FROOT

Kuuntelen vanhoja soittolistoja ja mietin, kuinkakohan monta kertaa olen alkanut itkeä kuultuani jonkun tietyn kappaleen. Aerosmith ja lukioaikainen tyttöystävä, CMX ja yliopistoaikainen tyttöystävä, Snow Patrol ja Lappityttö, Marina & the Diamonds ja Viiru. Enää en itke ja kaipaa menneitä suudelmia, mutta tuskin tulen ikinä saamaan muistoja pois. En tiedä, haluisinko poistaa ne vaikka pystyisin.

(Marina & the Diamonds ja Viiru: vaikken olekaan itkenyt sitten eron, en edes esitä etteikö hänen menettäminen edelleen sattuisi. Lokki ja Marja ovat kuin siskoja minulle mutta Viiru oli paras ystäväni ennen kuin oli enemmän. En tiennyt että voi olla näin ikävä yhden ihmisen ystävyyttä, että voi olla niin loukkaantunut siitä kuinka hän minua kohteli ja tietää ettei parisuhde olisi ikinä toiminut, mutta silti - ikävöin häntä niin paljon etten välillä tiedä mitä tehdä, kaikesta paskasta huolimatta. En uskalla käydä hänen Facebook-sivullaan tai tumblrissa, koska hän oli se joka laittoi välit poikki ja haluan kunnioittaa sitä, mutta lähinnä koska en halua nähdä todisteita siitä että hän heitti kaiken pois ja jatkaa onnellisena elämäänsä ilman minua.)

(Kerta toisensa jälkeen ihmiset osoittavat, kuinka helppoa minusta on päästää irti.)

(Ensimmäistä kertaa vuoteen mietin teriä.)

wait a minute

Aika kuluu ja kuluu ja kuluu enkä osaa pysähtyä. Koulua, itsenäistä opiskelua, vapaaehtoista opiskelua, kuoroa, kuoron hallituksen kokouksia, kuoron bileitä... Ihmettelen miten en ole vielä lyyhistynyt kaiken alle. Tietenkin välillä hyperventiloin vessassa tai olen pillahtaa itkuun keskellä täyttä bussia, mutta sillä ei oikeastaan ole tekemistä tekemisen määrän kanssa - se nyt vain olen minä,  epävarmuuteni oman kelpaamiseni suhteen ei ole vielä täysin kadonnut, mutta I am a work in progress and that's okay.

Kaksi kuukautta ilman terapiaa ja tunnun pärjäävän ihan hyvin, miten tämä on edes mahdollista? Luen vuoden takaisia merkintöjä täällä ja päiväkirjassa enkä ole tunnistaa itseäni samaksi ihmiseksi ("en edes vaivaudu liikkumaan veistä, painan vain, painan kunnes tunnen ihon rikkoontuvan ja lämpimien pisaroiden valuvan ihoani pitkin, vihaan itseäni"), olenko oikeasti ajatellut itsestäni noin? Kyllähän minä edelleen pelkään muiden mielipiteitä enemmän kuin pitäisi, mutta tiedän sen olevan vain pelko; tiedän että olen arvokas ja että kelpaan juuri tällaisena, tiedän että jos joku ei halua seuraani niin se on heidän menetyksensä, tiedän että painoni tai parisuhdetilanteeni tai ihoni sileys ei määritä ihmisarvoani. Tiedän että en tarvitse toista ihmistä täydentämään itseäni, ja tiedän ettei minun tarvitse kestää sitä jos joku kohtelee minua huonosti. Tiedän ettei minun tarvitse aina jaksaa hymyillä ja olla täydellisen pikkusievä.

Uskomatonta, kuinka paljon ihminen voi vuodessa muuttua.


...Uskomatonta, kuinka jotkut asiat silti pysyvät niin samana. "Välillä minua hävettää niin saatanasti oma fyysisen läheisyyden tarpeeni. Riippumatta kenestä on kyse, olen minä aina, aina se joka tekee aloitteen; minä kosketan kättä, minä tuuppaan hartiaa, minä halaan tai suutelen tai otan spontaanisti kiinni ja alan tanssia valssia. Ahdistaa oma tarpeeni koskea, tuntuu kuin sitä ei ole kenelläkään muulla ja minä yksin olen kuin mikäkin kolmevuotias." Sanat ovat vuoden vanhoja mutta voisivat olla toissapäivältä. Välillä toivon niin paljon että olisin normaalimpi, mietin kuinka paljon helpompaa olisi olla Lokki tai Lintu tai Lento (huomasin nyt vasta, miten taivas-aiheisia antamani nimet ovat) tai joku muu.

