frisk som

"En tiedä miksi jotkut numerot ovat hyviä (yksi viisi kahdeksan) ja jotkut pahoja (neljä kuusi), mutta niin se vain on, ja tuntuu joltain kohtalon vitun ivalta että juuri kuusi on se kilomäärä mitä oon vuodessa lihonut, lukuun joka alkaa kuutosella. Tiedän etten saisi käydä vaa'alla jos haluan yrittää parantua, mutta - niin. Mutta. En halua alkaa numerolla kuusi.  

Mulla on kaappi täynnä vaatteita jotka ei mahdu mun päälle, ja kohta on jo niin lämmintä ulkona etten voi piiloutua kerrosten alle."

Uusi paperipäiväkirjani on sidottu mintunvihreisiin kansiin ja näyttää vanhemmalta kuin oikeasti on. Hukun kouluhommiin, olen miettinyt valmistujaispäivälleni mekon ja tuulihattureseptin mutten uskalla vielä kertoa ihmisille. Mitä jos en onnistukaan?

Kevätkauden konsertti on keskiviikkona, minä en vieläkään osaa Den 25 Oktober 1902:ta ulkoa. En tiedä, milloin minun on tarkoitus ehtiä harjoitella - ei minulla oikeasti olisi aikaa edes tämän merkinnän kirjoittamiseen. Tiistai-iltaisin ennen treenejä lyyhistyn puoliksi Kiurun päälle, hän silittää hiuksiani ja kutsuu pieneksi, ottaa kädestä kiinni ja auttaa minut ylös kun on aika lähteä laulamaan. Jotenkin jaksan hymyillä.

wait a minute

Aika kuluu ja kuluu ja kuluu enkä osaa pysähtyä. Koulua, itsenäistä opiskelua, vapaaehtoista opiskelua, kuoroa, kuoron hallituksen kokouksia, kuoron bileitä... Ihmettelen miten en ole vielä lyyhistynyt kaiken alle. Tietenkin välillä hyperventiloin vessassa tai olen pillahtaa itkuun keskellä täyttä bussia, mutta sillä ei oikeastaan ole tekemistä tekemisen määrän kanssa - se nyt vain olen minä,  epävarmuuteni oman kelpaamiseni suhteen ei ole vielä täysin kadonnut, mutta I am a work in progress and that's okay.

Kaksi kuukautta ilman terapiaa ja tunnun pärjäävän ihan hyvin, miten tämä on edes mahdollista? Luen vuoden takaisia merkintöjä täällä ja päiväkirjassa enkä ole tunnistaa itseäni samaksi ihmiseksi ("en edes vaivaudu liikkumaan veistä, painan vain, painan kunnes tunnen ihon rikkoontuvan ja lämpimien pisaroiden valuvan ihoani pitkin, vihaan itseäni"), olenko oikeasti ajatellut itsestäni noin? Kyllähän minä edelleen pelkään muiden mielipiteitä enemmän kuin pitäisi, mutta tiedän sen olevan vain pelko; tiedän että olen arvokas ja että kelpaan juuri tällaisena, tiedän että jos joku ei halua seuraani niin se on heidän menetyksensä, tiedän että painoni tai parisuhdetilanteeni tai ihoni sileys ei määritä ihmisarvoani. Tiedän että en tarvitse toista ihmistä täydentämään itseäni, ja tiedän ettei minun tarvitse kestää sitä jos joku kohtelee minua huonosti. Tiedän ettei minun tarvitse aina jaksaa hymyillä ja olla täydellisen pikkusievä.

Uskomatonta, kuinka paljon ihminen voi vuodessa muuttua.


...Uskomatonta, kuinka jotkut asiat silti pysyvät niin samana. "Välillä minua hävettää niin saatanasti oma fyysisen läheisyyden tarpeeni. Riippumatta kenestä on kyse, olen minä aina, aina se joka tekee aloitteen; minä kosketan kättä, minä tuuppaan hartiaa, minä halaan tai suutelen tai otan spontaanisti kiinni ja alan tanssia valssia. Ahdistaa oma tarpeeni koskea, tuntuu kuin sitä ei ole kenelläkään muulla ja minä yksin olen kuin mikäkin kolmevuotias." Sanat ovat vuoden vanhoja mutta voisivat olla toissapäivältä. Välillä toivon niin paljon että olisin normaalimpi, mietin kuinka paljon helpompaa olisi olla Lokki tai Lintu tai Lento (huomasin nyt vasta, miten taivas-aiheisia antamani nimet ovat) tai joku muu.

