291

Aamulla en halua en halua en halua en halua en halua nousta sängystä ylös, mutta pakko se on silti tehdä. Koulussa puhun hiljaa opettajalle siitä, kuinka meidän on luokan kanssa täysin turha yrittää tulla oikeasti yhteiseen päätökseen yhtään mistään, kun kerran kaksi ovat niin aggressiivisia että kymmenen eivät vaivaudu avaamaan suutaan kun heidän mielipiteensä kuitenkin lyödään samantien lyttyyn. Ruokalassa tunnen vyötäröni pursuavan uusien farkkujen reunojen yli, enkä ymmärrä miten muut voivat aidosti hymyillä hakiessaan toisen annoksen palapaistia. Terapiaryhmässä vaihdan puolihuvittuneita katseita sen yhden enkelikiharaisen tytön kanssa, kun vetäjät eivät ymmärrä miksi itsen tuomitseminen ja muiden tuomitseminen, itsen validointi ja muiden validointi, omasta hyvinvoinnista vastuun ottaminen ja muiden hyvinvoinnista vastuun ottaminen ovat niin eri asioita.

"Sä Marie kyllä todella hallitset ton sarkasmin."
"Nii, kato jos heti kättelyssä mitätöi itteään, ni muut ei ehi tehdä sitä ensin. Jos ite heittää omat tunteensa vitsiks, ni muut hämmentyy eikä pystykään pilkkaaamaan niitä. Parasta pelaa varman päälle."

Juuri toissapäivänä ennen Sinin kanssa tehtyä kirppiskierrosta yritin änkyttää yksilöterapeutille siitä, kuinka pelkään sanoa ääneen vakavia asioita. "Mitä tahansa etten päädy asemaan jossa mua voidaan satuttaa - asioita joita en sano ei voida käyttää mua vastaan." Välillä kuitenkin väsyn itsekin omaan taisteluuni ja toivon että pystyisin unohtamaan kaiken oppimani, yksinkertaisesti poistamaan mielestäni lukioaikaisen tyttöystävän yliopistoaikaisen tyttöystävän Lappitytön Punapään Helin ihan kaikki joille olen ikinä näyttänyt käteni ja jotka ovat todistaneet että eipä muuten olisi kannattanut.

Onneksi on torstai-iltaiset nollaukset Poikien kanssa. En ymmärrä miten jotkut voivat yli viiden vuoden jälkeen edelleen hyväksyä minut juuri tällaisena, ilman mitään taka-ajatuksia tai odotuksia vastapalveluista. Jos hehkutan uutta helmikoristeista hiuspantaani niin he kehuvat sitä kauniiksi vaikka tuskin edes tietävät mikä hiuspanta on, jos kerron saman vitsin seitsemättä kertaa niin he nauravat yhtä äänekkäästi kuin ensimmäiselläkin kerralla. (Jos en kestä olla kehossani syötyäni palan pekonia niin he vain kahmaisevat minut kainaloonsa, jos palaan tupakalta puhelimen kanssa itkusta punaisin silmin niin he eivät kommentoi vaan kysyvät mikä on Fast Show -sketseistä se kaikkein paras.) Ei meidän jutut ole millään skaalalla tasokkaita, mutta vatsalihakseni ovat silti naurusta kipeät kun neljän tunnin brittihuumoriputken jälkeen lähetämme Lokille miltei yhtä pitkän ääniviestin selostaen sitä, kuinka ikävä meillä häntä on. Ja okei, myönnän: on ihan rentouttavaa amisarjen jälkeen palata seuraan, joka ei katso minua kuin mitäkin koppavaa elitistiä jos puhun vertauskuvista tai sanon sanan "geneerinen".

(Kun kello on jo reippaasti seuraavan vuorokauden puolella ja jäljellä on enää minä ja Appelsiini, menen puhelimellani tarkistamaan eri internetin nurkkiin tulleet kommentit ja viestit. Yhden nähdessäni tunnen sykkeeni ensin pysähtyvän ja sitten kiihtyvän sataan sataankahteenkymmeneen sataankuuteenkymmeneen enkä ole varma hengitänkö, miksi, miksi näin pitkän ajan jälkeen, miksi juuri nyt, miksi -)

Illan päätteeksi kävelen kaksi pilkku kuusi kilometriä kaatosateessa ilman sateenvarjoa, mutta koroissa aamuyöllä kotiin hoiperteleminen kuuluu asiaan yhtä paljon kuin halpa-mutta-silti-liian-kallis Riesling ja paskoille puujalkavitseille yläfemmailu.

Huomenna alkaa syysloma.

287

En ymmärrä, en ymmärrä miten joku voi saada minut tuntemaan itseni niin hyväksi ja kauniiksi ja kaikin puolin riittäväksi. Tai siis, kyllähän moni on minua niiksi asioiksi väittänyt, mutta jotenkin Viiru saa minut uskomaan sen.

(...Ja kiitokseksi minä menin ja tartutin häneen maailman ällöttävimmän syystaudin. Hyvä Marie, hienosti tehty. Olisko minun ehkä kannattanut pukea muutama kerros lisää vaatteita päälle lauantain miltei 9-tuntiselle tihkusateiselle ulkotyöpäivälle?)

Yritän olla pelkäämättä että tämä onkin unta tai harhaa tai vain joku pitkäkestoinen käytännön pila, että joku päivä odotan linja-autoasemalla ja saan viestin että "lol etsä tajunnu tää oli läppä", tai että tapahtuu kuin Punapään kanssa ja hän joku ilta yksinkertaisesti lopettaa yhtäkkiä viesteihin vastaamisen, tai kuin Lappitytön kanssa ja hän päättää etten olekaan vaivan arvoinen, tai kuin kenen tahansa entisen tyttöihmiseni kanssa, tai, tai, tai tai tai tai tai. Yritän oppia olemaan vilkuilematta koko ajan olan taakse.

