikeastaan) jälkeen kertaakaan olla normaalin rajoissa. Miten se voisikaan edes yrittää pysyä rauhallisena: sunnuntaina käsi hiuksissani niskassani hartialla tunnen jokaisen kosketuksen yritän saada hengitykseni pysymään tasaisena televisiota katsoessa enkä millään saa keskityttyä ruudulla olevaan dialogiin, eteisessä sama käsi ottaa omastani kiinni enkä yhtäkkiä epäröikään enää ollenkaan.

(Tänään koulussa alan melkein itkeä kiukusta kun opettaja on niin ammattitaidoton, mutta kellon lyötyä puoli neljä saan taas paeta tuttuun asuntoon, enkä millään haluaisi päästää irti kun Heli halaa (suutelee) minut tervetulleeksi. Hetken ajan seuraan vierestä kun hän ja Ässä pelaavat sekavan näköistä fantasiapeliä konsolilla ennen kuin saan (saamme) paeta suloisen vaaleanpunaiseen huoneeseen; olen niin hobitti etten seistessä yletä painamaan kasvojani toisen niskaan, mutta onneksi sänky on pehmeä ja täynnä tyynyjä. Hymyilen lähtiessäni ulos lumisateeseen joidenkin tuntien jälkeen, ja hymyilen edelleen kun hihkaisen Marjalle ja eläimille tervehdykset.)

Ei mikään ole helppoa, ei tietenkään ole - menneitä ei voi muuttaa eikä joitain muistoja pyyhkiä, mutta jos jotain opin terapiassa niin sen, että ei niitä pidäkään.

Kaksi dorkaa mustekalaa, se vasemmanpuoleinen olen minä.

a little bit closer

Liukastelen mäkiä ylös ja alas kiittäen luojaa siitä, että Lontoossa on vielä ilta ja Lokilla hostellissa ilmainen wifi. Naputtelen puhelimen näyttöä aivan vimmatulla vauhdilla, eikä katseeni ylös peilinkirkkaasta jäästä nostaminen kostaudu kuin muutaman kerran koko kävelymatkan aikana. Kuuntelen pikkuruisesta iPodistani Taylor Swiftiä ja laulan välillä ääneen; väsyttää niin kovin paljon, mutta ihan sama.

Melkein yllätyn kun tajuan olevani niin nopeasti kotona - nauran laittaessani Helille viestiä että selvisin perille asti ("Kävi ilmi, että kotiin käveleminen on huomattavan paljon hauskempaa ILMAN seitsemän sentin korkoja!"). En edes muista milloin viimeksi olen avannut öisen kotiakävelyn jälkeen ulko-oven kiroamatta sitä, etten mennytkään bussilla.

Kello on jo huominen ja minun pitäisi mennä nukkumaan, iltalääkkeetkin on jo otettu mutta väsymyksestä (sekä luonnollisesti että kemikaalisesti aiheutuneesta) huolimatta en millään haluaisi. Ehkä kahlaan läpi vielä yhden luvun yöpöydälläni makaavasta Humisevasta harjusta, tai sitten nukahdan kirja vielä kädessäni ilman mitään muistikuvaa luetuista sanoista.

hey stephen 

i know looks can be deceiving 

but i know i saw a light in you

and as we walked 

we were talking

i didn't say half the things i wanted to

the way you walk, way you talk, way you say my name

it's beautiful, wonderful, don't you ever change

hey stephen 

why are people always leaving?

i think you and i should stay the same

vapautettu kuningatar

Kalenterini täyttyy merkinnöistä. Yrittäjyystunteja, kuorotreenit, Lokki yöksi meille, pihasuunnittelua, varaa konserttipaikka toukokuulle, Helin kanssa Ikeaan, pyydä bussifirmalta tarjous metsäleirin kuljetuksia varten, Kiharan kanssa kahville, tee sitä, muista tämä. En ahdistu vaikka rivit täyttyvät, jos väsyn niin sitten perun tai delegoin tai pidän vapaapäivän, mutta yksi viikko, yksi päivä, yksi tunti kerrallaan: turha minun on stressata sitä, että mitä jos tulevaisuudessa ahdistaa. Keskityn vain tähän hetkeen, sitten vasta seuraavaan.

