tikanpolkka

Viikonloppu kuorolaisten kanssa keskellä metsää oli ihana, niin niin niin kovin täydellinen etten oikein ole edelleenkään uskoa sitä todeksi. Syyt, mm.:

• onnistuin laulamaan puhtaan-kirkkaan-avoimen-täydellisen D2:n ja olin niin ylpeä että meinasin fistpumpata kesken treenien (klassisesti kouluttamattoman alton suuria saavutuksia)
• menin lauantai-iltana saunaan enkä kuollut ollenkaan: kaikki olivat iloisia ja hymyileviä ja kehuivat viime leirin jälkeen kylkeeni ilmestynyttä tatuointia
• vaikken jutellut kovin paljoa täysin uusille ihmisille, opin tuntemaan paremmin monta hyvänpäiväntuttua ja sain jopa fanityttöiltyä (eli mollaamaan Hobitti-leffoja) sunnuntaiaamuna jonkin verran
• unohdin iltalääkkeet kotiin mutten kuollut siihenkään: nukuin katkonaisesti ja liian vähän, tietenkin, mutta vietin myöhäiset illat ja aikaiset aamut oleskeluhuoneessa muiden virkkujen kanssa
• vatsalihaksiini sattuu edelleen, nauroin lauantai-iltana Kiurun kanssa niin paljon omille, maailmanhistorian huonoimmille vitseillemme
• oli ihanaa voida olla kolme päivää miettimättä ulkonäköään ollenkaan, puolet porukasta (minä mukaan lukien) roikkui suuren osan ajasta pyjama päällä ja tukka takkuisena
• toisena iltana (yönä), kun olin jo puoliksi unessa, Lento tuli silittämään hiuksiani ja kuiskaten toivottamaan minulle kauniita unia
• vietin ihan hurjan paljon aikaa vasta äskettäin minulle tutuksi tulleen mutta maailman mukavimmalta vaikuttavan Kiurun kanssa, ja hän pyysi minua kanssani sarjisfestareille ensi viikonloppuna (pyysi! minua! ihan vapaaehtoisesti!) apua iik

...ja vaikka mitä muuta. Neljänkin vuoden jälkeen jaksan joka kerta yllättyä kun ihmiset kuorossa ylipäätään muistavat nimeni, eikä pienet aivoni melkein osaa käsitellä sitä että äänivastaavani istuu hymyillen treeneissä viereeni, Kiuru nykäisee minut nauraen kädestä takaisin kun olen huonon vitsin heittämisen jälkeen muka-lähtemässä nurkkaan häpeämään, ihmiset joille en ikinä ennen ole puhunut kehuvat korvakorujani ja virnuilevat perjantai-illan leikkien aikana (kuulostipas se seksuaaliselta - tarkoitin ihan ihmissusileikkiä jolla tykkäämme leireillä täyttää hämärät illat), Appelsiinin vaimo tulee bussissa luokseni ja kysyy mahtuuko hän vielä samaan kerrossänkyjentäytteiseen makuuhuoneeseen kuin minä. Miten tämä voi edes olla todellista?

Olisipa elämä aina samanlaista kuin on muutaman päivän ollut, mutta eihän niin valitettavasti voi olla: huomenna alkaa taas näyttöjen-, tenttien-, treenien- ja töidentäytteinen arki. En vieläkään ole onnistunut mahduttamaan vuorokauteen tarpeeksi tunteja kaikelle ("elämässä on kolme asiaa - työnteon tuoma raha, sosiaalisen elämän tuoma ilo, ja jaksamisen antava uni - joista voi ilmeisesti saada vain kaksi kerralla", Lintu filosofoi bussissa matkalla takaisin Tampereelle) mitä pitäisi seuraavan kahdentoista viikon aikana saada aikaiseksi, mutta... niin, en tiedä miten tuo lause jatkuisi. En voi kuin toivoa jaksavani. Tämä viikko täynnä näyttöjä ja tenttejä, kahdeksan viikkoa taimistotyötä ja kuoro- sekä juoksutreeniä, kolme viikkoa viheralueiden hoitoa. Kaksitoista viikkoa: kolme kuukautta. Pakko jaksaa, pakko pakko pakko pakko -

2080-luvulla

Nauran sohvalla Marjan kanssa, käyn juoksemassa ulkona, hienosäädän pihasuunnitelmia, kikatan serkun kanssa sitseillä juhlavaatteet päällä, otan Heliä kädestä kiinni kahvilan pöydän ääressä ja katson auringon seinille heittämiä kuvioita. Kaikki on ihan hyvin, ihan oikeasti, välillä vaan - välillä kello on kaksikymmentäseitsemän minuuttia yli puolenyön ja minun pitäisi olla nukkumassa mutta makaan väärin päin sängyssä ja itken, välillä tuntuu kuin jokin sisälläni olisi kuollut vuosia sitten enkä osaa herättää sitä takaisin henkiin. Annan elämäni pahimpien muistojen pyöriä pyöriä pyöriä pyöriä päässäni kunnes en enää ole varma mistään: mitä on tapahtunut, mitä tapahtuu, mitä tulee tapahtumaan. Tunnen otteeni lipsuvan.