(Niin, helpompaa ehkä, mutta tuskin vaihtaisin vaikka voisin: minulla on ihanat ystävät ja maailman tärkein veli, asunto täynnä iloa ja kissankarvoja, harrastus jota rakastan ja tyttöystävä joka saa minut hymyilemään vaikka olo olisi kuinka kurja.)


Tänään pitää kirjoittaa näyttösuunnitelma ja tehdä ruokaa, huomenna lähden allekirjoittamaan kauppasopimusta vanhempien puolesta, tiistaina lähden Lokin luo katsomaan paskoja elokuvia ja juoruamaan taas ties kuinka monen viikon edestä. Nyt on kuitenkin vielä hetki aikaa hengittää, katson Doctor Who:ta ja neulon ja opettelen kevään konserttiohjelmistoa ulkoa. Jos tuo helvetin lumisade vielä loppuisi, niin päivä saattaisi hyvinkin olla täydellinen.

domino

...Mutta niin, kyllä suurin osa päivistä silti on hyviä. Niin hyviä etten tiedä miten päin olla: saan ryhmänohjaajan kanssa sumplittua opintojeni viimeiset vaiheet selväksi (valmistun syksyllä! minä! valmistun!), kikatan Sinin sängyllä niin iloisena että tunnit vierivät ohi kuin huomaamattani, saan Marjalta myöhäisenä joululahjana hänen pajalla tekemänsä tutun sinisen (puhelinkopin) kaapin, kipitän melkein-naapuriin kuoron hallituksen kokoukseen missä ihmiset kuuntelevat minua täysin vakavissaan, hymyilen Heliltä tulleille viesteille ja yritän edes jotenkin hallita sisälläni tapahtuvaa läikähtelyä nähdessäni hänen lähettämän kuvan.

Miten elämästäni on tullut tällaista? Eivät asiat ole täydellisesti, eivät tietenkään: syön lääkkeitä ja taistelen ahdistusta ja paniikkia vastaan, stressaan edessä olevaa paperisotaa valtion kanssa, näen levottomia painajaisia yön toisensa jälkeen ja välillä itken nähdessäni peilikuvani, mutta silti. Yhtäkkiä olen ihminen enkä pelkkä kaikkea (mutta eniten itseään) vihaava ja pelkäävä mytty. Olen entiseen verrattuna niin onnellinen, mutta silti aivan kauhuissani - syy-ja-seuraussuhde, en millään uskaltaisi nauttia täysillä, koska mitä jos totun tähän ja sitten kaikki taas katoaa alta? Yritän muistaa että minulla on oikeus nauttia nykyhetkestä vaikka menneisyydessä tai tulevaisuudessa olisi mitä, suljen silmäni ja hengitän ja keskityn. Elän nyt, en silloin tai sitten.

(Kotiin päästyäni pidän yhden hengen villit tiskausbileet, laulan ääneen hinkatessani lautasia ja eilisen kattiloita välittämättä kovin paljon siitä että Marja puolisoineen ovat toisessa huoneessa. Vieras soittolista kajauttaa korviini kappaleen jota en ole kuullut ties kuinka pitkään aikaan, enkä voi olla hymyilemättä. "I can't believe I ever stayed up writing songs about you, you don't deserve to know the way I used to think about you", hypin ja nauran ja keinutan lantiotani, ensimmäistä kertaa olen kiitollinen siitä että en ole kirjoittanut joitain asioita ylös - jos olen onnellisempi ilman jotain kuin sen jonkin kanssa, miksi siihen pitäisi takertua edes taiteen nimissä? Miksi tuhlata mustetta ja kallisarvoisia adverbejä välimerkkejä konjunktioita prepositioita asiaan jolla ei ole mitään merkitystä?)

Juttelen henkeviä ja ei-niin-henkeviä Marjan ja (kai hänelle on pikkuhiljaa pakko nimikin antaa, jos he loppuelämänsä aikovat yhdessä viettää) Narun kanssa, tanssin cha-chata kissani kanssa matkalla pikkuisen ruokakipolle. Huomenna menen koulun jälkeen antamaan sydämeni hakata villinä sotkiessani sormeni Helin hiuksiin ja nauraessa päättömille vitseille parin tunnin ajan, ennen kuin Lokki tulee meille viettämään tyttöjeniltaa. Oi, vihdoin taas viikonloppu.

but even if the stars and moon collide

i never want you back into my life

you can take your words and all your lies

oh oh oh, i really don't care

sonata in d

Kirjoitin pitkän ja kauniin merkinnän siitä, miltä Kiharan novascotiannoutaja näyttää juostessaan vapaana lumessa, kuinka joitakin päiviä ei voi kuvailla kuin viulusonaateilla (1. Toccata: Adagio In E Come Stà, Presto, Adagio), miten kylmät väreet tanssivat niskassani Helin sormien tahtiin, josko joskus uskaltaisin taas rauhassa puhua ihmisjoukon edessä. Lopulta pyyhin kaiken; turhaannun itseeni niin kovin helposti. Mikään lause ei kuulosta tarpeeksi siltä tai tältä, en saa muotoiltua ajatusta juuri oikein joten en muotoile sitä ollenkaan.