(Niin, helpompaa ehkä, mutta tuskin vaihtaisin vaikka voisin: minulla on ihanat ystävät ja maailman tärkein veli, asunto täynnä iloa ja kissankarvoja, harrastus jota rakastan ja tyttöystävä joka saa minut hymyilemään vaikka olo olisi kuinka kurja.)


Tänään pitää kirjoittaa näyttösuunnitelma ja tehdä ruokaa, huomenna lähden allekirjoittamaan kauppasopimusta vanhempien puolesta, tiistaina lähden Lokin luo katsomaan paskoja elokuvia ja juoruamaan taas ties kuinka monen viikon edestä. Nyt on kuitenkin vielä hetki aikaa hengittää, katson Doctor Who:ta ja neulon ja opettelen kevään konserttiohjelmistoa ulkoa. Jos tuo helvetin lumisade vielä loppuisi, niin päivä saattaisi hyvinkin olla täydellinen.

zigeunerweisen

...Mutta suurimman osan ajasta olen kuitenkin ihan kunnossa. Viime aikoina koko valveillaoloajan painanut väsymys vaan tekee temppuja tunteilleni, itken kaikesta enkä oikein mistään, töissäkin haluan lähinnä lyyhistyä jokaisen kylmiökierroksen jälkeen (siis ei kukaan paitsi tämän alan ihminen voi tajuta kuinka paljon levyllinen vastakasteltuja, betoniruukkuihin istutettuja jouluruusuja oikeasti painaa kun niitä kantaa rappusia ylös) mutten voi, pakko viedä hakea toimittaa tarkistaa sitoa istuttaa palvella jutella hymyillä nauraa lisää.

Onneksi nyt on viikonloppu, voin hengittää (nukkua) rauhassa. Kotiin päästyäni heitän repun tuolille ja yksinkertaisesti kaadun sohvalle, herään vasta Marjan tullessa miltei kolme tuntia myöhemmin kotiin -

(näin pitkästä aikaa unta ilotulituksista Wiltshiren taivaalla ja humalaisesta puhelusta johon vastasin puoli vuotta niitä ennen, "muru täällä soi meidän biisi, kuuletsä tää on meidän" ja kyllä, Jos sä tahdot niin on edelleen meidän vaikka meitä ei enää olekaan)

- ja koiran hyppiessä innostuneena jalkojeni päällä. Marja lähtee vain parin tunnin päästä tyttöystävänsä luo viikonlopuksi (déjà vu: unesta jää inhottava tunne kehooni, väsyneenä menen välillä päivissä kuukausissa vuosissa sekaisin enkä tiedä mitä tehdä levottomilla käsilläni) ja eläimet jäävät pitämään minulle seuraa. Oi, kaksi ja puoli päivää vain oman itseni kanssa, voin nukkua ja siivota ja juosta ja kuunnella viulusonaatteja oikeista kaiuttimista.

(Ja oksentaa: en aio enkä oikeasti haluakaan, mutta jotenkin minua lohduttaa ajatus että voisin tehdä itselleni mitä tahansa kenenkään tietämättä. Voisin tahria kauniit vaaleansiniset lakanat ja raapia kurkkuni auki ja itkeä keskellä olohuoneen lattiaa, kokeilla kuinka rikki saan itseni revittyä ilman että kukaan sunnuntai-iltana huomaa.)

(En ymmärrä, miten olen nyt niin poissa tolaltani tuon unen takia. Olen saanut Lappitytön riuhdottua sydämestäni sielustani kohtalostani irti aikoja sitten, miksi yhtäkkiä sormeni kynsivät niskani ihoa ja toistan päässäni samoja sanoja uudestaan ja uudestaan? Kai se on vain sitä samaa väsymystä joka saa minut pois tolaltani kaiken muunkin takia. Väsyneenä olen koko ajan vereslihalla ja ihan kaikki tuntuu suolalta, eilen olin alkaa itkeä keskellä Valintataloa kun huomasin lempijugurttini olleen loppunut. Miksen vain voi niellä koko iltalääkepurkkia kerralla, vaipua tajuttomuuteen ja herätä joskus muutaman päivän päästä?)