domino

...Mutta niin, kyllä suurin osa päivistä silti on hyviä. Niin hyviä etten tiedä miten päin olla: saan ryhmänohjaajan kanssa sumplittua opintojeni viimeiset vaiheet selväksi (valmistun syksyllä! minä! valmistun!), kikatan Sinin sängyllä niin iloisena että tunnit vierivät ohi kuin huomaamattani, saan Marjalta myöhäisenä joululahjana hänen pajalla tekemänsä tutun sinisen (puhelinkopin) kaapin, kipitän melkein-naapuriin kuoron hallituksen kokoukseen missä ihmiset kuuntelevat minua täysin vakavissaan, hymyilen Heliltä tulleille viesteille ja yritän edes jotenkin hallita sisälläni tapahtuvaa läikähtelyä nähdessäni hänen lähettämän kuvan.

Miten elämästäni on tullut tällaista? Eivät asiat ole täydellisesti, eivät tietenkään: syön lääkkeitä ja taistelen ahdistusta ja paniikkia vastaan, stressaan edessä olevaa paperisotaa valtion kanssa, näen levottomia painajaisia yön toisensa jälkeen ja välillä itken nähdessäni peilikuvani, mutta silti. Yhtäkkiä olen ihminen enkä pelkkä kaikkea (mutta eniten itseään) vihaava ja pelkäävä mytty. Olen entiseen verrattuna niin onnellinen, mutta silti aivan kauhuissani - syy-ja-seuraussuhde, en millään uskaltaisi nauttia täysillä, koska mitä jos totun tähän ja sitten kaikki taas katoaa alta? Yritän muistaa että minulla on oikeus nauttia nykyhetkestä vaikka menneisyydessä tai tulevaisuudessa olisi mitä, suljen silmäni ja hengitän ja keskityn. Elän nyt, en silloin tai sitten.

(Kotiin päästyäni pidän yhden hengen villit tiskausbileet, laulan ääneen hinkatessani lautasia ja eilisen kattiloita välittämättä kovin paljon siitä että Marja puolisoineen ovat toisessa huoneessa. Vieras soittolista kajauttaa korviini kappaleen jota en ole kuullut ties kuinka pitkään aikaan, enkä voi olla hymyilemättä. "I can't believe I ever stayed up writing songs about you, you don't deserve to know the way I used to think about you", hypin ja nauran ja keinutan lantiotani, ensimmäistä kertaa olen kiitollinen siitä että en ole kirjoittanut joitain asioita ylös - jos olen onnellisempi ilman jotain kuin sen jonkin kanssa, miksi siihen pitäisi takertua edes taiteen nimissä? Miksi tuhlata mustetta ja kallisarvoisia adverbejä välimerkkejä konjunktioita prepositioita asiaan jolla ei ole mitään merkitystä?)

Juttelen henkeviä ja ei-niin-henkeviä Marjan ja (kai hänelle on pikkuhiljaa pakko nimikin antaa, jos he loppuelämänsä aikovat yhdessä viettää) Narun kanssa, tanssin cha-chata kissani kanssa matkalla pikkuisen ruokakipolle. Huomenna menen koulun jälkeen antamaan sydämeni hakata villinä sotkiessani sormeni Helin hiuksiin ja nauraessa päättömille vitseille parin tunnin ajan, ennen kuin Lokki tulee meille viettämään tyttöjeniltaa. Oi, vihdoin taas viikonloppu.

but even if the stars and moon collide

i never want you back into my life

you can take your words and all your lies

oh oh oh, i really don't care

zigeunerweisen

...Mutta suurimman osan ajasta olen kuitenkin ihan kunnossa. Viime aikoina koko valveillaoloajan painanut väsymys vaan tekee temppuja tunteilleni, itken kaikesta enkä oikein mistään, töissäkin haluan lähinnä lyyhistyä jokaisen kylmiökierroksen jälkeen (siis ei kukaan paitsi tämän alan ihminen voi tajuta kuinka paljon levyllinen vastakasteltuja, betoniruukkuihin istutettuja jouluruusuja oikeasti painaa kun niitä kantaa rappusia ylös) mutten voi, pakko viedä hakea toimittaa tarkistaa sitoa istuttaa palvella jutella hymyillä nauraa lisää.

