matkustan

Melkein päivälleen kaksi vuotta sitten istuin päiväsairaalan sohvalla Helin kännykkä kädessä, tuijotin oppilaitokseen hyväksyttyjen listaa enkä ollut uskoa näkemääni ennen kuin Heli sanoi että kyllä se on minun nimeni muiden joukossa. En silloin tiennyt kasveista mitään ja itsestäni vielä vähemmän - leikkasin ihoni iltaisin verille ja revin kurkkuni kynsillä auki, en osannut hallita tunteita saati sitten tekojani, ja asetin aina, aina muut itseni edelle, seurauksista viis.

Kaksi vuotta koulussa, vuosi terapiassa ja pari kuukautta Kiinassa myöhemmin, enkä enää tunnista vanhoja tekstejä minun kirjoittamiksi. Enhän minä vielä terve ole, välillä vaivun epätoivoon enkä meinaa jaksaa enkä uskalla edes ajatella lääkityksen lopettamista, mutta ihan oikeasti: valmistun ammattiin, aloitan uudessa työpaikassa kolmen viikon päästä, en ole itsetuhoinen, en anna äitini tai kenenkään muunkaan kohdella minua kuin roskaa, syön ja nukun säännöllisesti, osaan hillitä ja hallita tunnekuohuja, tiedän että oman henkisen hyvinvoinnin tulee olla tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Olen minä aika pitkälle päässyt.

(Kaiken lisäksi kävelen ulkona ja tunnistan kasvin toisen kolmannen ja tuon ja tuon ja tuon, tiedän miten ne leikataan ja hoidetaan ja miten ne tieteellisesti luokitellaan. Mä osaan jotain.)

Huomenna laitan uudet mekon päälleni, kiipeän vihreisiin korkokenkiini ja lähden viimeisen kerran koulua kohti. Kun palaan iltapäivällä kotiin, kädessäni on todistus puutarhatalouden perustutkinnon suorittamisesta. Hassua.

wait a minute

Aika kuluu ja kuluu ja kuluu enkä osaa pysähtyä. Koulua, itsenäistä opiskelua, vapaaehtoista opiskelua, kuoroa, kuoron hallituksen kokouksia, kuoron bileitä... Ihmettelen miten en ole vielä lyyhistynyt kaiken alle. Tietenkin välillä hyperventiloin vessassa tai olen pillahtaa itkuun keskellä täyttä bussia, mutta sillä ei oikeastaan ole tekemistä tekemisen määrän kanssa - se nyt vain olen minä,  epävarmuuteni oman kelpaamiseni suhteen ei ole vielä täysin kadonnut, mutta I am a work in progress and that's okay.

Kaksi kuukautta ilman terapiaa ja tunnun pärjäävän ihan hyvin, miten tämä on edes mahdollista? Luen vuoden takaisia merkintöjä täällä ja päiväkirjassa enkä ole tunnistaa itseäni samaksi ihmiseksi ("en edes vaivaudu liikkumaan veistä, painan vain, painan kunnes tunnen ihon rikkoontuvan ja lämpimien pisaroiden valuvan ihoani pitkin, vihaan itseäni"), olenko oikeasti ajatellut itsestäni noin? Kyllähän minä edelleen pelkään muiden mielipiteitä enemmän kuin pitäisi, mutta tiedän sen olevan vain pelko; tiedän että olen arvokas ja että kelpaan juuri tällaisena, tiedän että jos joku ei halua seuraani niin se on heidän menetyksensä, tiedän että painoni tai parisuhdetilanteeni tai ihoni sileys ei määritä ihmisarvoani. Tiedän että en tarvitse toista ihmistä täydentämään itseäni, ja tiedän ettei minun tarvitse kestää sitä jos joku kohtelee minua huonosti. Tiedän ettei minun tarvitse aina jaksaa hymyillä ja olla täydellisen pikkusievä.

Uskomatonta, kuinka paljon ihminen voi vuodessa muuttua.


...Uskomatonta, kuinka jotkut asiat silti pysyvät niin samana. "Välillä minua hävettää niin saatanasti oma fyysisen läheisyyden tarpeeni. Riippumatta kenestä on kyse, olen minä aina, aina se joka tekee aloitteen; minä kosketan kättä, minä tuuppaan hartiaa, minä halaan tai suutelen tai otan spontaanisti kiinni ja alan tanssia valssia. Ahdistaa oma tarpeeni koskea, tuntuu kuin sitä ei ole kenelläkään muulla ja minä yksin olen kuin mikäkin kolmevuotias." Sanat ovat vuoden vanhoja mutta voisivat olla toissapäivältä. Välillä toivon niin paljon että olisin normaalimpi, mietin kuinka paljon helpompaa olisi olla Lokki tai Lintu tai Lento (huomasin nyt vasta, miten taivas-aiheisia antamani nimet ovat) tai joku muu.

(Niin, helpompaa ehkä, mutta tuskin vaihtaisin vaikka voisin: minulla on ihanat ystävät ja maailman tärkein veli, asunto täynnä iloa ja kissankarvoja, harrastus jota rakastan ja tyttöystävä joka saa minut hymyilemään vaikka olo olisi kuinka kurja.)