(Sama tapahtuu muuallakin: kirjoitan viestin mutta pyyhin pois ennen kuin ehdin painaa lähetä-nappulaa, pelkään kuulostavani liian paljon joltain tai liian vähän joltain muulta. Kasvokkain ihmisten kanssa tuntuu kuin suustani pääsisi vain epämääräistä kirjainsotkua, menen sekaisin sanoissa ja tavuissa ja kirjaimissa kun tuntuu kuin en yhtäkkiä voisikaan sanoa sitä mitä alunperin piti, käteni nykivät taskuissani kun en osaa päättää mitä niillä pitäisi tehdä. Käännän pääni, ettei toinen näkisi ilmettä, jonka olen jo päästänyt kasvoilleni. Pelkään jatkuvasti tekeväni jotain väärää, jotain kiellettyä.)

Pidän puhelinta kädessäni ja mietin, saanko ottaa taas yhteyttä, vaikkei edellisestä ole edes puolta tuntia. Olo on kovin levoton (ahdistunut: yritän sulkea silmät ja tuntea oikean tunteen mutten löydä sitä, en ymmärrä mistä kehoni yrittää viedä huomioni pois) vailla mitään loogista syytä, täytyisi keskittyä johonkin mutten saa ajatuksia takertumaan mihinkään.

Olisi jo huominen.

281

Makaan sängyllä ja kirjoitan uutta ihmistä pitkästä aikaa. Puolitoista vuotta sitten, toissakeväänä, löysin ruskeasilmäisen tytön -

"Peilistä katsoo vieras tyttö, hänen nimensä taitaa olla Kiia. Minä kävelen hartiat kyyryssä ja olen tylsän sinisilmäinen mutta Kiia ei ole, hän on ihastuttavan itsevarma ja hänen katseensa on tumma ja pistävä. Kiia vain nauraa kun joku tarjoaa hänelle toisen palan, Kiia ei ihastu palavalla voimalla tyttöihin jotka eivät halua häntä; hän vain levittää lisää punaa huulilleen, hän on haluttu ja hän tekee mitä haluaa."

- jonka elämä oli pakokeino pitkän aikaa, läpi makuuhuoneen ikkunasta ulos poltettujen tupakkien ja yhdenyönjuttujen joiden luota pakenin ennen kuin aurinko ehti edes nousta. Viime syksy oli poikkeus, kirjoitin kerrankin rehellisesti itsestäni -

"(I forget, did I ever tell you that she said she wanted to marry me? Not in a joking, 'haha that was great I should marry you' kind of way, but in an actual, serious, 'I am a twenty-four-year-old adult of perfectly sound mind and I'm saying that I don't care how long I have to wait but one day I will get on one knee and we'll have the rest of our lives' way.)"

- koska minulla ei ollut muita vaihtoehtoja, koska Lappitytön jättämä haava oli tulehtunut niin pahasti etten muuten olisi selvinnyt siitä. Sitä kesti pitkälle viime kevääseen asti, ja kun vihdoin olin valmis -

"Onko minussa enää yhtään omaa itseäni jäljellä?"

- tuntui kuin kaikki luovuus olisi vuotanut minusta ulos, enkä koko kesänä saanut kirjoitettua mitään muuta kuin iänikuisia puolifiktiivisiä kirjeitäni. Mutta nyt olen yhtäkkiä löytänyt Hänet-jonka-nimeä-en-ole-vielä-kuullut, hän -

"When I was eleven years old, my sister, in all the infinite wisdom of a fifteen-year-old, told me that love is when you want to kill yourself. A decade and a half later, life has proven to me that she was correct."

- tulvahti päähäni kun vieressäni istuva luokkalainen hyräili hiljaa Happoradion Pimeäntaitetta.

(Saanko kertoa teille salaisuuden? En oikeasti nauti muun kuin oman paperipäiväkirjan kirjoittamisesta. Kaikki muu on kuin puristaisin partateriä sormieni läpi paperille tai tietokoneen ruudulle; se on aina, aina merkki siitä että nyt ei kaikki ole hyvin, mutta se on myös kuin syöminen tai nukkuminen tai Kelan paperien täyttäminen: yksinkertaisesti pakollista jos haluan selvitä hengissä. Kirjoitan, tai itken ja kirjoitan. Useimmiten jälkimmäinen.)

auttakaa mua

278

"For the first time in literally years I'm okay with myself the way I am, and there's nothing you can do to change that, you narcissistic fucking cow."