Ehkä minun vain pitäisi sulkea tietokone, viedä koira pikaisesti ulos ja ottaa iltalääkkeet. Ehkä otan ensin Opamoxin tai pari - vaikkei se saakaan unohtamaan, niin edes hetkellisesti olemaan välittämättä. Huomenna annan itseni nukkua kymmeneen asti.

274

Tuntuu kuin en olisi ikinä ollut lomalla (sairaslomalla), vaikka olen ollut takaisin koulussa vasta viikon. Lehmien haju ja perennojen tuoksu, ykkösiä ihmettelemässä ääneen luokkahuoneiden mystisiä nimiä, minä B-rakennuksen yläkerran naistenvessassa itkemässä kämmeniäni vasten. (Kukaan ei enää kyseenalaista poissaoloani ruokailun aikana, he kai luulevat sen johtuvan oksettavasta erityisruokavaliotarjonnasta. Luulkot rauhassa.) Onneksi saan hyväksiluettua ammattienglannin, niin päiväni eivät ole ihan yhtä pitkiä kuin muiden. Seison yksin bussipysäkillä ja kuuntelen Verdin Requiemiä musiikkisoittimestani - pitäähän se vain kahden ja puolen kuukauden päästä osata käytännössä ulkoa.

(Nekku on ilmeisesti edelleen vihainen minulle siitä, kun väsyneenä ja ahdistuneena ärähdin hänelle joskus toukokuussa; hän ole vielä suostunut sanomaan minulle sanaakaan, vaikka oli paras kaverini luokalla viime vuonna.)

Minun piti olla nukkumassa jo tuntikausia sitten. Sen sijaan juon itseni hyvää tahtia kunnon humalaan, tuijotan puhelintani haluten heittää sen seinää päin, katselen lääkepurkkejani ja mietin kuinka paljon pitäisi ottaa jotta nukkuisin vuorokauden ympäri. Sekin olisi niin paljon helpompaa jos olisin laiha.

272

Välillä toivon etten olisi ikinä lähtenyt hoitoon, että olisin edelleen teini-ikäinen joka purkaisi pahaa oloa raivoamalla ja heittelemällä asioita ja syömällä liikaa särkylääkkeitä. Sen sijaan että saisin huutaa ja tietoisesti miettiä lauseen jolla satuttaa toista kaikkein pahimmiten, minun täytyy sulkea silmät ja hengittää ja laskea asioita joita aistini huomaavat ja jos se ei toimi niin ottaa lääke ja yrittää uudestaan. Miksen saa vain räjähtää? Olen muutenkin aivan yhdentekevä niin mitä vitun väliä jos polttaisin kaikki sillat, muuttaisin pieneen yksiöön vieraaseen kaupunkiin enkä näkisi enää ikinä yhtäkään toista ihmistä.

Yhdentoista tunnin ja yhdeksäntoista minuutin päästä jatkuu koulu. Haluan repiä ihoni kappaleiksi - mitä vitun väliä, ei kukaan sitä kuitenkaan halua nähdä.

255

Välillä haluan repiä ihoni kappaleiksi vain jotta se sopisi yhteen sieluni kanssa, jotta ulkokuoreni näyttäisi samalta kuin sisukseni.

Mutta ei, neulon pipoa sinisestä silkkilangasta ja katson kaikki Sherlock-jaksot putkeen, uudelleenistutan rönsyliljani vaaleanpunaiseen ruukkuun ja nukun kissa kiinni kyljessäni.

"anteeks mä tiedän että kello on keskellä yötä ja sä oot lomalla mutta appelsiini kyselee milloin käy ramboilta enkä mä uskalla sanoa tulevani koska pelkään että multa kysytään mitä kuuluu enkä keksi tarpeeks nopeesti valetta peittämään sitä että oon yksin ja tuntuu kuin hukkuisin"

hold your breath and

Makaan yksin sängyssä ja tuijotan kattoa. Mietin vuorotellen lakanoideni uudelleen verellä tahraamista, lääkevarastoni viinipullon kanssa kurkusta alas huuhtomista, ja jonkun kaverin tänne pyytämistä. Mutta ei, en voi pyytää tänne ketään, en pysty - kysyin Lokilta jo hänen työvuorojaan mutta en kyennyt pyytämään häntä viettämään vapaailtaansa täällä, tuijotan tekstiviestikenttää itkien epätoivosta enkä siltikään voi pyytää toista ihmistä haaskaamaan aikaansa minuun.