Kipitän monen mutkan kautta kuorotreeneihin, ja Lintu kohottaa kulmiaan ja vislaa kävellessään minua käytävällä vastaan. "Nice legs, sweetheart", hän hihkaisee, ja isken silmää ohittaessani hänet. Kahvitauolla toinen ja kolmaskin kommentoi kuinka nättinä olen, minä hymyilen ja hymyilen ja hymyilen. Viisi vuotta, kaksi vuotta, vuosi sitten olisin ahdistunut ja alkanut paniikissa kelata sanoja mielessäni - vittuileeko se mulle? oliko se sarkasmia? onko mekkoni liian lyhyt? oliko se vihje että pitäisi laihduttaa? - kunnes olisin käpertynyt pieneen kasaan naistenvessassa ja alkanut itkeä, mutta nyt vain jatkan hymyilyä: näytän hyvältä ja tiedän sen. 

(En aina, en ilman meikkiä tai ilman sieviä vaatteita, en väsyneenä. Alan kuitenkin uskoa enemmän ja enemmän sitä että kelpaan, oli painoni tämä tai x kiloa sinne tänne. Ja tänään, näissä meikeissä, tällä tukalla, näillä vaatteilla: kyllä, kelpaan enemmän kuin hyvin.)

(Oma kehu haisee, mutta niin kovin monen vuoden itseinhon jälkeen saan ehkä suoda itselleni joitain poikkeuksia.)

Kuoroharkat jaksavat aina piristää, myös tänään täysin pieleen menneen iltapäivän jälkeen. Nauran muiden kanssa todella epäilyttävän kuuloisille lyriikoile (runoruhtinas intouneena koskevi kanneltaan - Sibelius, senkin vanha kettu) ja käsistä pitkässä kaaressa singahtavalle virkkuukoukulle ja ystävien toilailuille. Menen nuoteissa sekaisin kun vaivihkaa vilkaisen puhelinta, vierustoverini tärisee naurua pidätellessä kun minä laulan ihan omiani.

"Sä et oikeen kuulosta siltä että se on vaan -"

"Mä tiiän, helvetti, mä tiiän."

Tiedän miltä en kuulosta; tiedän miltä kuulostan. 

Kuinka voi tapahtua niin paljon ilman, että mikään muuttuu?

wake up, child

"Let this be a warning," says the magpie to the morning,
"don't let this fading summer pass you by."

stand by me

sinä vain, sinä vain

saat mut uskomaan

että mä kelpaan

Appelsiinin tuore vaimo laulaa Appelsiinille Stellan Häävalssin enkä enää kestä, mun on pakko päästä pois pois pois

Miten on, että jopa rakkaiden ystävien häissä päädyn naistenvessaan itkemään pahaa oloa?

Mä en kestä ettekö tajua mä en kestä

294

i find a map and draw a straight line
over rivers, farms, and state lines
the distance from here to where you'd be
it's only fingerlengths that i see

Bussissa matkalla takaisin Tampereelle annan itselleni kahden kappaleen verran aikaa itkeä (Snow Patrol, tietenkin, tuo kaukosuhteiden luvattu yhtye) ennen kuin nostan leukani, laitan viime kesän tanssihittejä soimaan ja olen (niin vitun) reipas (etten kestä).

Viikonloppu oli ihana, vaikka olinkin maailman inhottavimmassa flunssassa: lämmin syli, lämmintä teetä, lämmin sänky. Ei poistuttu asunnosta kuin kauppaan, mutta ei se mitään. Hän tekee minut niin kovin onnelliseksi.

(Minun piti hienovaraisesti ottaa puheeksi viralliset nimikkeet, oisko susta okei jos puhuisin susta tyttöystävänä kun se tuntuu aika oikealta tai tää tuntuu musta parisuhteelta, entä susta tai jotain. Sen sijaan möläytin lattialla pizzaa syödessämme ilman mitään ennakkopehmentämistä että mä oon aika varma että me seurustellaan. Luoja miten voi nolottaa näin paljon, milloin opin ajattelemaan ennen kuin avaan suuni?)

(Mulla on tyttöystävä. Mä olen parisuhteessa. Hurjan jännää.)