Vihaisten kirjeiden kirjoittaminen on välillä kovin helpotavaa (kunhan niitä ei lähetä). Nii-in - mahtaa sinua vituttaa, kun mielipiteesi eivät minua enää tippaakaan kiinnosta.

Ehkä se johtuu vihdoin oikein toimivasta mielialalääkityksestä, tai ehkä olen yksinkertaisesti ollut tarpeeksi kauan maailman parhaassa terapiassa, mutta kaikki tuntuu jotenkin niin kamalan yksinkertaiselta. On tuntunut jo muutaman viikon ajan. Älä pidä myrkyllisiä ihmisiä elämässäsi. Pidä hauskaa ystäviesi kanssa sillä he rakastavat sinua juuri tuollaisena, eivät he seuraasi muuten vain kestä. Syö, jos on nälkä. Jos ei ole nälkä - no, välillä pitää silti syödä, ja se on ihan okei.

(Yhtäkkiä huomaan painonnousun häiritsevän minua vain teoreettisella tasolla. Ajatellessani kuutta ylimääräistä kiloa minua kyllä ahdistaa, mutta kun katson peiliin, niin vaikka näen isomman tytön kuin kaksi vuotta sitten, näytän silti ihan kivalta. Jotenkin itse syöminenkään ei stressaa yhtä paljon: siitä asti kun päätin lopettaa asioiden kieltämisen itseltäni, en enää haluakaan niitä niin paljon. (Jos minulla kerran on lupa syödä suklaata ihan milloin vain, miksi pitäisi paniikissa ahtaa sisääni levyllinen kerralla? Voin ihan hyvin syödä sitä nyt sen verran kuin haluan, mutta voin myös syödä sitä lisää tunnin päästä, tai huomenna, tai en ollenkaan jollei tee mieli.))

Kaikkein eniten tällä hetkellä pelottaa, että tämä olo menee ohi. Mitä jos huomenna herään tajutakseni, että olenkin oikeasti vain kahdella jalalla kävelevä merinorsu? Tai jos ensi kerran peilin ohi kävellessäni näen totuuden vatsamakkaroista, lyllyvistä reisistä ja paksuista käsivarsista? Tai sukulainen kommentoi taas kuinka hyvä on etten ole laiha ja päätän kapinoida? Tai lempihameeni ei mahdu enää kiinni ja haluan kuolla? Tai, tai, tai, tai tai tai tai tai tai.

Olen erinomainen maalaamaan piruja seinille.

268

Siitä on pitkän, pitkän aikaan kun olen viimeksi polttanut tupakkaa makuuhuoneeni ikkunasta keskellä yötä, mutta silloinkin oli kesä ja ajattelin tyttöä. Eri kesä ja eri tyttö (eri kirja joka minut sai ajattelemaan), mutta jotkut asiat eivät kai ikinä muutu.

"While you were making a friend, I was falling in love. We were never equals." Uppoudun niin syvälle kirjallisuuteen, että ehkä joku päivä jään sinne pysyvästi. Aina voi toivoa.

se ois niin

Joskus, yön pimeimpinä tunteina, kun viina ja lääkkeet ja epätoivo sumentavat mieleni, katson itsekkyyttäni silmiin ja toivon että olisit kuollut.

Poistun koulusta kesken päivän, istun bussin ja toisen ja kolmannen kyydissä ilman mitään päämäärää, kirjoitan pieneen muistivihkoon Nekulta lainaamallani kuulakärkikynällä. Istun ja kirjoitan kunnes kello on niin paljon että voin mennä yksilöterapeutin aulaan istumaan.

Kerron kuluneesta kahdeksasta päivästä ja kuluneesta kahdeksasta vuodesta, ja vastaan aivan äitini serkulta näyttävän naisen kysymyksiin. Viimeinkin minulla on terapeutti joka kysyy kaikki oikeat kysymykset eikä vain jaarittele turhasta, terapeutti jota uskallan jo neljännellä käyntikerralla katsoa silmiin ja kertoa elämäni (toiseksi, mutta siitä ensimmäisestä tietää vain yksi) suurimman salaisuuden. Bussissa matkalla kotiin hengitän jo rauhallisemmin, eikä ovella vastaan tulevalle Marjalle väläyttämäni hymy ole tekaistu.

("Kumpi sua hävettää: se mitä sä teit, vai ajatus siitä että ihmiset sais tietää mitä sä teit?"
"Että ihmiset sais tietää. En mä häpeä mitä tein, mä vaan kadun etten tehnyt enemmän.")