Tänään pitää kirjoittaa näyttösuunnitelma ja tehdä ruokaa, huomenna lähden allekirjoittamaan kauppasopimusta vanhempien puolesta, tiistaina lähden Lokin luo katsomaan paskoja elokuvia ja juoruamaan taas ties kuinka monen viikon edestä. Nyt on kuitenkin vielä hetki aikaa hengittää, katson Doctor Who:ta ja neulon ja opettelen kevään konserttiohjelmistoa ulkoa. Jos tuo helvetin lumisade vielä loppuisi, niin päivä saattaisi hyvinkin olla täydellinen.

and never brought to mind

Pakko myöntää, että olen vähän haikein tunnelmin aloittamassa päivää. Tähän vuoteen on mahtunut niin uskomattoman paljon kaikkea, huonoakin mutta niin vitun paljon hyvää etten oikein tiedä miten päin olla. Olen eronnut kahdesti mutten enää sure kumpaakaan, menettänyt kokonaan yhden ihmisen mutta saanut elämääni takaisin vähintään yhtä tärkeän, jäänyt sairaslomalle keväällä mutta palannut syksyllä reippaasti takaisin kouluun, itkenyt luoja ties kuinka monta tuntia terapiassa mutta joulukuun lopussa poistunut viimeiseltä käynniltä niin paljon ehjempänä, vahvempana ihmisenä kuin mitä olin tammikuussa. Jos ensi vuosi on edes puoliksi yhtä onnistunut kuin tämä, niin... niin, en edes tiedä mitä kaikkea voi tapahtua. Ei kannata ajatella liikaa, yritän keskittyä yhteen päivään ja yhteen asiaan kerrallaan.

Kiitos kaikille kysymyksistä! Yhdistin blogiin tulleet kysymykset tumblrissa saatuihin, olen ovela.

Mitä kaikkea olet elämäsi aikana harrastanut? // Mitä kaikkea harrastat ja olet harrastanut?
- Koko elämäni aikana olen harrastanut musiikin teoriaa, sellonsoittoa, klarinetinsoittoa, kuorolaulua, käsipalloa, uimahyppyä, hiphop-tanssia, bailatino-tanssia, tankotanssia, potkunyrkkeilyä, juoksua ja neulomista, joista nykyään harrastan edelleen neulomista, juoksua ja kuorolaulua. Pitäisi kyllä oikeasti tehdä tilaa myös musiikin teorialle ja klassisille laulutunneille.

Mikä oli paras ateria jonka söit vuonna 2014?
- Apua :D Joko viimeviikkoinen jouluateria, tai sitten keväällä kuoron vuosijuhlagaalassa syömäni illallinen.

Mistä asioista pidät elämässä?
- Vaikka mistä. Siitä kun on niin läheisten ihmisten seurassa ettei tarvitse esittää yhtään mitään, siitä tunteesta joka valtaa kehon kun ylittää juoksukisan maaliviivan, siitä miltä -15 asteen ulkoilma tuoksuu, siitä miltä yli 30 asteen helle tuntuu kasvoilla. BBC:n televisiosarjoista, Brahmsin sellosonaateista, sinisestä kuulakärkikynästä viivoitetulla paperilla. Tanssimisesta, seksistä, laskettelusta, kaikesta mikä saa adrenaliinin virtaamaan.

Miten peität pahaa oloasi lähimmäisiltäsi?
- Jos olen sellaisessa tilanteessa jossa puhuminen ei ole mahdollista tai sopivaa, kuvittelen laittavani kaiken pahan olon pieneen laatikkoon jonka suljen ja laitan kirjahyllyyn odottamaan sitä että on parempi aika käsitellä sitä, ja yksinkertaisesti fake it 'til you make it: pakotan itseni keskittymään ympäröiviin asioihin ja käyttäytymään kuin kaikki olisi hyvin.

Mikä on ihaninta mitä kukaan on sinulle sanonut tai tehnyt?
- Lappityttö kerran sanoi, ettei hän välitä kuinka kauan meidän täytyy odottaa, mutta joku päivä hän tulee polvistumaan eteeni ja meillä tulee olemaan koko elämä edessä. Eihän niin tietenkään käynyt, mutta se taisi olla ihanin asia joka minulle on sanottu. Teko taas, hmm... Kun minä ja lukioaikainen poikaystäväni (ensimmäinen ja ainoa oikea poikaystävä joka minulla on ollut) erottiin, isi vei minut roadtripille Jyväskylästä Salon kautta Kirkkonummelle ja takaisin Jyväskylään, kuunneltiin koko matka Eppu Normaalia ja Creedence Clearwater Revivalia eikä puhuttu yhtään mistään vakavasta. Se ei ehkä kuulosta paljolta muiden korviin, mutta se oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä.

Mitä rakkaus mielestäsi on?
- Jestas, nyt mentiin syvällisiin! En osaa antaa mitään tarkkaa määritelmää, mutta... hmm. Side joka syntyy ajan myötä, kun tuntee toisen ja hyväksyy toisen virheineen muttei ole sokea niille, kun on valmis tekemään (terveen järjen rajoissa tietenkin) mitä vain auttaakseen toista, kun haluaa jakaa elämänsä eikä kuvitella tulevaisuutta ilman toista. Noi pätee sekä romanttiseen että platoniseen rakkauteen, mun kohdalla ihan yhtä lailla esim. Lokkiin ja Pikkuveljeen kuin entisiin tyttöystäviin, mutta niillä on ja pitääkin mun mielestä olla ihan sama pohja; romanttisella rakkaudella on sit vaan noiden lisäksi romanttinen (ja aseksuaaleja lukuun ottamatta seksuaalinen) vire.

Mikä on isoin asia jonka olet oppinut menneistä vakavista parisuhteistasi?
- Että jotkut ihmiset eivät muutu enkä mä mahda sille mitään, että lupaukset eivät merkitse mitään ellei käyttäydy niiden mukaisesti, ja että en enää ikinä katso päihdeongelmia sormien läpi; että valehteleminen ei kannata vaikkei siitä ikinä jäisikään kiinni, ja että ei pidä tyytyä (tai tyytyä olemaan itse toiselle) "toiseksi parhaaseen" jos ei saa sitä kenet oikeasti haluaa; että jos rakastaa toista niin täytyy uskaltaa yrittää, ja että on olemassa sellainen asia kuin liian myöhään.