Onneksi nyt on viikonloppu, voin hengittää (nukkua) rauhassa. Kotiin päästyäni heitän repun tuolille ja yksinkertaisesti kaadun sohvalle, herään vasta Marjan tullessa miltei kolme tuntia myöhemmin kotiin -

(näin pitkästä aikaa unta ilotulituksista Wiltshiren taivaalla ja humalaisesta puhelusta johon vastasin puoli vuotta niitä ennen, "muru täällä soi meidän biisi, kuuletsä tää on meidän" ja kyllä, Jos sä tahdot niin on edelleen meidän vaikka meitä ei enää olekaan)

- ja koiran hyppiessä innostuneena jalkojeni päällä. Marja lähtee vain parin tunnin päästä tyttöystävänsä luo viikonlopuksi (déjà vu: unesta jää inhottava tunne kehooni, väsyneenä menen välillä päivissä kuukausissa vuosissa sekaisin enkä tiedä mitä tehdä levottomilla käsilläni) ja eläimet jäävät pitämään minulle seuraa. Oi, kaksi ja puoli päivää vain oman itseni kanssa, voin nukkua ja siivota ja juosta ja kuunnella viulusonaatteja oikeista kaiuttimista.

(Ja oksentaa: en aio enkä oikeasti haluakaan, mutta jotenkin minua lohduttaa ajatus että voisin tehdä itselleni mitä tahansa kenenkään tietämättä. Voisin tahria kauniit vaaleansiniset lakanat ja raapia kurkkuni auki ja itkeä keskellä olohuoneen lattiaa, kokeilla kuinka rikki saan itseni revittyä ilman että kukaan sunnuntai-iltana huomaa.)

(En ymmärrä, miten olen nyt niin poissa tolaltani tuon unen takia. Olen saanut Lappitytön riuhdottua sydämestäni sielustani kohtalostani irti aikoja sitten, miksi yhtäkkiä sormeni kynsivät niskani ihoa ja toistan päässäni samoja sanoja uudestaan ja uudestaan? Kai se on vain sitä samaa väsymystä joka saa minut pois tolaltani kaiken muunkin takia. Väsyneenä olen koko ajan vereslihalla ja ihan kaikki tuntuu suolalta, eilen olin alkaa itkeä keskellä Valintataloa kun huomasin lempijugurttini olleen loppunut. Miksen vain voi niellä koko iltalääkepurkkia kerralla, vaipua tajuttomuuteen ja herätä joskus muutaman päivän päästä?)

Ehkä minun vain pitäisi sulkea tietokone, viedä koira pikaisesti ulos ja ottaa iltalääkkeet. Ehkä otan ensin Opamoxin tai pari - vaikkei se saakaan unohtamaan, niin edes hetkellisesti olemaan välittämättä. Huomenna annan itseni nukkua kymmeneen asti.

293

Painajainen toisensa (kolmannen, neljännen, viidennen) jälkeen sekoittuu todellisuuteen, menneisyys nykyhetkeen. Joka kerta kun herään minun täytyy laskea sormeni, mitata pulssini, sanoa sen hetken kellonaika ääneen viidellä eri kielellä, mitä tahansa jotta saisin itseni tuotua takaisin nykyhetkeen enkä jäisi siihen puoliksi hereillä, puoliksi unessa olevaan tilaan jossa vain pelkään omia harhakuviani.

("7:16 pm. I'm in Baltimore, Maryland. My name is Will Graham.")

En edes harkitse kouluun menemistä, puoli yhdeksän jälkeen lopetan nukkumisyrityksetkin. Olen niin kamalan väsynyt, haluaisin vain pakata tavarat ja lähteä Viirun luo nyt just nyt tällä sekunnilla mutten voi, pakko odottaa huomiseen iltapäivään asti: tänään on viimeiset konserttiharjoitukset ilman orkesteria ja huomenna on terapiaryhmä, eikä kumpaakaan voi jättää välistä vaikka kuinka haluaisin. Kaksikymmentäyhdeksän tuntia, kyllä minä sen jaksan. Olen vittu reipas.

284

Näen unta että minulla on perhe, lasten nimet ovat Minna ja Teemu ja vaimollani on päällä korkokengät. Herään yksin 140cm leveästä sängystä ja torkutan ja torkutan ja torkutan ja torkutan herätyskelloa kunnes bussista myöhästyminen ei ole todennäköisyys vaan varmuus.

274

Tuntuu kuin en olisi ikinä ollut lomalla (sairaslomalla), vaikka olen ollut takaisin koulussa vasta viikon. Lehmien haju ja perennojen tuoksu, ykkösiä ihmettelemässä ääneen luokkahuoneiden mystisiä nimiä, minä B-rakennuksen yläkerran naistenvessassa itkemässä kämmeniäni vasten. (Kukaan ei enää kyseenalaista poissaoloani ruokailun aikana, he kai luulevat sen johtuvan oksettavasta erityisruokavaliotarjonnasta. Luulkot rauhassa.) Onneksi saan hyväksiluettua ammattienglannin, niin päiväni eivät ole ihan yhtä pitkiä kuin muiden. Seison yksin bussipysäkillä ja kuuntelen Verdin Requiemiä musiikkisoittimestani - pitäähän se vain kahden ja puolen kuukauden päästä osata käytännössä ulkoa.