292

Mitä olen tehnyt ansaitakseni tuon tytön? Siis ihan oikeasti, mitä? En usko karmaan, mutta enhän minä kaikista ihmisistä voi saada jotain niin upeaa noin vain. Ja kaiken lisäksi hän näyttää niin onnelliselta istuessaan hajareisin sylissäni sohvalla, ihan niin kuin hänkään ei haluaisi olla missään muualla.

Nyt olen takaisin Tampereella ja pitäisi keskittyä kaikkeen muuhun, kuorotreeneihin ja tentteihin ja siivoamiseen ja terapiaan, mutta miten muka voisin kun kaikki tavarani tuoksuvat Viirulta?

i've been saving all my summers for you
i've been saving all my summers for you

273

anger is just sad's bodyguard

268

Siitä on pitkän, pitkän aikaan kun olen viimeksi polttanut tupakkaa makuuhuoneeni ikkunasta keskellä yötä, mutta silloinkin oli kesä ja ajattelin tyttöä. Eri kesä ja eri tyttö (eri kirja joka minut sai ajattelemaan), mutta jotkut asiat eivät kai ikinä muutu.

"While you were making a friend, I was falling in love. We were never equals." Uppoudun niin syvälle kirjallisuuteen, että ehkä joku päivä jään sinne pysyvästi. Aina voi toivoa.

263

Your skin may never be perfect, and that’s okay. 

Life is too short not to have the underwear, the coffee, and the haircut you want. 

Everyone (including your family, your coworkers, and your best friend) will talk about you behind your back, and you’ll talk about them too. It doesn’t mean you don’t love each other. 

It’s okay to spend money on things that make you happy. 

Sometimes without fault or reason, relationships deteriorate. It will happen when you’re six, it will happen when you’re sixty. That’s life.

- five things I am trying very hard to accept -

go fetch me the

"I'm not a coward, dearie. It's quite simple, really. My power... means more to me than you."

"No. No, it doesn't. You just don't think I can love you. Now you've made your choice. And you're going to regret it. Forever. And all you have... is an empty heart. And a chipped cup."

- Once Upon A Time, S1E12

Viikonloppu kuoron kanssa keskellä metsää. Mikroskooppisen pieni makuuhuone seitsemän muun tytön kanssa; onneksi yksi heistä oli äänivastaavani, se joka aina halaa minua nähdessään ja ymmärtää että aina ei jaksa muita ihmisiä. (Lauantaiaamina puoli seitsemältä vain me kaksi ruokasalissa, hänellä keskeneräiset villasukat ja minulla kirja. Linnut lauloivat ulkona niin äänekkäästi että nauratti, tuli aivan mieleen lapsuudenajan kesämökki.) Jaksoin minä perjantaina pelata lautapeliä tunnin verran ja lauantaina kävin jopa saunassa muiden kanssa, mutta pakenin treeneistä futismatsista ruokailusta kaikkialta niin nopeasti kuin vain pystyin, käperryin sänkyni nurkkaan lukemaan Uhrilampaita kunnes unilääkkeet alkoivat vaikuttaa ja onnistuin vaipumaan taas kerran uneen.

Tänään en pystynyt menemään työharjoitteluun, ahdistaa pelkkä ajatus terapiasta ja taas kerran kuorotreeneistä huomenna. Haluaisin vain nukkua viikon putkeen, en jaksaisi ketään tai mitään.

(En ole meikannut miltei kahteen kuukauteen, ihoni näyttää niin paljon terveemmältä mutta ikävöin korallinpunaisia huuliani.)

god save

When you have exhausted all possibilities, 
remember this:

You haven't.

- Thomas Edison -

they're memories made

Vietän kouluttoman maanantain aamupäivän kaupungilla, olen tukehtua nauruun kun Marja lähettää minulle bussissa viestin, että kuulun johonkin erityishienojen parsojen sukuun. Brassica marieanum, hymyilen vielä kaupan kassallakin leveästi vaikka Cliniquen sievässä kassissa on kuitti kahdeksankymmenen euron ostoksista. Kotona vien roskat ja lenkitän koiran, lannoitan puupavun ja traakkipuun, tiskaan ja siivoan hiekkalaatikon ja on vielä tarkoitus lukea tenttiin ennen kuin Marja tulee kotiin. Väsähdän kuitenkin heti sohvalle istuttuani ja herään vasta oven käydessä viideltä, en ymmärrä miten olen koko ajan niin uskomattoman väsynyt.

