if we only die once

Kävelen aamulla tuttua reittiä Appelsiinin ja Riinan luota, aamuaurinko paistaa ja ulkona on lämpimämpää kuin säätiedote alunperin ennusti. Kotiin päästyäni Marja on edelleen nukkumassa enkä halua herättää häntä turhaan, joten menen sänkyyn lukemaan puhelimeni näytöltä ja nauttimaan hiljaisuudesta. Kissa kellahtaa viereeni nukkumaan, puriseva pieni patteri lantiotani ja reisiäni vatsen, ja on niin suloinen että minun on pakko yrittää ottaa meistä kuva.

Katson kuvassa verhojeni läpi paistavaa aurinkoa, raajat levällään retkottavaa kissaa, shortsien alta pilkistävää rusketusrajaa. Jos siinä olisi kuka tahansa muu kuin minä itse, sanoisin että lantion muodostama kaari näyttää kauniilta, että kuvan naisella ei ole mitään hävettävää, päinvastoin. Mutta koska tiedän vartalon kuuluvan minulle itselleni, kiertelen ja kaartelen ja vältteleen ja vähättelen: kuvakulma sattuu olemaan sellainen jossa kaikki näyttää pienemmältä, löysä toppi piilottaa vatsamakkaran ja toisen ja kolmannen, kissa peittää pahimmat osat reisistä. Enhän minä. Ei.

Puen kengät jalkaan ja lähden koiran kanssa ulos hengittämään, yritän keskittyä tärkeämpiin asioihin. Kahlaamme järvessä ja tutkimme pieniä metsäpolkuja, istun katsomaan vesihiihtäjiä ja juon Muumi-limsaa. Huomenna on uusi päivä työssä josta pidän niin paljon että tekisin ilmaiseksi, ylihuomenna alkaa kesäkauden kuorotreenit. Ei minun tarvitse olla laiha, ei tarvitse ei tarvitse ei tarvitse ei tarvitse.

(Ehkä jos toistan sen tarpeeksi monta kertaa, alan itsekin uskoa sitä.)

everything is cool

Aurinko paistaa kasvoilleni kun juoksen Tampereen rajan yli kohti Kangasalan pikkuteitä, kauemmas ja kauemmas kotipihasta. Tump tump tump tump, pinkit tossut iskevät soraa vasten musiikkini tahtiin minuutti toisen kolmannen kahdennenkymmenennen jälkeen kunnes on pakko hidastaa vauhtia hetkeksi.

Ajattelen varastosta löytyneitä, vuosi sitten täydellisesti istuneita shortseja jotka eivät enää nouse edes reisien yli, ja pidennän askeleitani.

frisk som

"En tiedä miksi jotkut numerot ovat hyviä (yksi viisi kahdeksan) ja jotkut pahoja (neljä kuusi), mutta niin se vain on, ja tuntuu joltain kohtalon vitun ivalta että juuri kuusi on se kilomäärä mitä oon vuodessa lihonut, lukuun joka alkaa kuutosella. Tiedän etten saisi käydä vaa'alla jos haluan yrittää parantua, mutta - niin. Mutta. En halua alkaa numerolla kuusi.  

Mulla on kaappi täynnä vaatteita jotka ei mahdu mun päälle, ja kohta on jo niin lämmintä ulkona etten voi piiloutua kerrosten alle."

Uusi paperipäiväkirjani on sidottu mintunvihreisiin kansiin ja näyttää vanhemmalta kuin oikeasti on. Hukun kouluhommiin, olen miettinyt valmistujaispäivälleni mekon ja tuulihattureseptin mutten uskalla vielä kertoa ihmisille. Mitä jos en onnistukaan?