(Nekku on ilmeisesti edelleen vihainen minulle siitä, kun väsyneenä ja ahdistuneena ärähdin hänelle joskus toukokuussa; hän ole vielä suostunut sanomaan minulle sanaakaan, vaikka oli paras kaverini luokalla viime vuonna.)

Minun piti olla nukkumassa jo tuntikausia sitten. Sen sijaan juon itseni hyvää tahtia kunnon humalaan, tuijotan puhelintani haluten heittää sen seinää päin, katselen lääkepurkkejani ja mietin kuinka paljon pitäisi ottaa jotta nukkuisin vuorokauden ympäri. Sekin olisi niin paljon helpompaa jos olisin laiha.

262

Juoksen jalkani rakkuloille ja pakenen mielikuvitusmaailmoihin. Elizabeth ja Mr. Darcy, Ron ja Hermione, Elinor ja Edward, Ronja ja Birk, Heathcliff ja Catherine, Sherlock ja John; valvon yöt peläten ettei kukaan tule enää ikinä rakastamaan minua, että ihmiselle annetaan tietty määrä mahdollisuuksia ja minä olen jo saanut omani ja mokasin ne kaikki enkä enää kertaakaan tule nukahtamaan toisen ihmisen viereen.

(Kyllä minä ystävien vieressä olen nukkunut, Marjan ja Lokin ja Helin ja yhden hämmentävän yön Marjan serkkuun liimautuneena, mutta Lappitytön jälkeen en ole uskaltanut nukahtaa kenenkään enemmän-kuin viereen, en edes yhden yön laastarien sänkyyn tunniksi keräämään energiaa ennen kotimatkaa. Se vain on... liikaa. Pelkään niin kovin saaneeni siitä viimeisestä yöstä pysyvät arvet, että en enää ikinä voi luottaa toiseen ihmiseen niin paljon että annan hänelle mahdollisuuden katsoa minua aamulla ja katua.)

Jos edes olisin vähän pienempi niin -

soitto hiljeni

Vuorokaudessa on kaksikymmentäneljä tuntia. Niistä kymmenen menee nukkumiseen, tunti aamutoimiin, kahdeksan töissä, tunti työmatkoihin, tunti terapiassa, tunti lenkillä: kaksikymmentäkaksi tuntia. Kaksi tuntia vuorokaudesta minulla on aikaa hengittää, lukea kirjaa sohvalla tai käydä lempibaarissa yksillä Sinin kanssa. (Välillä Sini flirttailee minulle aivan kuus-nolla, välillä hän yrittää parittaa minua jokaiselle vastaantulevalle ihmiselle. En ymmärrä. Ehkä en edes yritä ymmärtää, olen liian väsynyt loogiseen ajatteluun.)

Yksilöterapiassa on aloitettu pakko-oireisen häiriön siedätyshoito, haluan vain itkeä. Terapeutti lupaa tämän auttavan sekä pakko-oireiden lievittämisesssä että yleisellä tasolla ahdistuksen sietämisessä, mikä taas auttaa sekä tunneperäisessä ahmimisessa että itsetuhoisten impulssien hillitsemisessä. Tiedän sen toimivan kunhan jaksan panostaa, tiedän, mutta silti - se on niin vitun raskasta, tuijottaa puoli tuntia tai tunnin ajan asiaa joka saa minut haluamaan repiä silmäni irti paljain käsin, tai sietää kosketusta joka saa haluamaan leikkaamaan käteni irti.

Välillä mietin, mitä olen tehnyt ansaitakseni näin rikkinäisen pään.

(Syömiseni lipsuvat, lipsuvat, lipsuvat. Päivä toisensa jälkeen kalorit pysyvät liian pieninä, hitaasti mutta varmasti vaa'an numerot pienenevät. Tiedän ettei pitäisi, mutta toukokuussa on vuosijuhla ja iltapukuni on minulle koon liian pieni ja minun on pakko mahtua siihen pakko pakko pakko pakko -)

rangabang

Kuuntelen auton etupenkillä radiota ja nautin penkkien lämmityksestä, selitän jotain ikuisista ongelmistani ranskan kielen lausumisen kanssa kun yhtäkkiä kuski keskeyttää mut "ttuvittuvittuVITTU", tunnen renkaiden pidon pettävän ja liu'umme ja yhtäkkiä aika hidastuu -

ei vittu se menetti hallinnan mitä vittua tapahtui voi vittu toi auto muuten tulee ihan vitun nopeeta vauhtia se ei ehdi väistää mä en halua kuolla tuleekohan tästä tulemaan yhtä paljon verta kuin viimeksi onhan mulla turvavyö kunnolla kiinni veri haisee oksettavalta missäköhän kulmassa me törmätään voi vittu mua pelottaa haluan isin tänne mä en halua kuolla mä en halua kuolla mä en halua kuolla