Mitä toivot tapahtuvan vielä tämän vuoden puolella?
- No, vuotta on vain kymmenisen tuntia jäljellä, mutta toivon kovasti että kaupungin rakettishow olisi yhtä hieno kuin ennenkin, ja että olisi kiva ilta Sinin kanssa!

Mikä oli paras leffa jonka katsoit tänä vuonna?
- Varmaankin X-Men: Days of Future Past.

Miten aiot juhlistaa uutta vuotta?
- Kahdestaan Sinin kanssa leffailtailemassa ja syömässä ja juomassa hyviä asioita!

Yllättävin musikaalinen löytösi tänä vuonna?
- Tää on ihan vitun noloa, mutta kesällä kun erosin Viirun kanssa ensimmäisen kerran niin mulla meni hermo ihan kaikkeen musiikkiin, päätin että tarvitsen jotain uutta ja erilaista. Päädyin sitten lataamaan Taylor Swiftin albumin, ja rakastuin aivan täysin. :D

Mikä oli lempivaatteesi tänä vuonna?
- Mustavalkoinen kukkakuvioinen hame, jota käytin käytännössä koko kesän.

Hankitko tänä vuonna tatuointia tai lävistyksiä?
- Yksi tatuointi tuli lisää ja yksi lävistys hävisi.

Kuinka monen ihmisen kanssa olet tänä vuonna suudellut? tapaillut? harrastanut seksiä?
- Suudellut seitsemän kanssa, treffaillut kahden kanssa ja harrastanut seksiä kahden kanssa.

Mikä oli lempi-TV-sarjasi tänä vuonna?
- BBC:n Sherlock, niin kuin joka vuosi sitten vuoden 2010! Mikään ei tule ikinä ylittämään rakkauttani siihen, mutta kyllä Supernatural ja NBC:n Hannibal ovat myös lähellä kärkeä.

Mikä oli vuoden 2014 onnellisin ja surullisin hetki?
- Onnellisin oli se päivä jonka vietin isin ja Pikkuveljen kanssa laskettelemassa jossain Pekingin lähellä tammikuussa, surullisin oli joko se kun Lappityttö muutti alkuvuodesta yhteen uuden puolisonsa kanssa, tai se kun Viiru jätti mut lokakuussa.

Kadutko mitään, mitä vuonna 2014 tapahtui? Tekisitkö jotain eri lailla?
- En montaakaan asiaa, en ainakaan vakavasti. Jos saisin tilaisuuden muuttaa asioita, niin en välttämättä antaisi parin ihmisen syyllistää ja antaa paskaa niskaan asioista joista minun ei todellakaan tarvitsisi pyytää anteeksi, mutta olen silti kovin tyytyväinen siihen miten paljon olen tänä vuonna kasvanut ihmisenä.

Mitä olet tästä vuodesta oppinut eniten?
- Olemaan tuomitsematta itseäni tunteistani, hyväksymään menneisyyden tapahtuneeksi ja antamaan itselleni anteeksi, ja olemaan jämäkämpi ihmissuhteissani.

Mitä odotat vuodelta 2015?
- En uskalla odottaa paljoa etten pettyisi kamalasti, mutta ainakin toivon valmistuvani syksyllä!

Kuinka monta kirjaa luit tänä vuonna?
- Apua... Jos kirjalla tarkoitat romaanimittaista (50.000+ sanaa) kirjallisuutta yleisellä tasolla, mukaan lukien paperina julkaisematon "amatöörikirjallisuus" niin varmaan jotain sadankahdenkymmenen kieppeillä, joista sitten ehkä nelisenkymmentä oli konkreettisia kirjoja, siis julkaistuja sidottuja/nidottuja romaaneja ja novelli-/runokokoelmia.

Oletko onnellisempi nyt kuin vuosi sitten? // Oletko paremmassa tilanteessa nyt kuin viime vuonna?
- Olen, ehdottomasti.

Mitä teit viime uutenavuotena? Entä kaksi vuotta sitten? Viisi? Kymmenen?
- Viime vuonna vietin koti-iltaa vanhempien luona Pekingissä, kaksi vuotta sitten olin Marjan kanssa kahdestaan, viisi vuotta sitten olin Lappitytön kanssa Wiltshiressä, kymmenen vuotta sitten olin kotona Yhdysvalloissa syömässä sipsejä ja lukemassa Harry Potteria.

Saitko / menetitkö paljon ystäviä tänä vuonna?
- Menetin kaksi mutta sain uusiakin ihan kivasti!

Miten luulet viettäväsi uudenvuoden 2016?
- Ei niin mitään havaintoa! Olen oikein tyytyväinen jos vietän sen ystävien kanssa, riippumatta mitä tehdään.

Hyvää uuttavuotta, kaunokaiset ♥

out of the woods

"Yääääh, miks kaikki loppuu? ;__; En pysty tähän elämään, kapinoidaan!"
"Ollaan rebeleitä! Niinku Rebel Without a Cause paitsi et Rebels Without a Sense of Stability in Their Life"

Se on kumma, miten jotkut ihmiset onnistuvat piristämään niin tehokkaasti, vaikkei keskustelussa oikeasti mitään kamalan iloista olekaan.

Olin oikeasti aivan itkuinen kun viimeisen kerran kävelin portaat alas yksilöterapeutin luota. En voinut mennä suoraan takaisin töihin, niin lähdin kirjastoon istumaan hetkeksi ja viestittelemään Helin kanssa - siis viimeinen kerta, viimeinen, mitä minä nyt teen? Ylihuomenna on viimeinen ryhmä ja sitten DKT-ohjelma loppuu, ja minä en enää ole minkäänlaisessa säännöllisessä mielenterveyshoidossa. Pelottaa kamalasti että koen kuukauden parin päästä jonkun eeppisen romahduksen ja joudun palaamaan terapeutin tuoliin häntä koipien välissä.