(Marja lähti perjantaina riidan jälkeen ovet paukkuen Turkuun, hänen piti palata sunnuntaina mutta eipä kuulu mitään - en tiedä milloin hän tulee takaisin, vai tuleeko ollenkaan. Ei häntä tunnu paljon kiinnostavan se, että minun täytyy pysyä kotona ruokkimassa hänen kissaansa sillä aikaa kun hän murjottaa tyttöystävänsä luona. En voisi lähteä minnekään vaikka olisi paikka jonne mennä.)

En muista milloin olen käynyt viimeksi suihkussa, ehkä joskus viime viikolla. Lauantaina, ehkä? En jaksa välittää.

Taidan pukea vanhan lippiksen päähän ja lähteä käyttämään viimeiset euroni Alkoon. Ehkä tänä iltana uskallan -

meteoriitti

what doesn’t kill you

leaves scars

ruins your lungs

dries out all your tears

leaves you lying awake at 4 in the morning

wishing you weren’t alive

- c.c. -

Jalkani pettävät alta kesken koiran iltalenkin, rojahdan märälle nurmelle istumaan ja itken ja itken ja itken. Toivon olevani kuollut, toivon meteoriitin iskeytyvän maahan juuri siihen kohtaan missä minä olen (minä en unohda sinua koskaan vaikka en muistaisi omaa nimeäni), toivon auton liukuvan tieltä päälleni ja repivän vartaloni verta vuotaviksi paloiksi, toivon sydämeni vihdoin tajuavan olevansa rikki ja pysähtyvän, toivon toivon toivon toivon miksen vain voi kuolla, miksi minun täytyy elää, miksen voi vain pyyhkiytyä pois että tämä kaikki loppuisi.

(Sarviksen odotushuone on aina tyhjä kun menen sinne, missä kaikki ovat? Uuden psykiatrin kädenpuristus on kuin kuollut kala, hänen otsansa rypistyy hänen lukiessaan BDI:ni tuloksia. Minulle kirjoitetaan sairaslomaa syksyyn asti, olen taas kerran epäonnistunut enkä uskalla kertoa kenellekään.)

(Lappityttö muutti tänään poikaystävänsä kanssa yhteen. Painan mattoveitsen terää ihoani vasten kunnes veri tahraa kaiken; sekunnin murto-osan ajattelen jotain muuta kuin sitä, että elämäni rakkaus on jonkun toisen avopuoliso.)

Nurmikon vesi imeytyy ylös vaatekerroksien läpi ja kyyneleeni vuotavat alas nurmikkoon, kai siinä on jotain runollista.

and sometimes it

Istun Café Lasipalatsin ikkunapaikalla viinilasi (ja toinen, ja kolmas) kädessäni ja katson ulos, katson sitä kohtaa (sitä kiveä jolla seisoin, sitä kiveä jolla hän seisoi) missä minä ja hän suutelimme tuhannetta kertaa (tuhannetta, mutta ensimmäistä niistä viimeisistä) ja itken ja itken ja itken.

(Miltei puolitoista vuotta olen vältellyt Helsingin keskustaa kuin ruttoa, ennen raitiovaunun äänet olivat ensin kirjaimellisesti ja sitten henkisesti koti mutta enää en kestä sitä, en kestä muistoa siitä ensimmäisestä viimeisestä suudelmasta. Laitan bussissa kuulokkeet korviin jo Riihimäen jälkeen ja äänenvoimakkuuden niin korkealle kuin siedän: en halua ottaa riskiä että kuulen kadun ääniä.)

(Katson ulos ja sillä hetkellä olen varma, sataprosenttisen, täydellisen varma, että haluan kuolla.)

Lopulta astun ulos, kävelen sen kiven kohdalle ja pysähdyn, kaivan tupakan askista ja sytytän sen kädet täristen. Vedän henkeä (sormet omieni seassa, lopeta ajatteleminen, lämmin hengitys suutani vasten, lopeta etkö sä tajua, sadepisarat ympärillämme, sä olet menettänyt sen) ja alan kävellä kohti Finlandia-taloa.