- ja nopeutuu taas, en kuule mitään vaikka jollain tasolla tiedän että pakko kahden auton törmäyksestä on ääntä lähteä, ilmat lähtevät pihalle kun turvavyöt puristuvat rintaa vasten ja kasvoni iskeytyvät turvatyynyä vasten. Tällä kertaa en silmäni avattua näe irtileikattuja ruumiinosia mutten siltikään kykene hillitsemään paniikkia, muistot sekoittuvat nykyhetkeen ja itken aivan hysteerisesti yrittäessäni kynsiä turvavyötä irti ja pakko päästä pois pois pois pois vittu pois



Olen ihan kunnossa mutta kaikkialle sattuu, pelkään aivan kuollakseni mennä nukkumaan mutten uskalla soittaa edes satojen kilometrien päässä olevalle Lokille tai Marjalle, saati sitten jollekin joka voisi oikeasti tulla tänne katsomaan että herään kun alan unissani huutaa kauhusta. Varmasti Ässä tai joku Pojista tulisi jos pyytäisin mutta ei, en minä, en. Kello on puoli yksitoista, otan kipulääkkeet rauhoittavat lääkkeet unilääkkeet ja menen sänkyyn toivomaan parasta.

pelimies

Jo toisena peräkkäisenä viikonloppuna haparoin humalassa kenkiä jalasta. Kaksi kertaa kahdessa viikossa on liikaa, juomisesta ei saa tulla tapa, ei saa, ei saa -

Mutten silti muista milloin olisi viimeksi ollut yhtä hauska iltapäivä/ilta jonkun muun kuin Lokin seurassa, kannustamme Ässän ja kolmen muun kanssa Leijonia uuteen voittoon ja nauramme vatsamme kipeiksi pesukarhulle joka saattaa olla pöllö joka saattaa olla homoseksuaali lukiolainen. Teemme suuria suunnitelmia ja laulamme kunnes äänemme ovat käheitä, ja soitan taksin vasta kun viime yön olematon uni tahtoisi painaa silmäni väkisin kiinni. Miksi unen saaminen on silti niin vaikeaa?

(Jossain vaiheessa keskustelu muuttuu vakavaksi ja poikien ollessa toisaalla me tytöt pyydämme toisiamme sanomaan ääneen asioita joista haluaisi vain vaieta; Ässä ja Pikkuinen pidättelevät molemmat kyyneleitä, pelkään vaikuttavani ylimieliseltä tarjotessani neuvoa mutta he hymyilevät minulle silti. "Siis musta on oikeesti niin ihanaa että tulit" enkä minä osaa reagoida, nauran kiusaantuneesti ja käännän keskustelun takaisin raiteille joita osaan seurata.)

Elämä jaksaa aina välillä yllättää.

they're memories made

Vietän kouluttoman maanantain aamupäivän kaupungilla, olen tukehtua nauruun kun Marja lähettää minulle bussissa viestin, että kuulun johonkin erityishienojen parsojen sukuun. Brassica marieanum, hymyilen vielä kaupan kassallakin leveästi vaikka Cliniquen sievässä kassissa on kuitti kahdeksankymmenen euron ostoksista. Kotona vien roskat ja lenkitän koiran, lannoitan puupavun ja traakkipuun, tiskaan ja siivoan hiekkalaatikon ja on vielä tarkoitus lukea tenttiin ennen kuin Marja tulee kotiin. Väsähdän kuitenkin heti sohvalle istuttuani ja herään vasta oven käydessä viideltä, en ymmärrä miten olen koko ajan niin uskomattoman väsynyt.

(Ehkä sen takia että näin viime yönä taas sitä samaa unta, sitä jossa on valkokultaa ja violettiin taittava polkkatukka ja josta herään onnellisempana kuin pitkään aikaan - onnellisena siihen asti kunnes tajuan että vain osa yöstä oli muistoa, että kaikki päättyi jo kauan sitten. Lisään Adelen Someone Like You:n ABBAn The Day Before You Came:llä alkavan soittolistan viimeiseksi kappaleeksi ja tuijotan kaikkea niiden välissä. Mietin tuhannetta ja taas tuhannetta kertaa kaikkia niitä hetkiä, kun minulla oli tilaisuus muuttaa tulevaisuuttani. Nyt on liian myöhäistä, ja pelkään etten ikinä tule lopettamaan suremista.)

(you know how the time flies

only yesterday was the time of our lives

we were born and raised in a summer haze

bound by the surprise of our glory days)

ookko tehny lenkkiä?