Ja kuitenkin pelottaa myös myöntää, että odotan aika innolla sitä miten tulen pärjäämään. Tietenkään ei tule olemaan helppoa, tietenkin tulee olemaan huonoja päiviä ja epävarmuutta ja vaikka mitä, mutta... Tein eilen illalla BDI:n ensimmäistä kertaa sitten hoito-ohjelman alkamisen tammikuun alussa, ja sain yksitoista pistettä. Yksitoista. En ole miltei kuuteen vuoteen saanut alle neljääkymmentä pistettä, pahimpina aikoina pisteitä on ollut viisikymmentäkahdeksan pistettä kuudestakymmenestäkolmesta. Nyt paperin alareunassa on sinisellä kuulakärkikynällä kirjoitettu numero yksitoista.

("Tää on jostain syystä vähän ahdistavaa ja pelottavaa ja ääh siis niinku. Mua ärsyttää miten kliseeltä mä kuulostan, mut musta tuntuu et oon niin pitkään määrittänyt itteni masennuksen ja kaikkien muiden diagnoosien mukaan, niinku silleen 'hei minä olen Marie ja minä en halua elää', et nyt en tiiä yhtään miten päin mun pitäis olla. Niinku, jos mä en oo sairas ni kuka mä sit oon.")

Tietenkin tiedän, ettei masennuksesta paraneminen automaattisesti tarkoita ahdistuksesta, syömishäiriöajattelusta tai epävakaudesta parantumista, mutta silti. Hei, minä olen Marie ja minä haluan elää.

da komm ich

Aika tuntuu kuluvan kamalan nopeasti. Miten nyt on taas perjantai? Arjet kuluvat sumussa töiden-, kuoron- ja terapiantäytteisinä, olen iltaisin niin väsynyt etten ole puolta tuntia pidempään kotona iltaisin hereillä. Aamulenkki, töihin, kuoroon. Aamulenkki, töihin, terapiaan, takaisin töihin, kuoroon. Aamulenkki, töihin, sosiaalielämää. Töihin, terapiaan, takaisin töihin, kauppaan.

Onneksi on viikonloppu; onneksi on juuri tämä viikonloppu. Vaikka jouduinkin äsken maailmanluokan paniikkikohtauksen takia lähtemään töistä kesken kaiken kotiin, olen silti iloinen - Lokki tuli tänne eilen, parin tunnin päästä menemme Pikkuveljeä kaupungille vastaan ja syömään ennen kuin minä ja Pikkuveli menemme neulan alle ("Sibling bonding time in the form of extreme pain. Fun times."), ja ilta menee perinteiden mukaan yliopistoporukan pikkujouluissa. Olen ihan hämmentynyt kun he kaikki pitävät Pikkuveljestä ihan tajuttomasti - siis, tietenkin minä rakastan häntä yli kaiken, ja Lokki nyt tulee kaikkien kanssa toimeen, mutta Pojatkin? Kysyvät innoissaan koulusta ja mahdollisesta työllistymisestä, pelaavat videopelejä ja heittävät toinen toistaan härömpää vitsiä. Olen sanonut tämän monta kertaa mutta sanonpa uudestaan, en ymmärrä mitä olen tehnyt ansaitakseni niin ihania ihmisiä ympärilleni.

Huomenna on kuoron ja orkesterin yhteinen joulukonsertti, vähän kyllä hermostuttaa. Olen eturivissä, niin kuin aina, mutta tällä kertaa yleisö on täynnä minun ihmisiä: Pikkuveli, Lokki, Sini, Marja, Marjan puoliso, Appelsiini, kaikki muutkin Pojat ja apua apua apua niin monta ihmistä. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin.

(Appelsiinin toimittajavaimo tekee minusta (kuvallisen) haastattelun yhteen todella isoon naistenlehteen. Apua??)

we are

Terapiaryhmässä käymme läpi vuorovaikutustaitoja, puhumme vihanhallinnasta ja käymme läpi vuorovaikutustilanteiden tavoitteita ja niiden keskeisiä ristiriitoja. Tympii oma käyttäytymiseni, milloin oikein opin laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen? Miksen osaa laittaa itsekunnioitusta muiden ihmisten halujen ja tarpeiden edelle?

("No koska... En tiiä. En haluu olla pettymys muille, haluun että musta pidetään.")

(Tuntuu taas kuin en osaisi pitää suutani kiinni kahta sekuntia pidempään kerralla, miten muut eivät jo ole ärsyynnyksestä kuristaneet minua kun olen koko ajan äänessä?)

Lokki tulee meille viikonlopuksi, onneksi.

293

Painajainen toisensa (kolmannen, neljännen, viidennen) jälkeen sekoittuu todellisuuteen, menneisyys nykyhetkeen. Joka kerta kun herään minun täytyy laskea sormeni, mitata pulssini, sanoa sen hetken kellonaika ääneen viidellä eri kielellä, mitä tahansa jotta saisin itseni tuotua takaisin nykyhetkeen enkä jäisi siihen puoliksi hereillä, puoliksi unessa olevaan tilaan jossa vain pelkään omia harhakuviani.

("7:16 pm. I'm in Baltimore, Maryland. My name is Will Graham.")

En edes harkitse kouluun menemistä, puoli yhdeksän jälkeen lopetan nukkumisyrityksetkin. Olen niin kamalan väsynyt, haluaisin vain pakata tavarat ja lähteä Viirun luo nyt just nyt tällä sekunnilla mutten voi, pakko odottaa huomiseen iltapäivään asti: tänään on viimeiset konserttiharjoitukset ilman orkesteria ja huomenna on terapiaryhmä, eikä kumpaakaan voi jättää välistä vaikka kuinka haluaisin. Kaksikymmentäyhdeksän tuntia, kyllä minä sen jaksan. Olen vittu reipas.