(Ehkä sen takia että näin viime yönä taas sitä samaa unta, sitä jossa on valkokultaa ja violettiin taittava polkkatukka ja josta herään onnellisempana kuin pitkään aikaan - onnellisena siihen asti kunnes tajuan että vain osa yöstä oli muistoa, että kaikki päättyi jo kauan sitten. Lisään Adelen Someone Like You:n ABBAn The Day Before You Came:llä alkavan soittolistan viimeiseksi kappaleeksi ja tuijotan kaikkea niiden välissä. Mietin tuhannetta ja taas tuhannetta kertaa kaikkia niitä hetkiä, kun minulla oli tilaisuus muuttaa tulevaisuuttani. Nyt on liian myöhäistä, ja pelkään etten ikinä tule lopettamaan suremista.)

(you know how the time flies

only yesterday was the time of our lives

we were born and raised in a summer haze

bound by the surprise of our glory days)

tyttö sekä hän

"were you in love with her, beast? did you honestly think she'd want you when she had someone like me?"

näin aamulla kalevan kirkon edessä tytön jonka kasvoja kehysti punertava kiharapilvi, ja hetken ajan olin varma sen olevan se yksi, josta olen niin monet kerrat nähnyt painajaisia. hengitä.

lauloin tänään god rest ye merry, gentlemen kauniisti, paljon kauniimmin kuin kertaakaan aikaisemmin. silti sormeni puristivat koko ajan sulkeutuvaa haavaa ja mietin, että joko tänään vai ehkä huomenna kun -

nyt sä tahdot

"you can break anything if you try hard enough."

välillä katson itseäni peilistä ja mietin, olenko loppujen lopuksi muuttunut ollenkaan. kyllä, olen minä ihan selvästi aikuisempi, tiedän mitä haluan ja tunnen vastuuta teoistani, mutta kaikkein syvimmällä sisimmässäni pelkään olevani sama ihminen - ihminen joka antaa toisten kohdella itseään kuin lautasellista paskaa ihan vain sen takia, että niin paljonvähän luulen arvoni olevan. ihan sama etten muista milloin kukaan muu kuin viiru olisi ottanut minuun omatoimisesti yhteyttä, ihan sama ettei seurakyselyihini vastata, ihan sama etten kelpaa kenellekään muuksi kuin humalaiseksi yhdenyönjutuksi, ihan sama ihan sama ihan sama, minun pitäisi olla kiitollinen jo tästä vähästä, minun pitäisi olla kiitollinen että kukaan ylipäätään jaksaa vilkaista oksettavaa naamaaani. (mutta tässähän pointti on: eivät he jaksa.)

en kestä en kestä en kestä en kestä en kestä tänään haluan kuolla

en jaksa

come, stop

hoen itselleni uudelleen ja uudelleen olevani aikuinen ihminen hengitä hengitä älä kiroile ääneen älä itke vaan hengitä ja pystyväni myös käyttäytymään kuin sellainen. muistutan tällä hetkellä aivan liikaa itseäni sinä kesänä kun täytin seitsemäntoista: katkeraa kiroilua, puhelimen maanista tuijottamista ja tietokoneen edessä itkun pidättelemistä. onneksi olen vuosien varrella sattuneiden tilanteiden (pettymysten) ansiosta oppinut näyttelemään tyyntä, valehtelemaan sujuvasti kaiken olevan hyvin, pakottamaan vartaloni rennoksi ja nauramaan niin kuin kaikki olisi hyvin vaikka oikeasti haluaisin vain raadella -

tänä iltana makaan sängyllä kirjan kanssa, koira puoliksi sylissä ja säpsähtäen aina kun vieressä istuva marja kiljuu playstationissa hurisevalle battlefieldille. välillä minä sanon jotain päätöntä ja hän pörröttää hiuksiani, saa minut hymyilemään aidosti taas kerran. en tiedä mitä olen tehnyt ansaitakseni niin hyvän ystävän.

"crash and burn, mutta lähtisin ainakin rytinällä."