Aamulla törmään kahdesti oveen ja kerran seinään kun en yksinkertaisesti ole pysyä pystyssä, on minuutista kiinni etten myöhästy bussista, koulussa työ menee niin päin helvettiä kuin vain voi mennä (neljä tuntia minä sitä väkersin ja lopputulos oli niin vilpittömän ruma, etten kotimatkalla kyennyt pidättelemään kyyneleitä), omaan huoneeseen päästyäni haluan repiä itseni kappaleiksi ja päädyn ahmimaan aivan hävettävän määrän ruokaa, kuorotreeneissä joudun lähtemään aikaisin pois koska tuntuu kuin pääni olisi halkeamassa koska en taaskaan ole vittu muistanut juoda mitään koko päivänä.

Vihdoin romahdettuani sohvalle ei auta muu kuin laittaa napit korvaan ja kuunnella vuorotellen The Kinksiä, The Clashiä, Klamydiaa ja vanhaa Eppu Normaalia, täyttää pääni paremmilla muistoilla kuin viime vuodet: automatkat käsipalloturnauksiin ruokakauppaan mummilaan minne tahansa ilman äitiä tai pikkuveljeä, laulamme isin kanssa täysillä (paitsi niitä kaikkein rivoimpia Klamydian biisejä, niitä isi ei edelleenkään kuuntele minun seurassani riippumatta siitä että minä olen meistä se joka pomppii keikkojen eturivissä) vaikka eihän kuusi-seitsemän-kahdeksan-yhdeksän-kymmenenvuotias minä ymmärrä sanoituksista mitään. Ikävä.

(Tuleekohan ikinä koittamaan päivä jolloin kuulen Akun tehtaan enkä ajattele isiä?)

Huomenna ehdin olla tunnin koulussa ennen kuin pitää juosta bussiin. Tiedän olevani hyvä virallisissa tilanteissa mutta kauhistuttaa silti, siitä on niin kauan kun olen viimeksi ollut työhaastattelussa. Ja kun minä oikeasti haluan juuri sinne työssäoppimaan, tiedän että sinne hakee niin moni että mahdollisuuteni ovat käytännössä nollassa mutta silti, helvetti, haluan. Ja minä pystyn tähän, pystyn koska ei minulla muuta vaihtoehtoa ole, käyn koulua ja menen työssäoppimaan ja haen kesätöitä ja hoidan velvollisuudet ja laulan aivan helvetin hyvin enkä tuota pettymystä yhtään kellekään.

Flowers preach to us if we will hear:

The rose saith in the dewy morn,

I am most fair;

yet all my loveliness is born 

upon a thorn.

The poppy saith amid the corn:

Let but my scarlet head appear

and I am held in scorn;

yet juice of subtle virtue lies

within my cup of curious dyes.

The lilies say: Behold how we

preach without words of purity.

The violets whisper from the shade 

which their own leaves have made:

Men scent our fragrance on the air,

yet take no heed

of humble lessons we would read.

But not alone the fairest flowers:

The merest grass

along the roadside where we pass,

lichen and moss and sturdy weed,

tell of His love who sends the dew,

the rain and sunshine, too,

to nourish one small seed.

- Christina Rossetti, "Flowers Preach"

(Laulamme kevätkonsertissa Antti Nissilän sovituksen Flowers Preachistä, saatan hyvinkin kuolla onnesta kun pääsen kajauttamaan ilmoille ala-G:n.)

for you

Pikkutyttö keskustassa katsoi pitkään punaisen takkini massiivista (ihanan lämmintä, iltaisten kotimatkojen pelastavaa) huppua ja lopulta kysyi, olenko Punahilkka.

Kaupan puutarhapuolen esimies ei vastaa sähköpostiini, reputan takuulla ensi viikon tentin ja olen nukahtaa pystyyn yhdeksänkymmentä prosenttia ajasta, mutta kyllä niitä valopilkkuja aina jostain löytyy. ♥

jenny

Tänä aamuna heräsin hymy huulillani ja kesti pitkään muistaa, miksi olin niin onnellinen. Yleensä hyvät unet lipsuvat mielestäni heti herättyäni, mutta tämä jäi vain pyörimään päässäni, valkokultaa ja korkokenkiä ja ääni joka ei tärissyt ollenkaan, pyörimään pyörimään pyörimään kunnes voin pahoin ja minun on pakko nousta ylös. Suljen silmäni, vedän syvään henkeä ja lähden suihkuun. Uusi päivä.

(Lääkäri lupasi minun ajavani itseni burnoutiin kesään mennessä jos jatkan kaiken tämän kanssa. Koulu, läksyt ja tentit, kuoro, hallitus, matkatoimikunta, laulutunnit, oppilaskunta, johtokunta - liian rikkinäinen tyttö on haukannut liian paljon liian nopeasti. Kai minun pitää luopua laulutunneista, ehkä, kai, saa nähdä.)