Huomenna vedän päälle uuden neuleeni ja menen viettämään iltaa Ässän ja muiden kanssa. En vieläkään ole uskoa että he oikeasti nauttivat seurastani eivätkä vain siedä Helin vuoksi; en vieläkään ymmärrä miksi joku haluaisi minut, edes ystäväksi. En minä ole mitään erityistä.

En minä ole mitään.

number five

If a tree falls in a forest and no one is around to hear it, does it make a sound?

Kirjoitan ja kirjoitan ja kirjoitan siitä, kuinka paljon määrittelen itseni diagnoosieni kautta. Marie: sairas. Kuinka paljon pelottaa päästää irti, kuinka pelkään etten ole mitään ilman diagnoosejani. Säälittävää.

we'll blow away

"once, just once in my miserable fucking excuse for a life, i'd like to know that i am missed."

sidoin ruskusten ja nahkasanikoiden sekaan niin hienon spiraalin krysanteemeista, punahatuista, tarhapiiskuista ja morsiusharsosta että ostin sen. nyt kimppu koristaa turkoosissa lasimaljakossa keittiön pöytää; en ymmärrä miten minusta voi tulla jotain niin kaunista.

marja on poissa viikonlopun, olen yksin eläinten ja valkoviinipullon kanssa. harkitsen siivoamista tai kirjoittamista tai lenkille lähtemistä, mutta taidan sittenkin vain maata sohvalla kuunnellen veracinia ja lukien vuorotellen arthur conan doylen ja robert burnsin tuotantoa. huomenna on aikaa olla vastuullinen aikuinen.

(puhelimeni pysyy hiljaisena, mutta ei se mitään. i will wait, i will wait for you.)

let this be a warning

olen valmis itkemään turhautuneisuudesta - kolmenkymmenenkahden tunnin päästä minun on tarkoitus laulaa luoja-ties-kuinka-suuren yleisön edessä, ja kurkustani lähtee vain säälittävää pihinää. kuoropoika lausuu ystävällisiä sanoja ja lähettää virtuaaliteetä, puhumme psykosomaattisista oireista ja stressisairastamisesta; siihen on tietenkin syynsä miksi aina vietän kolmasosan syksystä sairaslomalla, mutta ei se oloani varsinaisesti paranna. marjan maailman ihanin eksä sini tuli käymään toissapäivänä, toi sushiainesten lisäksi minulle purkin mustikkamuffinsiteetä ja sanoi ajatelleensa minua kun näki sen. yritän pysyä positiivisena mutta välillä on niin kovin vaikeaa.

olen viime viikkoina kirjoittanut kamalasti kirjeitä. joka ilta istun hetkeksi alas ja annan kaunokirjoituksen tulvia ulos lempikynästäni, sanon sanoja joita en muuten halua-uskalla-pysty kommunikoimaan. poliklinikan sairaanhoitaja sanoo tätä oikein hyväksi ideaksi, saan purettua tunteitani suoraan ilman mitään katastrofaalisia seurauksia: välillä ne ovat suuria ja syvällisiä (olen äkkipikainen paska ja epäröin jos minuun ei kiinnitetä huomiota, mutta miksi minä kaikista ihmisistä päästäisin irti ystävästä vain siksi, että hänellä on vaikeaa?), jotkut ovat täynnä katkeraa kiroilua (miten sä pystyit tekemään niin, miten on fyysisesti mahdollista sanoa niin ihmiselle jota muka rakastaa?) ja jotkut ovat suloisen haaveilevia (asioita joita haluan sinun tietävän: kun annan hiusteni kuivua luonnollisesti, ne laskeutuvat keskijakaukseen ja näytän kuin kuuluisin backstreet boyseihin), mutta jokainen on rehellinen ja täynnä tunnetta. osa on entisille rakkauksille lukioeksä yliopistoeksä lappityttö, osa on muuten vain elämäni tärkeimmille marja lokki heli pikkuveli ja jotkut ovat ihmisille joiden rooli elämässäni ei ole vielä loksahtanut paikoilleen välillä näen unta sinusta tai joita en vielä ole tavannut toivon että sinulla on siniset tai vihreät silmät mutta rakastaisin sinua vaikka ne olisivatkin ruskeat.

en millään malttaisi odottaa sitä päivää kun epävarmuus ja ahdistus on jo takana, kun silitän koiran päälakea ja kamalat opiskeluvuoteni ovat vain muisto. menisin keittiön lattialle juomaan aamuteetä ihan nostalgia-arvon vuoksi, suutelisin puolisoani ja lähtisin aamulla töihin kiitollisena jokaisesta hengenvedosta.

feel the city breaking

pakko saada muuta ajateltavaa kuin ruukkukasvien eri kastelujärjestelmät, joten tässä, ottakaa lisää satunnaisia faktoja:

useimmiten suustani lipsahtava kirosana on ruotsin kielen fan

paras viini on chileläistä ja rutikuivaa tai espanjalaista ja puolet sokeria

minulla on seitsemän korvareikää, yksi lävistys ja kaksi tatuointia

lempinovellini on sarah perkins gilmanin 'keltainen seinäpaperi'

kirjoituspöytäni laatikossa on kaksikymmentäkolme kirjettä joita en ikinä lähetä

minulla on taipumus ihastua aivan liian nuoriin tyttöihin

luen keskimäärin viisikymmentä romaania vuodessa...