(The Royal Philharmonic aloittaa konserttinsa Adelen Someone Like You:lla enkä voi pidättää puolihysteeristä naurahdustani. Toivon juoneeni aulassa yhden kuohuviinilasillisen lisää.)

Kuusi tuntia bussissa, sata euroa lippuun ja tarhraantuneet silmämeikit, mutta oi, miten oli kaiken arvoista. Istun eturivissä ja sellosolisti hymyilee minulle noustessani seisomaan, rakkaus musiikkia kohtaan saa pääni pyörälle ja yhtäkkiä en millään jaksaisi surra loppuiltaa. Päätän haistattaa paskat viimeiselle junalle ja lähden konsertin jälkeen Pinnin kanssa Kallioon etsimään baaria jonne mahtuu istumaan; hetkeksi unohdan koko Lappitytön ja nauran aidosti, ja kello lähenee jo aamua kun vihdoin pääsen kotiin asti.

Olen päättänyt, että minusta tulee vielä joskus onnellinen.

jokainen lause jää ke

Sanojen prosessoimiseen menee sekunti tai kaksi. Sitten se iskee, täysillä vasten rintakehää, iskee ilmat pihalle ja nappaa jonkin sisälläni kuristusotteeseen - ei se ole pala kurkussa, se on paljon matalammalla mutta silti selvästi jossain siellä suunnalla. Se jokin vääntyy ja kääntyy ja kiertää itsensä solmuun samalla kun sydän ei osaa päättää jättääkö lyöntejä välistä vai lyödäkö viisinkertaisella nopeudella, keuhkoni eivät yhtäkkiä toimi kunnolla vaan päästävät happea sisään-ulos-sisään-ulos aivan liian pienissä erissä, pienet tähdet valtaavat näkökenttäni ja pysy tajuissas pysy tajuissas pysy tajuissas sä et voi lyyhistyä Marjan nähden nyt pysyt vittu tajuissas -

En tiedä miksi jaksan edelleen reagoida niin voimakkaasti. Ei minua haluta, ei minua haluta, milloin minä opin että ei minua haluta? Päivät illat yöt ovat kaikki parempia ilman minua, helpompia, hauskempia, usko jo. Pakenen huoneeseeni ja painaudun nurkkaan, en saa vedettyä itseäni tarpeeksi tiukalle kerälle, tarpeeksi kauas pois. Panssari ratkeilee: en halua enää ikinä pyytää keneltäkään mitään, en halua edes puhua ääneen; ei minua kuitenkaan kuulla. Tai ehkä kuullaan mutta ei vaan välitetä, en tiedä. Ihan sama ihan sama ihan sama ihan sama.

(En näytä kuinka paljon minuun sattuu koska se sattuisi vielä enemmän, on helpompaa pukea päälle hymy ja näytellä niin helvetin itsevarmaa ja kypsää ja ymmärtäväistä, helpompaa odottaa kunnes on yksin ennen kuin repii ihon ja itkee silmät kipeiksi. Silloin kun viimeksi viilsin yläruumiini auki ja teippasin vielä lämpimiä sisäelimiä kauniisti käsivarsilleni - ei, en ajattele sitä, ei, senhän takia en enää voi. Mitä tahansa kunhan toiset eivät näe, kuinka epätoivoinen oikeasti olen.)

(Välillä leikittelen ajatuksella, että olisin oikeasti jonkun ensimmäinen vaihtoehto.)

please don't leave me

Koulussa on lounaaksi kasvissosekeittoa ja juuresraastetta mutta myös kermassa uivaa omena-mustikkapaistosta, aluksi minä ihan oikeasti kuvittelin ottavani vain vähän ruokaa enkä ollenkaan jälkiruokaa mutta sitten jokin napsahti, tietenkin napsahti, ainahan minulla napsahtaa. Täytän pienen kulhon ihanalla tummansinisellä mönjällä ja kymmenen minuuttia myöhemmin nousen pöydästä ja juoksen vessaan, mä en pysty tähän mä en pysty mä en pysty tajuattekste että mä en vittu kykene olemaan, kai luokkakaverit ovat jo tottuneet siihen että minä lähden aina heti syötyäni, kai he luulevat minun vain pakenevan johonkin nurkkaan lukemaan rauhassa.