Jotenkin selviän kouluun asti, jotenkin onnistun tekemään täydellisen pallon muotoisen asetelman ruusuista ja gerberoista. Jotenkin onnistun juttelemaan luokkalaisten kanssa, en muista puoliakaan kun keskityn itkun pidättelemiseen mutta kai minä esitin taas normaalia. Kotimatkalla puhelin piippaa jatkuvasti mutta se on vain luokkalaisten ryhmäkeskustelu, jotain perhekuvia se äänekkäin jakaa mutta minä vain tuijotan näyttöä pala kurkussa.

Olen romahtaa, ainahan minä olen romahtaa. Kalenterin täyttymisenkin takia, mutta myös ihan pääni sisällä. Miks mua ei haluta miks mua ei haluta miks mua ei haluta, miks oon näin vitun ruma, miks en muka sais laihduttaa itteäni aivan pikkuruiseksi, miks en oo tarpeeksi hyvä itelleni, miks en oo tarpeeks hyvä kellekään, haluun viiltää itteni auki, mua oksettaa, miks kukaan ei kysy mitä mulle kuuluu, miks en kelpaa? En ymmärrä, miten yhteen tyttöön voi mahtua näin paljon pahaa oloa. Marja on viikonlopun tyttöystävänsä kanssa, Lokki on viikonlopun miehensä kanssa, pojat ovat viikonlopun sitseillä ja tupareissa ja vanhemmillaan ja tyttöystäviensä kanssa, minä olen - niin. Minä olen yksin.

(Ainahan minä olen yksin.)

in the dark

Väsyttää niin kamalan paljon. Nukun joka yö yhdeksän tunnin unia mutta silti olen kuolla jo iltapäivisin, koulupäivistä selviän vihreän Edin avulla ja illoista vain silkalla tahdonvoimalla. Ehkä olen haukannut liian suuren palan, ehkä minun ei olisi pitänyt miltei kahden vuoden sairasloman jälkeen hypätä suoraan täyspäiväisen koulunkäynnin lisäksi oppilaskuntaan ja kuoron hallitukseen ja matkatoimikuntaan ja yksityisille laulutunneille, ehkä olisi ollut hyvä pitää taukoa laulusta ja jättää kaikki ylimääräinen vastuu pois kunnes saan ensin totuteltua herätyskelloon ja muihin ihmisiin. Mutta nyt on liian myöhäistä tehdä mitään muutoksia, nyt olen sitoutunut enkä voi muuta kuin juosta paikasta toiseen ja yrittää leikkiä kilttiä tyttöä, kunnon kansalaista, vastuullista aikuista.

(Oikeasti minä kyllä rakastan harrastuksiani ja uskon ihan oikeasti joskus valmistuvani, mutta... En tiedä. Välillä minun on ikävä sitä, kun pystyin lukemaan kirjaa tai tekemään palapeliä tai edes nukkumaan ilman, että on huono omatunto koska pitäisi olla tekemässä jotain muuta.)

Onneksi on iltoja kun saa käpristyä sängylle sohvalle minne tahansa, piirtää kuvioita ja salaisuuksia toisen käsivarteen, selittää koulusta ja kavereista ja mustekaloista ja eri puurojen täydellisyydestä. Enkä tänään edes ahdistunut vaikka tavut meinasivat koko ajan mennä sekaisin enkä yhdessä vaiheessa millään ollut muistaa sanaa 'luola', hetken olin jo vajota maan alle mutta Heli ei pilkannut vaan vain hymyillen arvuutteli että mitäköhän sanaa tarkoitan.

Nyt olen taas yksin pimeässä huoneessa ja pitäisi mennä nukkumaan, täällä on liian hiljaista enkä uskalla kävellä avaamaan ovea.

(Miten tänään on vasta maanantai?)

commands i will

(Meridan hiukset tuovat mieleen sateisen Helsingin ja aurinkoisen Wiltshiren, hetken ajan menen niin paniikkiin että olen varma sydämeni pysähtyvän. Yritän olla antamatta pääni sekoittaa keskenään nykypäivän ja menneisyyden mutta välillä se on niin vitun vaikeaa, miksi miksi miksi kukaan haluaisi minut, minut eikä jotakuta kauniimpaa laihempaa fiksumpaa kauniimpaa terveempää parempaa, ei kukaan ole ennenkään halunnut niin miksi haluaisi nyt.)

En uskalla mennä nukkumaan vaikka kello on jo huominen, pelkään näkeväni taas päämäärättömiä painajaisia teemukeista ja ilotulituksista.

catch a grenade

"Voi Marie ku sä oot niin söppänä ku sulla on vihree takki ja punainen huivi ja keltainen pipo ja sun silmätki on niin siniset siis voi kultapieni ku oot ihana!"