...ja seitsemän kirjahyllyäni alkavat pikkuhiljaa pursuta yli

minulla on harvoin yhtä seksikäs olo kuin työhaalarit ja t-paita päällä

oma kehu haisee mutta teen maailman parasta juustokakkua

sain katolilaisen kasvatuksen mutta olen onneksi löytänyt oman polkuni

pikuveljeni on ainoa ihminen jonka vuoksi tekisin kirjaimellisesti mitä tahansa

käytän meikkiä noin yhtenä päivänä kymmenestä enkä ikinä koulussa

olen ehdollistanut itseni tiskaamaan kuullessani ranskalaista räppiä

älä

"anteeks mä tiedän että kello on vartin vaille yks torstaiaamuna ja mä toivon ettet sä herää tähän mutta -"

luin yksitoista tuntia putkeen ja nyt en saa henkeä, naputtelen ässälle viestiä tärisevin käsin koska jotkut asiat ovat niin väärin, on olemassa asioita jotka ovat niin suuria että olen pakahtua koska eivät ne millään mahdu vartaloni sisälle, tähän asuntoon, tähän kaupunkiin maahan universumiin

(it is unacceptable that people look at me and don't see you)

eva

aina välillä marjan mentyä jo nukkumaan livahdan ulos läppärin (tai tabletin tai, jos olen oikein laiskalla tuulella, puhelimen) ja tupakan kanssa lukemaan. yleensä runoutta, e. e. cummingsia bud of the bud tai sylvia plathia tai arja tiaista olen päättänyt tappaa sinut, mutta usein myös tarua sormusten herrasta tai harry potteria, välillä jopa fanfiktiota fiiliksestä riippuen ties mistä hahmoista consume me. en ole varma tietääkö marja että ylipäätään poltan enää - enhän minä enää nykyään säännöllisesti, lähinnä alkoholin kylkiäisenä enkä ikinä marjan ollessa läsnä - mutta odotan silti aina kunnes toisen makuuhuoneen ovi on jo kiinni. nyt on jo niin viileät illat että minun on pakko vetää neule päälle ennen kuin menen pihalle, mutta ei se haittaa; sisällä on niin kamalan kuuma että kolmetoista-asteinen ilma on ihan hyvää vaihtelua.

tänään kirjoitin taas ensimmäistä kertaa hetkeen, paperille tulvi sinisellä musteella sanoja lämpimistä katseista ja viileistä sormista ja öistä jotka eivät koskaan loppu.

(minusta on kamalan rauhoittavaa aamuisin pukea päälle vaatteet joiden laadusta ei ole tingitty. ei sen takia että haluaisin toisten kiinnittävän huomiota hintalappuihin sataviisikymmentä satakymmenen yhdeksänsataaviisikymmentä sataneljäkymmentä kaksisataa viisisataa, muistan aivan hyvin muiden nuorten opiskelijoiden hiljaiset silmienpyöritykset parin vuoden takaa ("onko pakko heruttaa että on kasvanut rahassa?") enkä itse halua joutua sellaisten katseiden kohteeksi, ei, minä en osta mitään mikä huutaa sadan metrin päähän stockmannin hyllyjä tai pohjoisesplanadin pieniä myymälöitä; olen vain viettänyt niin monta vuotta esittäen jotain muuta kuin mitä oikeasti olen haluan tarvitsen, että välillä on rauhoittavaa muistuttaa itseäni kuinka pitkälle olen päässyt: en enää ole itselleni (ja kaikille muille) valehteleva teini-ikäinen joka ei tiedä elämästä yhtään mitään. olen äänestänyt viisi vuotta, asun suuressa asunnossa hyvässä kaupunginosassa, käyn koiran kanssa aamulenkillä eikä minulta ikinä lopu wc-paperi tai tiskiaine kesken, käyn koulua jonne itse hain ja jossa itse haluan olla, ja avatessani vaatekaapin näen naisen enkä typerää - niin kovin typerää - pikkutyttöä.)