Kevätkauden konsertti on keskiviikkona, minä en vieläkään osaa Den 25 Oktober 1902:ta ulkoa. En tiedä, milloin minun on tarkoitus ehtiä harjoitella - ei minulla oikeasti olisi aikaa edes tämän merkinnän kirjoittamiseen. Tiistai-iltaisin ennen treenejä lyyhistyn puoliksi Kiurun päälle, hän silittää hiuksiani ja kutsuu pieneksi, ottaa kädestä kiinni ja auttaa minut ylös kun on aika lähteä laulamaan. Jotenkin jaksan hymyillä.

on mennyt pois

Vappu kuluu haalarien, kuohuviinin ja valkolakkien täyttämässä sumussa. Istun Kiurun kanssa Sorsapuistossa ruudullisen viltin päällä, minun oikea ja hänen vasen pikkurilli kietoutuneina toisiinsa; istun Appelsiinin ja Riinan olohuoneessa muiden Poikien kanssa, väittelemme tuhannetta kertaa mikä on The Fash Show'n paras sketsi; istun yöllä sängyssäni, harjaan kimalletta pois viime viikolla vaaleanpunaiseksi värjätystä tukastani ja nauran kun kissat saalistavat kaulastani roikkuvaa serpentiiniä. Rakastan vappua, rakastan rakastan rakastan, enemmän kuin joulua tai juhannusta, melkein jopa enemmän kuin syntymäpäivääni: mikään ei voita kimalletta ja serpentiiniä ja ilmapalloja ja simaa ja munkkeja ja ja ja.

Työssäoppimispaikassa nautin itse työstä mutta haluan kuolla kaiken sosiaalisen draaman takia. Vielä kolme viikkoa taimistolla ja toiset kolme koululla: enää kuusi viikkoa, ja sitten kaikki on ohi. Ennen valmistumista täytyy hoitaa työssäoppimisen näyttö, opinnäytetyön kirjallinen versio, portfolio, yhden pihasuunnitelman työseloste ja budjettilaskelma, viljelysuunnitelma ja istutussuunnitelma, liiketoimintasuunnitelma ja siihen kuuluva markkinointisuunnitelma, lasku ja tilaus ja tarjous ja tarjouspyyntö, ammattienglannin näyttö muille oppilaille pidetyn puutarhakierroksen muodossa, pihasuunnittelun ja yrittäjyyden näytöt, keväällä näyttävästi kukkivien pensaiden tentti, yksivuotisten rikkakasvien tentti ja monivuotisten rikkakasvien tentti. Kyllä minä pystyn tähän. Pystyn. 

(Pystynhän? Minua pelottaa niin kamalasti, en häpeä myöntää. Pakko valmistua, pakko pakko pakko pakko.)

Istun sohvalla ylikuumentaessa tietokonetta Photoshopatessa portfoliokuvia, televisiosta tulee pelikonsolin Netflixin kautta Skins-maratoni ja iPadista pyörii jääkiekkoa. Aina kun katson Skinsiä tapahtuu kaksi asiaa: tunnen kuinka syömishäiriö huutaa ja repii ja raivoaa vartalossani, ja ajattelen Pinniä. Ensimmäinen ajatus lienee sarjan teemojen takia ihan looginen, mutten ole ikinä saanut selvitettyä miksi yhdistän Pinnin siihen niin vahvasti. Laitan hänelle viestiä ja suren vähän; voi kun me voisimme molemmat vain olla onnellisia.

shakespeare syntyi

"Meidän koivet sointuu yhteen."
"Kappas, niin tekee!"

Kävelen Kiurun kanssa konsertista bussipysäkille (bileistä bussipysäkille, treeneistä ulko-ovelle) ja hymyilen hänen farkuilleen, minun sukkahousuilleni. Ennen kuin hän kääntyy vasemmalle ja minä oikealle, sovimme katsovamme Keisarin uudet kuviot heti kun molemmilla on aikaa, toivottavasti jo ensi viikonloppuna. Bussissa matkalla kotiin kirjoitan Lennolle viestin toisen seitsemännen, nauramme ihmissuhteista ja henkareista ja tulevasta kesälomasta. Ihan hassua, kuinka neljän vuoden jälkeen minulla alkaa oikeasti olla ystäviä kuorosta: ystäviä, ihmisiä joita näkee vapaa-ajalla eikä vain tiistai-iltaisin ja satunnaisina lauantaipäivinä.