291

Aamulla en halua en halua en halua en halua en halua nousta sängystä ylös, mutta pakko se on silti tehdä. Koulussa puhun hiljaa opettajalle siitä, kuinka meidän on luokan kanssa täysin turha yrittää tulla oikeasti yhteiseen päätökseen yhtään mistään, kun kerran kaksi ovat niin aggressiivisia että kymmenen eivät vaivaudu avaamaan suutaan kun heidän mielipiteensä kuitenkin lyödään samantien lyttyyn. Ruokalassa tunnen vyötäröni pursuavan uusien farkkujen reunojen yli, enkä ymmärrä miten muut voivat aidosti hymyillä hakiessaan toisen annoksen palapaistia. Terapiaryhmässä vaihdan puolihuvittuneita katseita sen yhden enkelikiharaisen tytön kanssa, kun vetäjät eivät ymmärrä miksi itsen tuomitseminen ja muiden tuomitseminen, itsen validointi ja muiden validointi, omasta hyvinvoinnista vastuun ottaminen ja muiden hyvinvoinnista vastuun ottaminen ovat niin eri asioita.

"Sä Marie kyllä todella hallitset ton sarkasmin."
"Nii, kato jos heti kättelyssä mitätöi itteään, ni muut ei ehi tehdä sitä ensin. Jos ite heittää omat tunteensa vitsiks, ni muut hämmentyy eikä pystykään pilkkaaamaan niitä. Parasta pelaa varman päälle."

Juuri toissapäivänä ennen Sinin kanssa tehtyä kirppiskierrosta yritin änkyttää yksilöterapeutille siitä, kuinka pelkään sanoa ääneen vakavia asioita. "Mitä tahansa etten päädy asemaan jossa mua voidaan satuttaa - asioita joita en sano ei voida käyttää mua vastaan." Välillä kuitenkin väsyn itsekin omaan taisteluuni ja toivon että pystyisin unohtamaan kaiken oppimani, yksinkertaisesti poistamaan mielestäni lukioaikaisen tyttöystävän yliopistoaikaisen tyttöystävän Lappitytön Punapään Helin ihan kaikki joille olen ikinä näyttänyt käteni ja jotka ovat todistaneet että eipä muuten olisi kannattanut.

Onneksi on torstai-iltaiset nollaukset Poikien kanssa. En ymmärrä miten jotkut voivat yli viiden vuoden jälkeen edelleen hyväksyä minut juuri tällaisena, ilman mitään taka-ajatuksia tai odotuksia vastapalveluista. Jos hehkutan uutta helmikoristeista hiuspantaani niin he kehuvat sitä kauniiksi vaikka tuskin edes tietävät mikä hiuspanta on, jos kerron saman vitsin seitsemättä kertaa niin he nauravat yhtä äänekkäästi kuin ensimmäiselläkin kerralla. (Jos en kestä olla kehossani syötyäni palan pekonia niin he vain kahmaisevat minut kainaloonsa, jos palaan tupakalta puhelimen kanssa itkusta punaisin silmin niin he eivät kommentoi vaan kysyvät mikä on Fast Show -sketseistä se kaikkein paras.) Ei meidän jutut ole millään skaalalla tasokkaita, mutta vatsalihakseni ovat silti naurusta kipeät kun neljän tunnin brittihuumoriputken jälkeen lähetämme Lokille miltei yhtä pitkän ääniviestin selostaen sitä, kuinka ikävä meillä häntä on. Ja okei, myönnän: on ihan rentouttavaa amisarjen jälkeen palata seuraan, joka ei katso minua kuin mitäkin koppavaa elitistiä jos puhun vertauskuvista tai sanon sanan "geneerinen".

(Kun kello on jo reippaasti seuraavan vuorokauden puolella ja jäljellä on enää minä ja Appelsiini, menen puhelimellani tarkistamaan eri internetin nurkkiin tulleet kommentit ja viestit. Yhden nähdessäni tunnen sykkeeni ensin pysähtyvän ja sitten kiihtyvän sataan sataankahteenkymmeneen sataankuuteenkymmeneen enkä ole varma hengitänkö, miksi, miksi näin pitkän ajan jälkeen, miksi juuri nyt, miksi -)

Illan päätteeksi kävelen kaksi pilkku kuusi kilometriä kaatosateessa ilman sateenvarjoa, mutta koroissa aamuyöllä kotiin hoiperteleminen kuuluu asiaan yhtä paljon kuin halpa-mutta-silti-liian-kallis Riesling ja paskoille puujalkavitseille yläfemmailu.

Huomenna alkaa syysloma.

286

Yksilöterapeuttini on ihan paras. Siis henkilö jolla ei ole mitään perhe- tai ystävyysiteitä minuun ihan oikeasti välittää, on vilpittömän iloinen kun elämässäni tapahtuu hyviä asioita, eikä asioiden huonosti mennessä halua mitään muuta kuin ymmärtää ja auttaa. Hänen potilaana nyt melkein vuoden oltuani harmittaa kaikki tyhjään menneet tunnit (ja eurot) YTHS:llä ja edellisellä yksilöterapeutilla, mutta turha jäädä jossittelemaan - nyt olen löytänyt sen oikean enkä koskaan aikaisemmin olisi voinut edes kuvitella eteneväni näin hyvään tahtiin näin hyvään suuntaan. Ehkä minulla vielä on toivoa saada terveen paperit.