wasting

tässä sinulle salaisuus:
ajattelen sitä sateenvarjon alla
kylmässä ja pimeässä ja yksin,
kun lisään takkaan vielä yhden halon
ja neulon vielä yhden sukan,
(kylmä kylmä kylmä,)

puolen tunnin bussimatka kotiin menee nurkassa istuen pienen muistikirjan ja kynän (sinistä mustetta, tietenkin) kanssa. kirjoitan tärisevin käsin kaikkea mitä pelkään sanoa ääneen - ihan niin kuin pienten yksityiskohtien muuttaminen tai ajatusten jakaminen säkeiksi ja kappaleiksi tekisi asioita vähemmän surullisia pelottavia todellisia. hieron meikittömiä silmiäni väsyneenä ja nousen ylös penkiltä.

välillä on sellaisia päiviä, kun ei tiedä haluaisiko huutaa ja paiskoa asioita vai vain vajota hiuksia haroen lattialle.

all i wanna get

maanantaina silja käyttää ruokarahansa kukkakimppuun. stockmannin myyjä hymyilee kauniisti ja kysyy haluaako silja kimpun lahjakääreeseen, silja kohteliaasti kieltäytyy ja lähtee suoraan kotiin. hän asettelee keltaiset valkoiset oranssit vihreät kukat lasimaljakkoon olohuoneen pöydälle ja hymyilee.

tiistaina silja käyttää rahansa valintatalossa alennuksessa oleviin novitan viivi-keriin, kaksi sinistä ja yksi ruskea. auringon laskiessa hän neuloo korpinkynsi-kaulahuivin viileitä syysiltoja varten, eikä mene nukkumaan kuin kello on jo huominen.

keskiviikkoaamuna silja on pyörtyä noustessaan sängystä. hän kaatuu takaisin makaamaan ja nauraa hengästyneesti taistellessaan pimeyttä vastaan; oi miten ikävä hänellä onkaan ollut tätä. puettuaan hitaasti päälle silja laittaa korot jalkaan ja kävelee kulmakauppaan ostamaan kaksi magnumin jäätelöpuikkoa, kotona hän laittaa resident evilin pyörimään ja istuu sohvalle syömään molemmat jäätelöt, hitaasti ja nautinnollisesti.

torstaina siljan vatsa on ihanan litteä, mutta vastattuaan puhelimen pirinään hän ei ehdi keksiä tekosyytä tarpeeksi nopeasti ja lupautuu lähtemään annan kanssa kahville. kasvispasteija soijalatte suklaakonvehti, pakko käyttäytyä normaalisti pakko pakko pakko.

perjantaina silja käyttää rahansa kuohuviinipulloon. hän makaa keittiön lattialla kuunnellen frédéric chopinä ja leijuu jo yhden lasillisen jälkeen.

lauantaina silja herää oksentamaan vettä ja vatsahappoja ja käyttää rahansa fanta zeroon (jaffa light on parempaa, mutta siinä on aivan liikaa numeroita etiketissä). hän avaa tärisevin käsin jääkaapin oven ja ottaa soijamaidon esiin, juo kupillisen kupillisen jälkeen earl greytä ja yrittää hengittää.

sunmuntaina siljaa heikottaa edelleen, mutta hän on luvannut lähteä karoliinan kanssa ottamaan aurinkoa kaukajärven rannalle. hän juo lasillisen vettä ennen kuin hyppää polkupyörän selkään, hänen reitensä ovat tulessa mutta ilmassa tuoksuu pioni ja järvivesi ja hän hymyilee. kolmen minuutin jälkeen häntä alkaa tosissaan huimata, helvetti, nyt huimaa liikaa, hän yrittää jarruttaa mutta silmissä mustuu ja hän tuntee maailman kääntyvän ja -


kirjoitan taas tytöstä nimeltä silja, tiedän hänestä jo paljon. hän ei ole alter ego, ei oikeasti; hän on kuin synkkä peilikuva, pahin pelkoni, henkilö joka saattaisin olla jos olisin tehnyt ja tulisin tekemään kaikki väärät valinnat.