Huomaan käyväni joka aamu taas vaa'alla, mittaavani juoksulenkkini kilometrien sijaan kaloreina. Yritän hiljentää Sen Äänen, minä ihan oikeasti yritän, mutta kevät on niin kamalan vaikeaa aikaa - kerrokset vähenevät, farkut muuttuvat sukkahousuiksi ja takit pelkiksi neuleiksi, ja minulla on kovin iso olo.

remember me

Miksi syöminen on niin vaikeaa? Itken itseinhoa ja ahdistusta mutten silti saa estettyä haarukan menoa suoraan kattilaan; poden huonoa omatuntoa huonon omatunnon puutteesta kun jätän aterian välistä. Miksi lämmin ruoka tuntuu ansaitulta vain päivänä, jolloin olen käynyt lenkillä? Miksen vain voi löytää sitä kultaista keskitietä, olla tyytyväinen vartalooni muhkuroine kaikkineen?

(Miksen vain voi -

everything's cool

Tunnen kuinka kylkiluuni puristavat keuhkojani, sykkeeni on katossa ja kylmä hiki nousee niskaan kämmeniin jalkoihin, en saa henkeä en saa henkeä en saa henkeä

Eilinen Facebook-päivitykseni, nauran iloisena kuinka ihanaa on olla aikuinen, kun voi syödä kakkutaikinaa aamupalaksi jos siltä tuntuu. Äiti kommentoi sitä tänä aamuna, tietenkin äiti kommentoi sitä - "Actually, being an adult means deciding not to eat it". Melkein neljännesvuosisata elämää takana eikä äiti edelleenkään kyllästy jankuttamaan minulle syömisestä (liikaa) ja painostani (liikaa). Tiedän etten ole hoikka, kyllä mä vittu tiedän, olen nykyään kiloa vaille ylipainoinen, mutta onko äidin pakko huomautella asiasta koko ajan? Kertoo omasta laihdutuksestaan (bulimiastaan), grammoista ja kiloista ja senttimetreistä niin ylpeällä äänellä, kysyy kuinka paljon minä painan ja kertoo kuinka paljon minun pitäisi painaa. Ja kun hän tietää varsin hyvin syömishäiriötaustastani, hän tietää kuinka triggeroivaa (voi kuinka vihaan tuota sanaa, mutta tässä tapauksessa se on ainoa osuva) minulle on kuunnella tuollaista; olen kerta (vuosi) toisensa jälkeen pyytänyt häntä olemaan kommentoimatta ruokavaliotani tai painoani, tuloksetta.

Minua oksettaa, ajattelen vain aamupalaleipieni päällä olleita juustoviipaleita, kuvittelen kuinka ne ujuttavat itsensä ihoni alle, mietin miltä näytin viime keväänä ja miltä näytän nyt. Tiedän että se on vain sairaus joka yrittää saada minut repsahtamaan, tiedän ettei se oikeasti toimi niin, mutta tällä hetkellä en voi kun maata sängyssä ja itkeä.

kingdom

Mietin, että voisin uudenvuoden kunniaksi tehdä kysymyspostauksen, johon aattona sitten vastaisin. Muutama päivä aikaa siis, kommentoikaa jos on jotain mitä haluatte tietää kuluneesta vuodesta tai minusta ylipäätään!

(Joulu on ohi, kiitos luojan. Kävin eilen kaupungilla tuhlaamassa joululahjaksi saamani Lifen lahjakortin (eihän kenenkään tarvitse tietää että kaupassa kävi pieni repsahdus, ei kenenkään tarvitse tietää mitä kylpyhuoneen kaapissa säilytän) ja ostamassa aivan liian kalliin lankakerän, tänään olen pelannut kuusi tuntia videopelejä ja syönyt vain suklaata. Kolme päivää tätä vuotta jäljellä, kolme päivää aikaa maata lahnana, ja sitten - niin, sitten.)

soitto hiljeni

Vuorokaudessa on kaksikymmentäneljä tuntia. Niistä kymmenen menee nukkumiseen, tunti aamutoimiin, kahdeksan töissä, tunti työmatkoihin, tunti terapiassa, tunti lenkillä: kaksikymmentäkaksi tuntia. Kaksi tuntia vuorokaudesta minulla on aikaa hengittää, lukea kirjaa sohvalla tai käydä lempibaarissa yksillä Sinin kanssa. (Välillä Sini flirttailee minulle aivan kuus-nolla, välillä hän yrittää parittaa minua jokaiselle vastaantulevalle ihmiselle. En ymmärrä. Ehkä en edes yritä ymmärtää, olen liian väsynyt loogiseen ajatteluun.)