Ei mulla muuta. ♥

282

Koko viikonlopun ajan vain ahdistaa niin paljon että oksettaa. Kuoroleirillä lukittaudun koko illaksi makuuhuoneeseen, unohdin päiväkirjani kotiin niin DKT-viikkokortin reunat täyttyvät sekavasta kaunokirjoituksesta (ja hyi miksi, kirjoitin asioista jotka yksilöterapeutti sataprosenttisen varmasti haluaa ottaa puheeksi enkä minä todellakaan halua puhua), itken silmäni sameaksi (pure halki nuo punaiset huulet, huuda äänesi käheäksi; kuuntelen Happoradiota uudestaan ja uudestaan ja uudestaan kunnes soittimesta loppuu akku) mutta huonekaverin tullessa puoli kolmelta nukkumaan käännän kasvoni seinää kohti ja leikin nukkuvani. (Syödessäni aamupalaa seitsemänkymmenen vieraan ihmisen ympäröimänä nauran heleästi sitä kuinka villi opiskelijaelämä minulla on kun nukahdin jo ennen kymmentä, ei minulla edes ole huono omatunto: onko valheella väliä jos kukaan ei oikeasti välitä siitä? (Tietenkin on, tietenkin vittu on, sillä on aina väliä, valhe on aina valhe. Halveksin itseäni mutta mitä muutakaan voisin sanoa? "No oikeastaan makasin koko yön sängyssä itkemässä koska en kestä epävarmuutta. Moneltas meillä jatkuukaan treenit?") Valkoiset valheet ovat helpompia kuin mustat totuudet.) Lähden kotiin kaksi tuntia liian aikaisin koska en enää kestä, pakko päästä kotiin pakko pakko pakko, ihan sama että joudun kävelemään painavan laukun ja rikkinäisen nuottitelineen kanssa Tampereen rajalle asti.

Jälkikäteen minulla on aina niin typerä olo - kyllähän minulla oikeasti on kaikki hyvin, minulla on tarpeeksi rahaa elämiseen ja koulu josta nautin ja harrastus jossa olen hyvä ja paljon ystäviä joiden kanssa viettää satunnaisia torstai-illan bileitä ja perhe joka kaikesta huolimatta rakastaa minua. Miksi olen niin hyvä antamaan neuvoja muille mutten itse uskalla toimia neuvojeni mukaan? Miksi pelkään niin paljon? Miksi tunnen niin paljon? Yritän olla tuomitsematta ja vähättelemättä omia tunteitani, mutta, no, on vaikeaa yhtäkkiä kitkeä pois asia, jota on hakattu päähäni läpi lapsuuden ja teini-iän. Kun on oppinut olevansa vain lapsellinen draamailija ellei ole sairaalakunnossa ("taas sä vaan valitat" "ainahan sä väität olevas masentunut" "no kai kun sä oot taas tollainen kakara" ja äiti kai tosissaan kuvittelee ettei hänellä siltikään ole osuutta ongelmieni muodostumisessa), niin on kovin vaikeaa ottaa itsensä todesta. Ja totta puhuen, tuntuu olevan historiallisesti todistettu fakta elämässäni että jos minua pelottaa niin siihen on syy. Ei ihme että pelkään ottaa asioita puheeksi: mitä jos en olekaan vain vainoharhainen, mitä olen oikeassa?

Ehkä minun pitäisi vain ottaa ilo irti siitä että Marja on viikon lomalla tyttöystävänsä kanssa ja laittaa Doctor Who pyörimään olohuoneen telkkarista, tai harjoitella Verdiä (Tampere-talo myytiin loppuun kaksi kuukautta ennen konserttia, herrajumala, miten voin olla tarpeeksi hyvä tähän, kaksi kuukautta) varten nyt kun ei tarvitse murehtia siitä että häiritsen toista.

272

Välillä toivon etten olisi ikinä lähtenyt hoitoon, että olisin edelleen teini-ikäinen joka purkaisi pahaa oloa raivoamalla ja heittelemällä asioita ja syömällä liikaa särkylääkkeitä. Sen sijaan että saisin huutaa ja tietoisesti miettiä lauseen jolla satuttaa toista kaikkein pahimmiten, minun täytyy sulkea silmät ja hengittää ja laskea asioita joita aistini huomaavat ja jos se ei toimi niin ottaa lääke ja yrittää uudestaan. Miksen saa vain räjähtää? Olen muutenkin aivan yhdentekevä niin mitä vitun väliä jos polttaisin kaikki sillat, muuttaisin pieneen yksiöön vieraaseen kaupunkiin enkä näkisi enää ikinä yhtäkään toista ihmistä.

Yhdentoista tunnin ja yhdeksäntoista minuutin päästä jatkuu koulu. Haluan repiä ihoni kappaleiksi - mitä vitun väliä, ei kukaan sitä kuitenkaan halua nähdä.

meteoriitti

what doesn’t kill you

leaves scars

ruins your lungs

dries out all your tears

leaves you lying awake at 4 in the morning

wishing you weren’t alive

- c.c. -

Jalkani pettävät alta kesken koiran iltalenkin, rojahdan märälle nurmelle istumaan ja itken ja itken ja itken. Toivon olevani kuollut, toivon meteoriitin iskeytyvän maahan juuri siihen kohtaan missä minä olen (minä en unohda sinua koskaan vaikka en muistaisi omaa nimeäni), toivon auton liukuvan tieltä päälleni ja repivän vartaloni verta vuotaviksi paloiksi, toivon sydämeni vihdoin tajuavan olevansa rikki ja pysähtyvän, toivon toivon toivon toivon miksen vain voi kuolla, miksi minun täytyy elää, miksen voi vain pyyhkiytyä pois että tämä kaikki loppuisi.

(Sarviksen odotushuone on aina tyhjä kun menen sinne, missä kaikki ovat? Uuden psykiatrin kädenpuristus on kuin kuollut kala, hänen otsansa rypistyy hänen lukiessaan BDI:ni tuloksia. Minulle kirjoitetaan sairaslomaa syksyyn asti, olen taas kerran epäonnistunut enkä uskalla kertoa kenellekään.)