(on aina yhtä ihmeellistä, kun kirjoittaessa tuntuu kuin itse oppisi tuntemaan ihmistä sen sijaan että loisi hänet omasta päästä.)

apassionata

livahdan hiljaa asunnosta katsomaan auringonnousua takapihalle; taivaalta löytyy kaikkea vaaleanpunaisesta valkoisen kautta syvän siniseen, ulkona tuoksuu aamukaste ja koivu ja ihan kohta elokuu, ja on yksi niistä hetkistä kun muistan miksi en vielä ole lähtenyt pakoon tästä maasta, jossa muistoista niin suuri osa on unohtamisen arvoisia. jokin ilmassa tuo mieleen lapsuuden kesämökillä, ja hetken ajan, ihan hetken ajan vain, unohdan kaiken muun.

siitä on pitkän aikaa kun olen viimeksi valvonut yön läpi ilman alkoholia veressäni. ei edes ole sattunut mitään maailmaa mullistavaa (nauran toissaöiselle paniikille elämän pilaamisesta, ei se ollutkaan mitään katastrofaalista - vähän noloa ja harmittaa etten itse muista, mutta ei mitään mikä ei olisi jo ollut hiljaisuudessakin itsestäänselvää ihan jokaiselle), olen vain lukenut romaanin toisensa jälkeen, keskittynyt maailmoihin jotka ovat tuhat kertaa mielenkiintoisempia kuin minun levottomat puolipainajaiset. nyt aurinko on jo korkealla taivaalla ja mietin että pitäisikö nukkua nopeat aamu-unet ennen kuin lähden ulos kävelemään tylsien velvollisuuksien luo. hengitän.

(mutta silti, osa minusta kihisee edelleen ärsytyksestä; mieltäni ei rauhoittanut täysin edes raivokas tekstiviestiavautuminen helille siitä, kuinka oksettavan hävyttömästi jotkut loukkaavat toisten yksityisyyttä. painu helvettiin ja jätä mut - meidät - rauhaan.)

oh, oh

"en saa henkeä, etkö ymmärrä? jalat pettävät alta ja tuntuu kuin jättimäinen levy painaisi rintalastaani vasten enkä saa henkeä en saa henkeä en saa henkeä. välillä kipu sisälläni on niin voimakas että olen varma kuolevani tähän, ihan aikuistenoikeasti, vaikka jokin akateeminen osa minusta tietää tämän kaiken olevan vain päässäni. ehkä olen heikko, mutta itken ja itken ja en saa henkeä."

kirjoitan kunnes en enää pysty pitämään kynää kädessäni, kunnes niveleni ovat jäykkiä ja keskisormen nahka alkaa kuoriutua pois.

(ja taittelen paperin laatikkoon ja käperryn sänkyyn ja en saa henkeä)

sininen yö

"siis ei saatanan helvetin vittu oikeesti tapan kaikki, noi kissat ja ton tiskikasan ja tän vitun lankakerän ja lopuks itteni kaupan päälle voi paskanvitut oikeesti."

päivä ei ole alkanut varsinaisesti rauhallisissa merkeissä, levottomien unien jälkeen turhaudun kaikkiin ja kaikkeen eikä mikään tunnu sujuvan. kiroilen enemmän itselleni kuin vieressäni dataavalle marjalle, puran tunteeni ympäröivään ilmaan enkä oikeisiin ihmisiin. vihaan lyllyvää löllyvää oksettavaa vartaloani, vihaan itsekurin puutetta, vihaan sitä kuinka i'm going to cock this up because let's face it, i'm me and i cock everything up olen jotenkin onnistunut kadottamaan sen itsevarman marien joka sai kaiken mitä halusi - saattoi menettää sen sekuntia myöhemmin mutta aina, aina onnistui.

onneksi huomenna pääsee saamaan vartalon täyteen leimoja, juomaan värikkäitä drinkkejä ja tanssimaan pilkkuun asti. en minä tule unohtamaan, en tietenkään, mutta hei: aina voi yrittää.

whatever a moon

aloitan kirjoittamisen heti otettuani unilääkkeet. sanat vuotavat paperille sinistä mustetta oi kuinka rakastan sinistä mustetta paljon helpommin, kuin humala mutta ilman pahoinvointia ja spontaania itseinhoa. minuutti minuutilta käsialani muuttuu koukeroisemmaksi, t-kirjainten poikkiviivat pidemmiksi ja i:n pisteet kauemmaksi kirjaimen rungosta, välillä huomaan vaihtaneeni kirjoituskieltä kesken lauseen and while i realise how much of a geek this makes me i'm regularly thankful for legilimency not being a real thing ja takaisin seuraavassa muistini arkistoissa on kymmeniä ja taas kymmeniä eri lokeroita. välillä puhelimeni viestiääni keskeyttää tulvan, hymyilen valokuville ja selitän merirosvoista ja kirosanoista kunnes puhelin ja kynä eivät kumpikaan enää pysy käsissäni. kauneita uneja.

aamulla kestää kauan muistaa vihreäraidallisen paperin olemassaolo, kaivan sen esiin päiväkirjan sivujen välistä ja naurahdan lukiessani tokkuraisia ajatuksiani. välillä on ihan hyvä pitää salaisuuksia - vaikka kovin moni muu ei tunnu tajuavan niiden olevan sellaisia.