Yksilöterapiassa on aloitettu pakko-oireisen häiriön siedätyshoito, haluan vain itkeä. Terapeutti lupaa tämän auttavan sekä pakko-oireiden lievittämisesssä että yleisellä tasolla ahdistuksen sietämisessä, mikä taas auttaa sekä tunneperäisessä ahmimisessa että itsetuhoisten impulssien hillitsemisessä. Tiedän sen toimivan kunhan jaksan panostaa, tiedän, mutta silti - se on niin vitun raskasta, tuijottaa puoli tuntia tai tunnin ajan asiaa joka saa minut haluamaan repiä silmäni irti paljain käsin, tai sietää kosketusta joka saa haluamaan leikkaamaan käteni irti.

Välillä mietin, mitä olen tehnyt ansaitakseni näin rikkinäisen pään.

(Syömiseni lipsuvat, lipsuvat, lipsuvat. Päivä toisensa jälkeen kalorit pysyvät liian pieninä, hitaasti mutta varmasti vaa'an numerot pienenevät. Tiedän ettei pitäisi, mutta toukokuussa on vuosijuhla ja iltapukuni on minulle koon liian pieni ja minun on pakko mahtua siihen pakko pakko pakko pakko -)

without you i'm nothing

Päivät kiitävät ohi huomaamatta. Äskenhän vasta oli perjantaiaamu ja kirosin töissä puukkoa jota ei ole teroitettu miesmuistiin, äskenhän vasta makasin pää Lokin sylissä hänen silittäessä tukkaani, äskenhän vasta kasasin materiaaleja askarteluprojektia varten, äskenhän vasta vihasin itseäni kun sorruin ahmimaan taas kerran.

Tänään heräsin aikaisin ja menin pienen arthouse-teatteriin takanurkkaan katsomaan elokuvaa joka sai kyyneleet valumaan niin vuolaasti että hävettäisi - hävettäisi, ellei katsomon kaikilla seitsemällä muulla ihmisellä olisi olleet yhtä kosteat silmät. Yksi nainen lähti kesken pois kun ei kestänyt katsoa ruoskimisen aiheuttamaa verisumua, minunkin piti kääntää katse pois useamman kerran mutta en periaatteesta suostunut poistumaan sen takia etten kestä totuutta.

(Kotona luen sähköpostiin saapuneen puolueeni uutiskirjeen ja mietin, miten ihmisoikeudet voivat kaikessa yksinkertaisuudessaan olla edelleen niin vaikea asia.)

(Arthur's Seat, Blackness, Bo'ness, Dalkeith; Museum of Childhood, National Museum of Scotland, Scottish National Gallery; Royal Botanic Garden, Princes Park, Castle Rock, Holyrood Park; South Bridge Vaults, Greyfriars Kirkyard, Covenanters Prison... Suunnittelen lähteväni yksin Edinburghiin viikoksi kesällä. Siitä on liian kauan kun olen ollut yksin reissussa, haluan voida mennä vain oman mieleni mukaan: jos tahdon käydä päivän aikana kolmella turisteille suunnatulla kauhukierroksella niin minähän käyn, jos haluan viettää kaksi kokonaista päivää vain kävelemässä Skotlannin rannikolla niin pakkaan kengät laukkuun ja lähden. Viime kerralla vietin lauantai-illan katsellen hautakiviä joiden alla mätänevät ruumiit antoivat nimensä J. K. Rowlingin hahmoille; muistan edelleen kylmät väreet, jotka kulkivat lävitseni nähdessäni tekstin Thomas Riddell Esq, also: Thomas Riddell Esq, his son.)

hold your breath and count to ten, 

and fall apart and start again, 

hold your breath and count to ten, 

start again, start again

ookko tehny lenkkiä?