(Lappityttö muutti tänään poikaystävänsä kanssa yhteen. Painan mattoveitsen terää ihoani vasten kunnes veri tahraa kaiken; sekunnin murto-osan ajattelen jotain muuta kuin sitä, että elämäni rakkaus on jonkun toisen avopuoliso.)

Nurmikon vesi imeytyy ylös vaatekerroksien läpi ja kyyneleeni vuotavat alas nurmikkoon, kai siinä on jotain runollista.

who let the

Olen neljätoista tuntia vuorokaudesta ulkona, lappu lapun perään bussipysäkeille roskakatoksiin katuvaloihin ilmoitustauluille ohikulkijoille, grillaan kertakäyttögrilleillä kilokaupalla makkaraa näköhavaintopaikoilla, soitan paikallisiin löytökoirapaikkoihin ja rescuekoirayhdistyksiin ja etsijäkoiraliittoon ja kävelen jalkani sohjoksi. En saa unta ja silloin kun saan niin näen painajaisia, soitan terapeutille itkien musta tuntuu kuin mä olisin ansainnut tän olemalla ihmisenä niin epäonnistunut mutta miks mun koira ei mun koira oo mitään tehnyt ja nyt se on yksin ja peloissaan ja mä ansaitsen kuolla ja Lokille pyytäen autokyytiä jotta saan haettua koiraloukun lainaan. Terapian viikkokortit täyttyvät nollista ja viitosista enkä tiedä miten tulen selviämään tästä.

go fetch me the

"I'm not a coward, dearie. It's quite simple, really. My power... means more to me than you."

"No. No, it doesn't. You just don't think I can love you. Now you've made your choice. And you're going to regret it. Forever. And all you have... is an empty heart. And a chipped cup."

- Once Upon A Time, S1E12

Viikonloppu kuoron kanssa keskellä metsää. Mikroskooppisen pieni makuuhuone seitsemän muun tytön kanssa; onneksi yksi heistä oli äänivastaavani, se joka aina halaa minua nähdessään ja ymmärtää että aina ei jaksa muita ihmisiä. (Lauantaiaamina puoli seitsemältä vain me kaksi ruokasalissa, hänellä keskeneräiset villasukat ja minulla kirja. Linnut lauloivat ulkona niin äänekkäästi että nauratti, tuli aivan mieleen lapsuudenajan kesämökki.) Jaksoin minä perjantaina pelata lautapeliä tunnin verran ja lauantaina kävin jopa saunassa muiden kanssa, mutta pakenin treeneistä futismatsista ruokailusta kaikkialta niin nopeasti kuin vain pystyin, käperryin sänkyni nurkkaan lukemaan Uhrilampaita kunnes unilääkkeet alkoivat vaikuttaa ja onnistuin vaipumaan taas kerran uneen.

Tänään en pystynyt menemään työharjoitteluun, ahdistaa pelkkä ajatus terapiasta ja taas kerran kuorotreeneistä huomenna. Haluaisin vain nukkua viikon putkeen, en jaksaisi ketään tai mitään.

(En ole meikannut miltei kahteen kuukauteen, ihoni näyttää niin paljon terveemmältä mutta ikävöin korallinpunaisia huuliani.)

you gotta

Types of friends that you need to reject from your life:

People who are inconsistent in the way they treat you. 

People who do not know how to be thankful. 

People who make you feel like you need to impress them. 

People who only text/call you when they need something from you.

Laitan nauraen tekstiviestiä toisensa perään, kerrankin sanoessani "ihan sama" minä tosissani tarkoitan sitä. Elämä on tämän viikon aikana hymyillyt kovin paljon: töissä onnistun ja onnistun ja onnistun, terapia on raskasta mutta oloni on kevyempi kuin aikoihin, en ole ahminut kertaakaan, lupaudun laulamaan Appelsiinin häissä, maksan laskut, shoppailen eläinkaupoissa ja hoidan koiran varausmaksun.

(Koiran, minun koirani! Odotan kauhunsekaisella innolla nollasta asti eläimen kouluttamista, mattojen piiloon rullaamista ja ulkomaanmatkojen katoamista.)

Äiti on Suomessa kaksi viikkoa, tulee ensi viikolla käymään tänne. En millään jaksaisi kuulla, kuinka en ole tarpeeksi yhtään mitään.

soitto hiljeni

Vuorokaudessa on kaksikymmentäneljä tuntia. Niistä kymmenen menee nukkumiseen, tunti aamutoimiin, kahdeksan töissä, tunti työmatkoihin, tunti terapiassa, tunti lenkillä: kaksikymmentäkaksi tuntia. Kaksi tuntia vuorokaudesta minulla on aikaa hengittää, lukea kirjaa sohvalla tai käydä lempibaarissa yksillä Sinin kanssa. (Välillä Sini flirttailee minulle aivan kuus-nolla, välillä hän yrittää parittaa minua jokaiselle vastaantulevalle ihmiselle. En ymmärrä. Ehkä en edes yritä ymmärtää, olen liian väsynyt loogiseen ajatteluun.)

Yksilöterapiassa on aloitettu pakko-oireisen häiriön siedätyshoito, haluan vain itkeä. Terapeutti lupaa tämän auttavan sekä pakko-oireiden lievittämisesssä että yleisellä tasolla ahdistuksen sietämisessä, mikä taas auttaa sekä tunneperäisessä ahmimisessa että itsetuhoisten impulssien hillitsemisessä. Tiedän sen toimivan kunhan jaksan panostaa, tiedän, mutta silti - se on niin vitun raskasta, tuijottaa puoli tuntia tai tunnin ajan asiaa joka saa minut haluamaan repiä silmäni irti paljain käsin, tai sietää kosketusta joka saa haluamaan leikkaamaan käteni irti.