Neppari halaa minua nauraen kun kommentoin muiden luokkalaisten tummia vaatteita, mutta silti kun terapiaryhmässä piti piirtää omakuva niin tulos oli mustavalkoinen hahmo ilman kasvoja. Kerään kansioon papereita tunne-elämän epävakauden komorbiditeetista ja biososiaalisesta selitysmallista ja jaksan toivoa, että joskus tulevaisuudessa ajatuksenikin ovat taas värillisiä.

(Olen niin väsynyt niin väsynyt niin kamalan väsynyt ja tämä asunto on aivan helvetin kylmä, katson Marjan kanssa zombieleffoja ja väsymyksestä huolimatta välttelen nukkumaanmenoa koska ei minua ole luotu viettämään öitä yksin.)

Mutta oikeasti, en olisi ikinä uskonut miten lohdullista on olla Tampereella, herätä siihen kun kissa leikkii sängyssäni ja kirota Marjan kanssa aamupakkasia. Eilen olin koulupäivän ja ensimmäisen DKT-yksilöterapiakäynnin jälkeen illan TAYSilla Helin luona, aluksi kolmen viikon poissaolon aiheuttama epävarmuus sumensi ajatuksia ja lukitsi raajani mutta ei mennyt kauaa kun olin jo nukahtamaisillani kapealla sängyllä, nenä painautunut tutulta tuoksuvaan tukkaan. Hetken aikaa hengitin.

turskan kallo

Kotona kotona kotona kotona kotona kotona kotona.

(Valveilla melkein neljäkymmentä tuntia, olen niin väsynyt että bussin pysähtyessä Hämeenlinnan kohdalla luulin hetken ajan puoliunisessa horroksessa olevani Lapissa, päästyäni vihdoin Tampereelle ja kotiin asti en ollut tunnistaa kissaani ja kesti aivan liian kauan muistaa missä vaatekaapin hyllyssä on mitäkin.)

Huomenna alkaa arki, mutta sitä ennen ajattelin nukkua kaksitoista tuntia omassa sängyssä oman nallen kanssa kuunnellen oman asunnon ääniä.

mustana maidolla kylmänä kuumana

Olemme perheen kanssa haaksirikkoutuneet Meksikonlahdelle, rannalla on nuoli oikealle "Hawaii 2500mi" ja nuoli vasemmalle "depression now". Pikkuveli ei suostu tulemaan rannalta sisälle koska vietin syntymäpäiväni Macaon kuninkaan kanssa, isi on vakuuttunut että uudessa laukussani olleet silikonikuulat ovat täynnä seitsenprosenttista kokaiiniliuosta, ja äiti on Pizza Raxissa vuorotellen ahmimassa-oksentamassa-ahmimassa-oksentamasa.

Olen vihdoin palannut takaisin Suomeen, lähden bussilla osastolle näkemään Heliä mutta häntä ei kiinnosta seurani, hän on mielummin minua laihemman tytön kanssa. Jossain vaiheessa toinen tyttö muuttuu lukioaikaiseksi tyttöystäväkseni, joka vain nauraa ja nauraa ja nauraa ennen kuin lähtee Helin kanssa suljetun makuuhuoneen oven taakse.

Joku on linkittänyt blogini Facebookiin enkä saa sitä sieltä pois, ihmiset haukkuvat minua huomiohuoraksi ja säälittäväksi läskiksi, Zen Cafén "Laiska, tyhmä ja saamaton" soi koko ajan taustalla ja äiti ilmoittaa ettei hän enää maksa lääkkeitäni tai terapiaa sen takia miten olen hänestä täällä puhunut. Viillän olkavarteni täyteen sydämenmuotoisia haavoja, kiipeän katolle ja hyppään.

Painajainen toisen perään, en edes herää niiden välissä vaan ne vain muuttuvat ja jatkuvat ja muuttuvat ja jatkuvat kunnes kello on vihdoin kymmenen ja havahdun taloudenhoitajan kolinaan viereisessä huoneessa.

(Vasta saatuani hengitykseni tasaantumaan tajuan nukahtaneeni vahingossa illalla kesken kirjan. En muista milloin olisin viimeeksi ylipäätään saanut nukahdettua ilman lääkkeitä, saati sitten vahingossa. Pakko siitä on vähintään puoli vuotta olla - muistan nukkuneeni kesällä yhden yön Helin luona ilman lääkkeitä, mutta siihen se taitaa jäädäkin. Kummaa.)

Laitan pitkästä aikaa Scandinavian Music Groupia soimaan, Missä olet Laila? on aina ollut lempilevyjäni.

osaan laulaa kuin enkeli 

ja samalla en ollenkaan,

itken elokuvissa 

mutta kotona en uskalla