Aamulla törmään kahdesti oveen ja kerran seinään kun en yksinkertaisesti ole pysyä pystyssä, on minuutista kiinni etten myöhästy bussista, koulussa työ menee niin päin helvettiä kuin vain voi mennä (neljä tuntia minä sitä väkersin ja lopputulos oli niin vilpittömän ruma, etten kotimatkalla kyennyt pidättelemään kyyneleitä), omaan huoneeseen päästyäni haluan repiä itseni kappaleiksi ja päädyn ahmimaan aivan hävettävän määrän ruokaa, kuorotreeneissä joudun lähtemään aikaisin pois koska tuntuu kuin pääni olisi halkeamassa koska en taaskaan ole vittu muistanut juoda mitään koko päivänä.

Vihdoin romahdettuani sohvalle ei auta muu kuin laittaa napit korvaan ja kuunnella vuorotellen The Kinksiä, The Clashiä, Klamydiaa ja vanhaa Eppu Normaalia, täyttää pääni paremmilla muistoilla kuin viime vuodet: automatkat käsipalloturnauksiin ruokakauppaan mummilaan minne tahansa ilman äitiä tai pikkuveljeä, laulamme isin kanssa täysillä (paitsi niitä kaikkein rivoimpia Klamydian biisejä, niitä isi ei edelleenkään kuuntele minun seurassani riippumatta siitä että minä olen meistä se joka pomppii keikkojen eturivissä) vaikka eihän kuusi-seitsemän-kahdeksan-yhdeksän-kymmenenvuotias minä ymmärrä sanoituksista mitään. Ikävä.

(Tuleekohan ikinä koittamaan päivä jolloin kuulen Akun tehtaan enkä ajattele isiä?)

Huomenna ehdin olla tunnin koulussa ennen kuin pitää juosta bussiin. Tiedän olevani hyvä virallisissa tilanteissa mutta kauhistuttaa silti, siitä on niin kauan kun olen viimeksi ollut työhaastattelussa. Ja kun minä oikeasti haluan juuri sinne työssäoppimaan, tiedän että sinne hakee niin moni että mahdollisuuteni ovat käytännössä nollassa mutta silti, helvetti, haluan. Ja minä pystyn tähän, pystyn koska ei minulla muuta vaihtoehtoa ole, käyn koulua ja menen työssäoppimaan ja haen kesätöitä ja hoidan velvollisuudet ja laulan aivan helvetin hyvin enkä tuota pettymystä yhtään kellekään.

Flowers preach to us if we will hear:

The rose saith in the dewy morn,

I am most fair;

yet all my loveliness is born 

upon a thorn.

The poppy saith amid the corn:

Let but my scarlet head appear

and I am held in scorn;

yet juice of subtle virtue lies

within my cup of curious dyes.

The lilies say: Behold how we

preach without words of purity.

The violets whisper from the shade 

which their own leaves have made:

Men scent our fragrance on the air,

yet take no heed

of humble lessons we would read.

But not alone the fairest flowers:

The merest grass

along the roadside where we pass,

lichen and moss and sturdy weed,

tell of His love who sends the dew,

the rain and sunshine, too,

to nourish one small seed.

- Christina Rossetti, "Flowers Preach"

(Laulamme kevätkonsertissa Antti Nissilän sovituksen Flowers Preachistä, saatan hyvinkin kuolla onnesta kun pääsen kajauttamaan ilmoille ala-G:n.)

please don't leave me

Koulussa on lounaaksi kasvissosekeittoa ja juuresraastetta mutta myös kermassa uivaa omena-mustikkapaistosta, aluksi minä ihan oikeasti kuvittelin ottavani vain vähän ruokaa enkä ollenkaan jälkiruokaa mutta sitten jokin napsahti, tietenkin napsahti, ainahan minulla napsahtaa. Täytän pienen kulhon ihanalla tummansinisellä mönjällä ja kymmenen minuuttia myöhemmin nousen pöydästä ja juoksen vessaan, mä en pysty tähän mä en pysty mä en pysty tajuattekste että mä en vittu kykene olemaan, kai luokkakaverit ovat jo tottuneet siihen että minä lähden aina heti syötyäni, kai he luulevat minun vain pakenevan johonkin nurkkaan lukemaan rauhassa.