Pidättelen itkua pestessäni tärisevät käteni, en ymmärrä miksi en vain voi olla onnellinen (viisikymmentäkahdeksankiloinen ja silti onnellinen) tyttö joka syö ilman että haluaa repiä ihonsa riekaleiksi.

oboe

en kestä äitiä, saatanan tekopyhä itsekeskeinen marttyyri, haluan pois täältä pois pois pois pois pois pois, miksi kuvittelin ihan oikeasti jaksavani häntä kolme viikkoa, haluan pois

(päässäni pyörii kaikki ne asiat jotka haluaisin huutaa hänelle

etkö sä tajua että mä en halua olla täällä, olisin mielummin ollut joulun yksin, välillä mua hävettää olla sun tytär, mä haluan pois tästä koko vitun maasta, välillä sun sanat saa mut haluamaan paastota oksentaa oksentaa hakata viiltää tappaa itseni etkö sä äiti tajua itsemurha självmord selvdrap enesetapp samobójstwo suicide suicido suicidum suizid selbstmord freitod jisatsu qīngshēng zìshā TAPPAA ITSENI

mutta pysyn hiljaa, tuijotan sylissäni nyrkkeihin puristuvia käsiä ja pidättelen itkua.)

pois

e-f-e-f-e-f

aamulla suuttumuksesta tärisevistä käsistä huolimatta päivä oli hyvä: sängyssä lojumista, perinteinen joululoman jaws-elokuvaputki, kolme pulloa pepsi maxia ja pistaasipähkinöiden kuorimista kunnes sormiin sattuu. joskus iltapäivästä harkitsin suihkua mutta ei, nautin viimeisestä lorvimispäivästä täysin siemauksin, huomenna ostoksille ja ylihuomenna kolmeksi päiväksi koillis-kiinaan katsomaan jääpatsaita ja siperiantiikereitä.

vielä tunti sitten makasin täysin rentona epämääräisessä meritähtiasennossa (oi luoja miten rakastankaan sänkyäni täällä, mahdun nukkumaan ihan missä asennossa takana eivätkä sormet tai varpaat ikinä pilkistä reunojen yli), kikatin en-oikein-millekään ja näpersin puhelinta ja selasin trilleriä jota en ole lukenut vuosikausiin, mutta sitten - en tiedä, jotain, yhtäkkiä olenkin aivan paniikissa, ärsyttävä typerä huono miksi kukaan haluaisi älä koske, kaikki vuosien varrella kuulemani julmat sanat tunkeutuvat päähäni eivätkä lähde pois, haukon henkeäni ja käperryn nurkkaan ja itken ja itken ja itken, kello on kohta puolenyön mutten silti halua mennä nukkumaan, en halua mennä nukkumaan koska silloin on pakko herätä ja pelkään niin paljon että tämä kaikki onkin vain unta. että herään huomenna vain tajutakseni että kyllä, olen edelleen yksin; ei, en edelleenkään ole vaivan arvoinen. liian ärsyttävä, liian äänekäs, liian sitä (ruma) ja liian tätä (lihava).

tyttö sekä hän

"were you in love with her, beast? did you honestly think she'd want you when she had someone like me?"

näin aamulla kalevan kirkon edessä tytön jonka kasvoja kehysti punertava kiharapilvi, ja hetken ajan olin varma sen olevan se yksi, josta olen niin monet kerrat nähnyt painajaisia. hengitä.

lauloin tänään god rest ye merry, gentlemen kauniisti, paljon kauniimmin kuin kertaakaan aikaisemmin. silti sormeni puristivat koko ajan sulkeutuvaa haavaa ja mietin, että joko tänään vai ehkä huomenna kun -

läpikuultava valo

ihoni kirvelee niistä kohdista mistä veri on tihkunut ulos, yön aika punaisiin lakanoihini on hankautunut tummempia raitoja. en jaksa välittää.

joka toinen viikinloppu marja menee turkuun tyttöystävänsä luo, ja joka toinen viikinloppu tyttöystävä tulee turusta meille. välillä katson heitä yhdessä tai istun yksin hiljaisen asunnon lattialla ja vihaan heitä niin paljon että kyyneleet kihoavat silmiini. petetty jätetty rikottu yksin yksin yksin yksin.