Välillä mietin, mitä olen tehnyt ansaitakseni näin rikkinäisen pään.

(Syömiseni lipsuvat, lipsuvat, lipsuvat. Päivä toisensa jälkeen kalorit pysyvät liian pieninä, hitaasti mutta varmasti vaa'an numerot pienenevät. Tiedän ettei pitäisi, mutta toukokuussa on vuosijuhla ja iltapukuni on minulle koon liian pieni ja minun on pakko mahtua siihen pakko pakko pakko pakko -)

blitzkrieg bop

Vaikka joskus tekisi mieli heittää kaikki kansiot mäkeen ja huutaa 'fuck it', niin kyllä terapia on välillä ihanaa. Ryhmässä - kunhan saan itseni vihdoin ravisteltua irti dissosiatiosta ja kykenen muodostamaan koherentteja lauseita - puhumme parisuhteista ja niiden lopettamisesta, ensimmäistä kertaa kehtaan sanoa ääneen sanoja vallasta ja manipuloinnista; tajuan samaan aikaan sen, kuinka kokonaisvaltaisesti kontrolloimisen tarve on vallannut elämäni ja sen, että toiset ryhmässä eivät katso minua vähääkään tuomitsevasti. En vieläkään oikein ole tottunut siihen, että voin olla käytännössä täysin vieraiden ihmisten ympäröimänä ja silti hengittää rauhasa.

Kun voin (ensimmäistä kertaa ihan oikeasti) puhua vapaasti, yllätyn itsekin mitä kaikkea opin itsestäni. Kaikenkattavan ahdistussateenvarjon alta löytyykin ihan uusia ja omituisia tunteita, yritän ryhmän vetäjien antamilla lappusilla eritellä pelon ja surun ja häpeän toisistaan sekä keksiä tunteelle jonkun loogisen tehtävän. Kuulostaa juuri sellaiselta typerän kliseiseltä kallonkutistukselta mille olen aina pyöritellyt silmiäni, mutta tässä tapauksessa olen ihan iloinen myöntäessäni olleeni väärässä.

I will bruise your lips,
and scar your knees
and love you too hard.

I will destroy you
in the most beautiful way possible.

And when I leave,
you will finally understand,
why storms are named after people.

- M.K., Katrina 

arvostamme näet

Viillän töissä sormeni haavoille ensin rautalangalla ja sitten karhunheinällä, kynsilakat kuolevat alle tunnissa ja joka paikkaan sattuu mutta alan vihdoin oppia, teen maailman sievimpiä (pikkusieviä, aivoni kuiskaavat) pikkuruisia kimppuja gerberoista ja aspidistranlehdistä. Olen aivan rättiväsynyt koulun töiden kuoron terapian takia mutta nyt alkaa onneksi hiihtoloma, tänään lähden viettämään iltaa Poikien ja Lokin kanssa ja saan taas hengittää hetken.

Kyllä tämä tästä.

wayward

Tänään terapiaryhmässä purskahdin itkuun kun en enää kestänyt näkökenttääni epätasapainoon heittävästä heilumisesta. Kasvojani kuumotti häpeästä vielä kotonakin vaikka kukaan ei katsonut minua tuomitsevasti, kuuntelivat vain selitystäni ja yhdessä ryhmän vetäjien ("taitovalmentajien", he korjaisivat jos näkisivät) yrittivät auttaa epämääräisen ahdistussolmun avaamista loogisemmaksi syy-ja-seuraussuhteeksi. Oma pää lyö aivan tyhjää mutta muut osaavat tuuppia oikeaan suuntaan - miten kaikki tiet vievät pelkoon?

(Miksen osaa lopettaa ahmimista? Itseinhoni paisuu vartaloni mukana mutta minä vain kävelen uudestaan keittiöön.)

se ois niin

Joskus, yön pimeimpinä tunteina, kun viina ja lääkkeet ja epätoivo sumentavat mieleni, katson itsekkyyttäni silmiin ja toivon että olisit kuollut.

Poistun koulusta kesken päivän, istun bussin ja toisen ja kolmannen kyydissä ilman mitään päämäärää, kirjoitan pieneen muistivihkoon Nekulta lainaamallani kuulakärkikynällä. Istun ja kirjoitan kunnes kello on niin paljon että voin mennä yksilöterapeutin aulaan istumaan.

Kerron kuluneesta kahdeksasta päivästä ja kuluneesta kahdeksasta vuodesta, ja vastaan aivan äitini serkulta näyttävän naisen kysymyksiin. Viimeinkin minulla on terapeutti joka kysyy kaikki oikeat kysymykset eikä vain jaarittele turhasta, terapeutti jota uskallan jo neljännellä käyntikerralla katsoa silmiin ja kertoa elämäni (toiseksi, mutta siitä ensimmäisestä tietää vain yksi) suurimman salaisuuden. Bussissa matkalla kotiin hengitän jo rauhallisemmin, eikä ovella vastaan tulevalle Marjalle väläyttämäni hymy ole tekaistu.

("Kumpi sua hävettää: se mitä sä teit, vai ajatus siitä että ihmiset sais tietää mitä sä teit?"
"Että ihmiset sais tietää. En mä häpeä mitä tein, mä vaan kadun etten tehnyt enemmän.")

Huomenna vedän päälle uuden neuleeni ja menen viettämään iltaa Ässän ja muiden kanssa. En vieläkään ole uskoa että he oikeasti nauttivat seurastani eivätkä vain siedä Helin vuoksi; en vieläkään ymmärrä miksi joku haluaisi minut, edes ystäväksi. En minä ole mitään erityistä.

En minä ole mitään.