Pidättelen itkua pestessäni tärisevät käteni, en ymmärrä miksi en vain voi olla onnellinen (viisikymmentäkahdeksankiloinen ja silti onnellinen) tyttö joka syö ilman että haluaa repiä ihonsa riekaleiksi.

a light that never goes out

netti yleisellä tasolla reistailee, minkä lisäksi great firewallin ohittava softa jumittaa, uskomatonta miten pitkältä ajalta kaksi päivää tuntuu kun ei pääse verkkoon.

olin kuolla joulupöydässä, sydän hakkasi ja kylmä hiki nousi otsalle kun lapioin laatikoita lautaselleni. onneksi muuten aatto selvittiin kunnialla - kuusen alla oli michael korsia ja mulberryä, hermèsiä kolmeenkin otteeseen ja paljon muuta, hyvä etten värissyt innosta avatessani paketteja. ("mikäs siinä, mutta välillä taas muistan että en oikeesti oo varma onko isin ja pikkuveljen sen arvoista että joudun kestää äidin sanoja", kirjoitin helille jo seuraavana iltana äidin räjähdettyä taas tyhjästä ja huudettua minulle että ehkä minun olisi ollut parasta pysyä suomessa.) yritän pitää hengitykseni tasaisena, menen huoneeseeni suljetun oven taakse jok'ikiseksi hetkeksi kun en ole kylpyhuoneessa, keittiössä tai perheen kanssa kaupungilla. välillä olen silti tulla täysin mökkihöperöksi, pakko ottaa oxamin kun koko keho huutaa pois tästä talosta pois tästä talosta pois täältä pois täältä pois pois pois enkä pääsisi pidemmälle kuin asuinalueen porteille vaikka haluaisinkin.

(näen aivan ihmeellisiä unia taas: ulkona sataa sokeria, työpaikka täyttyy pelkistä tulilatvoista ja heli työntää minut kaivoon huutaen sanoja jotka olen viimeeksi kuullut lukioaikaisen tyttöystävän suusta. herään säpsähtäen ja joudun rauhoittelemaan itseäni pitkään, selaan mustekala- ja apinahymiöin varusteltuja viestejä ja onnistun nostamaan hymyn huulilleni ennen kuin vaivun takaisin uneen.)

onneksi on pikkuveli, nauramme ja heilutamme käsiämme kuin mitkäkin sekopäät puhuessamme niin nopeasti ja niin omalla kielellä että vanhemmilla alkaa olla vaikeuksia pysyä kärryillä - "it's not our fault that you don't understand our spectacular lingo", huudamme takapenkiltä ja yritämme tuloksetta pidätellä naurua ilmeillessämme heidän selkiensä takana. äiti ottaa meistä sohvalla kuvan jossa näytän aivan uskomattoman typerältä mutta lisään sen silti facebookiin, veljellä on käsi harteideni ympärillä ja hän selittää jotain kemia-aiheista vitsiä, minä en ymmärrä puoliakaan mutta silmäni ovat silti kiinni ja hymyni pelkkää hammasta niin kuin aina nauraessani aidosti, kun olen niin onnellinen etten pysty lainkaan hallitsemaan kasvojani.

let nothing you dismay

kello ei ole edes kolmea iltapäivällä kolmantena päivänä täällä ja nyt jo oli läheltä piti -tilanne. taas jostain aivan pienestä, piparkakkukuorrutteesta ja kuinka minä taas tahallani pilaan ja sotken kaiken, hän saa puhua minulle ihan niin törkeästi kuin sielu sietää mutta minun pitää kunnioittaa vanhempiani tai muuten joten lopputulos on aina sama: jos sanon sanallakaan vastaan niin äiti muuttuu maailmanhistorian pahimmaksi marttyyriksi, minä olen lähellä itkeä turhautuneisuudesta ja isi joutuu rauhoittelemaan molempia vuorotellen.

(eilen äiti istui pelaamasssa tietokoneellaan ja selitti siitä kuinka häntä mietityttää että onkohan hän vaikuttanut minun psyykkisiin ongelmiini. teki mieli huutaa että mitäs vittua luulet sulta olis pitänyt kieltää lasten hankkiminen, ensimmäinen muistoni on äidin bulimian todistaminen, olen kasvanut kuunnellen kuinka en ikinä ole tarpeeksi hyvä fiksu laiha kaunis laiha laiha laiha ja auta armias jos en huuda kiitollisuuttani jokaisesta pienestä asiasta, kaikki on aina minun vikani koska minä olen kiittämätön pieni paska ja äiti vain viaton uhri. joten joo, sanoisin että ehkä äidin käytöksellä on ollut pieni osa tautiluokituslistani laajuuteen.)