vihaan itseäni tavallistakin enemmän tällaisina hetkinä, vihaan katkeruuttani ja kateuttani ja itsesääliäni, vihaan miten annan muiden vaikuttaa minuun ja vihaan omia reaktioitani.

nothing to lose

minä... en ole täysin varma, mitä eilen tapahtui. valitettavasti muistan kaiken, muttakun se ei ole millään tasolla loogista. viisitoista-kuusitoistavuotiaana olin juuri sellainen pikkutyttö joka simmahtaa kikattaen kolmen siiderin jälkeen, mutta olen nyt lähemmäs viisi vuotta juonut samaa tahtia karvaisten humanistimiesten kanssa ja voin kertoa että kestävyyteni on näin pienikokoiseksi ihmiseksi (lyhyeksi, ei kapeaksi) aika ihailtava.

eilen join helin ja ässän tupareissa neljä lasillista (neljä!) ja yhtäkkiä löysin itseni kontillani vessan lattialla yökkimässä viimeisiä vatsahappojani ulos. mustatukkainen tyttö jonka olin aikaisemmin tavannut vain muutaman kerran on maailman mukavin, pitää otsahiukseni pois kasvoilta ja puhuu minulle hiljaisella äänellä lähemmäs kahta tuntia.

"onks noi kissan vai sun ittes jäljiltä?"
"mä en pysty avaan silmiä, kumpaa kättä tarkotat?"
"toi sun vasen."
"sit ne on helin kissan jäljiltä; mä oon vasenkätinen, ei mulla pysy oikeessa kädessä mikään."

lopulta saan viimeisetkin nesteet ulos vartalostani ja minut lasketaan varovasti jonkun sänkyyn nukkumaan hetkeksi ennen kuin ässä soittaa taksin ja antaa minulle kaksikymmentä euroa jotta pääsen kotiin asti, sanoo että kaikille sattuu tällaista välillä ja etten saa antaa sen vaikuttaa heille jatkossa tulemista. lähtiessäni en löydä heliä halausta ja kauneita uneja varten mutta pyydän välittämään terveiset hänelle. kotona käytän koiran pikaisella lenkillä ja kaadun sänkyyni, en jaksa edes iltapäivällä niin sievästi laitettuja meikkejä pestä.

(ei mutta ihan oikeasti, neljä lasillista, miten tuo on fyysisesti mahdollista? minä olen se joka juo täyden viinapullon ja kävelee viisi kilometriä kotiin korkokengät päällä, en ymmärrä.)

säännöllinen unirytmi herättää minut viisitoista minuuttia yli kuusi - se hyvä puoli illalla puolet sisuskaluistaan pois okskentamisessa on, että aamulla ei ole mitään jäljellä aiheuttamassa huonovointisuutta. vähän väsyttää ja särkee päätä, mutta ei mitään mikä ei menisi pois kahdeksansataisella buranalla ja litralla vettä. puolenpäivän aikoihin lähden lokin kanssa elokuviin katsomaan lempinäyttelijäni uusimman, toivottavasti ehdin sen jälkeen kirjaston rappusille halaamaan tuntematonta.

your body shaking

tietenkin päädyn vessaan itkemään juuri sinä päivänä, kun vaivaudun meikkaamaan kouluun. tiedän että muut eivät meluamisella yritä häiritä minua, ettei muiden muka-kiusaaminen ole ilkeästi vaan ystävällisen vitsikkäästi tarkoitettu, ettei kukaan muista mokaani uusien (valkoisten, piikikkäisten, kamalan rumien) ruusujen kanssa edes kahta minuuttia tapahtuman jälkeen, mutta silti - ahdistus painaa puristaa tukehduttaa kunnes en enää kestä. painan kynteni reisiini ja tukahdutan kaikki äänet kurkustani.

olen niin helvetin väsynyt tähän kaikkeen.

numb

reväytän jotain niskassani heittäessäni lasin täysillä seinään. vihaan itseäni, vihaan inhoan halveksun en kestä, olen niin oksettavan lihava ja silti vain syön ja syön ja syön, itken ja huudan ja ikävöin kadonnutta itsekuriani. piilotan puhelimeni kirjoituspöydän laatikon perälle ihan sama hiljaa se kuitenkin pysyy enkä enää ikinä halua kaivaa sitä esille, käperryn sänkyyn peittojen alle miettimään puukko mattoveitsi partaterä kaikkea mitä en saisi.