(kyllä, olen varsin tietoinen siitä kuinka katkera olen äidilleni, thankyouverymuch.)

mutta olen sentään saanut jo kahtena yönä nukkua yli kymmenen tuntia putkeen, olen katsonut televisiota ja pelannut pelejä ilman huonoa omatuntoa ensimmäistä kertaa miesmuistiin, eilen olimme koko päivän kaupungilla ostoksilla ja käytiin varaamassa junaliput maan koillisosaan ensi viikonlopuksi. kyllä minä jaksan, pakko minun on jaksaa, ei tässä muita vaihtoehtoja ole. ei vaikka minun kuinka tekisi mieli -

and -

haluan olla pieni

there's still time

"mä vaan haluun - mä haluun ettei musta oo vaivaa, haluun olla pieni ja huomaamaton ja ja... niin."
"sä puhutkin niin hiljaisella äänellä, ihan kuin haluaisit kadota."

terapiaryhmässä tuttu tyttö kiinnittää huomiota asiaan, josta en itse aikaisemmin edes tietoisesti tajunnut. marjan kanssa olen kyllä äänekäs, ja helin ja lokin ja muiden turvallisten ihmisten kanssa, mutta vieraiden seurassa esittäydyn niin hiljaa että moni joutuu pyytämään minua toistamaan sanomani.

"marie."
"anteeks mikä?"
"marie."
"marie?"
"joo."

niin kamalan outoa ajatella että olen se sama tyttö, joka meni viisitoistakesäisenä juttelemaan ventovieraalle heti ensimmäisenä lukiopäivänä. en edes muista, mitä tarkalleen ajattelin tai sanoin - näin tytön jolla oli suloinen paita päällä (oliko siinä possu? rotta? jokin eläin se oli) ja kävelin hänen luo. miten se rohkea, iloinen tyttö voi olla minä? tänään sain kamalan ahdistuskohtauksen koulussa koska muut pitivät niin kovaa meteliä etten pystynyt keskittymään opettajan puheeseen: pelkään muiden ärsyyntymistä halveksuntaa vihaa mulkoilua niin paljon etten uskalla pyytää olemaan hiljaa, ja sisälleni pakkautuva kiukku muuttuu turhaantumisekesi muuttuu ahdistukseksi muuttuu vessassa itkemiseen ja itseni vihaamiseen.

ever dream

kuorotyttö välittää terveiset, että minua oltiin kokouksessa kehuttu hyväksi ja aikaansaavaksi. naurahdan ääneen lukiessani viestin; minä, aikaansaava? olo on kaikkea muuta kuin tehokas, jokaisen tehtävän suorittaminen on itkunsekaisen pakotuksen takana, haluan vain nukkua joululomaan asti. mutta ei, en saa, ei vielä. kirjoitan sähköpostin toisensa jälkeen, käyn laulutunneilla ja kuoroharjoituksissa, lenkitän koiraa, siivoan ja tiskaan ja pyykkään, autan luokkalaisia ruotsin kielen läksyissä, teen powerpoint-esitelmiä, editoin mainosvideota, opiskelen ruukkukasveja, kirjoitan puhtaaksi muistiinpanoja lannoituksesta ja kalkituksesta ja avomaan talvisuojista ja hallan torjunnasta ja ja ja ja. pelkään että jokin sisälläni napsahtaa, että jokainen uusi velvollisuus on olki joka katkaisee kamelin selän. mutta silti väännän kasvoni väkisin hymyyn, en osaa sanoa ei vaan sanon joo tietty voin vaikka haluan vain lyyhistyä sänkyyn.

(kieltäydyn leivästä, kieltäydyn pastasta, kieltäydyn keksistä, kieltäydyn kieltäydyn kieltäydyn. syön palan marjan tekemää pizzaa mutta vain koska se oli iltakuudelta aamupalani, lasken mehutiivisteen sokereita ja grammoja eilisestä. en uskalla kertoa kenellekään että olen taas vajoamassa, en halua painaa muiden harteita minun ongelmillani.)

(tarvitsisin halausta.)

numb

reväytän jotain niskassani heittäessäni lasin täysillä seinään. vihaan itseäni, vihaan inhoan halveksun en kestä, olen niin oksettavan lihava ja silti vain syön ja syön ja syön, itken ja huudan ja ikävöin kadonnutta itsekuriani. piilotan puhelimeni kirjoituspöydän laatikon perälle ihan sama hiljaa se kuitenkin pysyy enkä enää ikinä halua kaivaa sitä esille, käperryn sänkyyn peittojen alle miettimään puukko mattoveitsi partaterä kaikkea mitä en saisi.

hoidetaan kämppä berliinistä

tänään tapahtui jännä asia: radiosta kuului samuli putroa, ja sen sijaan että olisin vaihtanut kanavaa niin minä vain hymyilin ja lauloin mukana. en ole kuunnellut putroa niin kovin pitkään aikaan, en edes tiedä milloin assosiaatiot ovat muuttuneet - mieleeni ei tullutkaan kipua ja rikottuja lupauksia, vaan kevätpäiviä ja nauravia ystäviä ja (jostain syystä, en ole varma miksi) muuttolaatikoiden pakkaaminen auringonpaisteessa.

hassua miten omat ajatukset voivat muuttua niin paljon.

tein marjalle ja hänen tyttöystävälleen lime-chilimaustettuja bataattilohkoja kasvisgratiinin ja marinoidun tofun kanssa, marja teki lettuja lakkahillon ja jäätelön kanssa. söin kiltisti mutta silti jokin kutittelee aivojeni nurkkaa: mitäpä jos lopettaisin herkkujen syömisen, karkista ja suklaasta luopuminen oli niin helppoa, mitäpä jos etsisin kadonneen itsekurini? selaan valokuvia toissakesältä, katson kahdeksan kiloa kevyempää itseäni ja teen laskelmia päässäni. seitsemäntuhatta kertaa kahdeksan on viisikymmentäkuusituhatta, viisikymmentäkuusituhatta jaettuna kahdeksalla kertaa seitsemän tekee tuhat, tuhatkuusisataa plus kolmesataa tekee tuhatyhdeksänsataa, grammoja kiloja kaloreita minuutteja tunteja, voi kun se olisi niin kovin helppoa, mitäpä jos? yhdeksässä viikossa ehtisi vaikka mitä, olen tehnyt sen ennenkin, mitäpä jos? muistan äidin ilmeen kun hän reilu vuosi sitten sanoi etten saisi laihtua enempää, vertaan sitä siihen kun mummi aikaisemmin tällä viikolla sanoi että pitää varoa etten liho enempää. (perheeni saattaa olla sekaisin mutta ei se mitään, ei heitä oikeasti kiinnosta niin kauan kun hymyilen ja kättelen ja olen täydellinen nuori nainen, mitäpä jos?)

tuskin kukaan edes huomaisi.

mitäpä jos

we didn't do it

"tiedäthän sä miten lihottavia noi pähkinät on? se on ku söis kermajuustoa paljaaltaan, laittaisit rasvaa suoraan reisiin, niitä ei sais syödä ku pari ja tosi harvoin. ruoan kanssa pitää olla hirveästi itsekuria."

näen kuinka mummin katse käväisee reisilläni hänen puhuessaan, melkein kolme päivää siinä kesti ennen kuin aloin saada kommenttia. istun huoneeni lattialla ja itken ja itken ja itken, kyllä minä olen itsekin huomannut miten oksettavan lihava nykyään olen, kuinka hölskyn ja heilun ja puristun, en enää anna ottaa valokuvia itsestäni, en halua kuulla lisääntyneistä kiloista. puen shortsit päälle koska on niin kuuma että on pakko, mutta en suostu katsomaan itseäni peilistä, ja pitkästä aikaa suunnittelen tosissani että kuinka saisin muut huijattua antamaan minun olla rauhassa syömättä.