terve, metsä / terve, vuori

"kuivaa tukkas ennenku meet ulos."
"no en tasan jaksa!"
"marja, ulkona on pakkasta."
"en välitä."
"kuivaa tukkas."
"äyyyh okei."

välillä nauran miten fucking domestic ain't it elämäni kaikesta huolimatta on, salkkareita ja ruoanlaittoa ja satoja kertoja toistettuja vitsejä joita vain me kaksi ymmärrämme. onhan minulla välillä ikävä yksin asumista, mutta marjalla on minuun vain ja ainoastaan hyvä vaikutus: juon vähemmän, tupakointi on vähentynyt neljästä askista viikossa yhteen kuukaudessa, syön ja nukun säännöllisemmin... ihan kaikki. suurimman osan ajasta en yhtään ymmärrä mitä olen tehnyt ansaitaakseni tuollaisen parhaan ystävän. olemme tunteneet kolme vuotta ja joitain kuukausia, olleet ystävinä erottamattomat vuoden ja neljä kuukautta, ja asuneet saman katon alla tasan puoli vuotta. olen niin helvetin onnekas etten käsitä.

ylihuomenna on keskiviikko ja siitä on enää kaksi päivää perjantaihin, lojun sohvalla ja höpötän tuhatta ja sataa margaritasuunnitelmista ja lempiravintolasta ja koulutyttöihastuksista.

nämä on niitä iltoja, kun kaikesta huolimatta muistan etten ole yksin. en malta odottaa sitä päivää, kun tajuan vihdoin eläväni taas. minulla on ikävä onnellisuutta.

(koulussa tytöt kirjoittavat lapulle millainen olen, iloinen ja pirteä ja avulias ja hymyilevä ja positiivinen, naurattaa ajatus heidän ilmeistään jos kertoisin heille öistä jolloin ainoa asia joka minut pitää hengissä on muistutus siitä etteivät kiltit tytöt jätä ruumiita toisten siivottavaksi.)

kaipaus soi

pinni ja viiru jaksavat kuunnella yöllä, naputella viestin toisensa jälkeen vaikka kello oli jo seuraavan päivän puolella. lopulta saan unta, nukun sikeästi marjan kouluun lähtemisen ja oman herätyskelloni ja kymmenen tekstiviestihälytyksen ohi ja herään vasta päivällä, kun koira hyppää viereeni ja tunkee kylmän kuonon kaulaani vasten. marja tulee kahden minuutin sisään kotiin ja kysyy mikä on, taisi kuulla epätoivoisen itkupotkukiroiluni illalla. hymyilen ja pudistan päätäni, istumme olohuoneeseen katsomaan televisiota, syön geisha-keksiä ja marja kutsuu minua naksuksi.

en tiedä mikä on tässä parin viikon aikana ollut niin vaikeaa. miksi yhtäkkiä kaikki muistuttaa minua lappitytöstä kylmä tuuli lämpimät sormet kuumat huulet kuiskattuja salaisuuksia ilotulituksia chinatown rakkautta rakkautta rakkautta ja elämästä jonka menetin, miksi olen taas niin vastenmielisen näköinen ruma läski oksettava hyi enkä muutenkaan kelpaa itselleni. ehkä se on vaan sitä etten tunnu kelpaavan muille; sehän on yksi lempielokuvistani jossa sanotaan että kun ihmiset tarpeeksi mollaavat niin sitä alkaa lopulta itsekin uskoa. minulla on marja ja lokki, joiden kanssa pahasta olosta ei yksinkertaisesti puhuta, ja viiru ja pinni, joita pelkään muutenkin häiritsevän joka kerta kun laitan viestiä. ei minulla ole muita. heliäkään ei enää kiinnosta, hän päätti ettei ystävyyteni ole vaivan arvoista ja poisti minut elämästään. yöllä katsoin hänen nimeään puhelimeni yhteystietoluettelossa ja kuiskasin salaisuuksia. "luulin olevani sulle tärkeä."

(marja meni äsken huoneeseeni etsimään toista kissaa, liian myöhään muistin jättäneeni veitsen kirjoituspöytäni päälle. rukoilen, ettei hän huomannut.)