Sæglópur

Pitäisi jaksaa hymyillä, pitäisi mennä hoitamaan Aikuisten Ihmisten Asioita keskustaan ja illalla lähteä nauramaan Ässä & co:n kanssa mutta haluaisin vain käpertyä sänkyyn haukkomaan henkeä. Tunteet heittävät itsensä sekuntiviisarin tahtia puolelta toiselle, itken ja suutun ja itken vähän lisää. Vihaan itseäni koska en osaa olla miettimättä asioita, vihaan kun en osaa olla tarpeeksi kellekään, vihaan omaa vihaani ja itken ja itken.

(En muuten tiedä, mikä ihmeen "angstaa entisten perään" -viikko tässä on ollut. Spontaani Lappityttö-ahdistus nyt on suhteellisen säännöllinen asia tässä säälittävässä elämässäni, mutta olen viimeisenä kahtena yönä nähnyt unta Punapäästä. En vieläkään tiedä miksi toinen syksyllä spontaanisti lopetti viesteihin vastaamisen kun kaikki oli (ainakin minun mielestä) vallan mainiosti; aina välillä avaan puhelimeni yhteystietoluettelon ja katson hänen nimeään, harkitsen viestin laittamista, mä en ymmärrä mitä mä tein, mutten ikinä paina lähetä-nappia. En kai yksinkertaisesti ollut tarpeeksi (fiksu kaunis laiha hauska kaunis) hyvä, enhän minä ikinä ole. En tiedä.)

Juon teetä jättimäisestä mukista, huulipunani jättää kirkkaanpunaisia tahroja jälkeensä. Ehkä pitäisi lopettaa Sigur Rósin kuunteleminen tältä päivältä.

kahta en vaihda

pohjoisen reissusta selvitty kunnialla takaisin kotiin - ilman yhtäkään suurta riitaa, herrajestas. kolmen vuorokauden aikana olen istunut junassa yhteensä kuusitoista tuntia ja taksissa varmaan lähemmäs viittä, minkä lisäksi siellä oli kaksikymmentäviisi astetta pakkasta, mutta oli oikeasti ihan ok reissu. paljon lumi- ja jääveistoksia, jotkut kerrostalojen korkuisia, ja yllättävän hyväkuntoisessa puistossa ajoimme bussissa siperiantiikerien keskellä. mahtavinta minun mielestäni oli kyllä liigeri, niitä ei kovin moni voi sanoa nähneensä livenä!

(kamalan paljon ruokaa ja äiti vieressä nalkuttamassa eikä minulla ollut tarpeeksi paksuja lapasia ja koti-ikävä alkaa saavuttaa uusia ulottuvuuksia, mutta shhh, nyt en ajattele sitä. päätän muistaa vain hyvät asiat.)

kolmesataakuusikymmentäviisi päivää sitten kellon lyödessä kaksitoista purskahdin itkuun ja halasin marjaa niin tiukasti ettei toinen meinannut saada henkeä. olin niin hämmentynyt selvittyäni vuodesta 2012 hengissä, selvisin sairaslomalle taas kerran jäämisestä ja jätetyksi tulemisesta ja lappityttö-tarinan päätöksestä - en vailla pysyviä arpia viimeisestä mutta selvisin silti. pakostakin pistää miettimään, mistä kaikesta vuonna 2013 tapahtuneesta voin olla ylpeä:

muutin ihanaan asuntoon parhaan ystäväni kanssa 

uskalsin uhmata äitiäni ja hakea kouluun jonne itse haluan

uskalsin mennä kuukauden päiväsairaalajaksolle

pääsin kouluun ja jaksoin oikeasti käydä siellä

etsin itselleni terapiamuodon joka toimii

leikkasin elämästäni pois ihmisen joka ei ansainnut olla osa sitä

uskalsin ilmaista tunteeni ja olla luovuttamatta

...ja pakko minun on kai jotain hyvää olla myös tehnyt, kun voin kutsua sitä yhtä tyttöystäväksi. ♥

loppuvuoden (hassua, loppuvuosi, vaikka eihän ensi vuoteen ole kuin kolme ja puoli tuntia tässä aikavyöhykkeessä) ajattelin viettää sängyssä katsomassa doctor who:ta, juomassa täysin sokkona ostettua rieslingiä ja hengittäen.

hyvää uutta alkua kaikille, olkaahan turvallisia rakettien ja juotavan kanssa, jooko?

sanctus

eilen vietin illan istuen rannalla palmun alla, luin kirjaa ja kuuntelin välimerta. puolen tunnin jälkeen pieni tyttö tuli kysymään minua leikkimään hänen ja pienen mustan koiransa kanssa, suurin osa hänen 100km/h espanjastaan meni ohi mutta sen verran sain selvää että hänen nimensä on maría ja koira on alba. sain jopa soperrettua oman nimeni ja ikäni niin että hän ymmärsi, ja hänen kysyttyä poikaystävästäni nauroin ja sanoin ettei minulla ole sellaista mutta kaksi kissaa kyllä löytyy.

kiipesin rappuset isovanhempien luo vasta myöhään illalla. tuijotin puhelimen näyttöä pitkään ja mietin että laitanko viestiä suomeen, mutta ei, en uskalla - kuka nyt minulta haluaisi viestin muuten vain, minä vain häiritsisin, ei, ei pysty. yöllä näin levottomia unia.

my whole existence

facebook kilahtaa viestien tippuessa postilaatikkoon, luen hämmentyneenä mutta sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa. romantiikka on välillä ihan yliarvostettua, nauran pienessä särkylääkepöllyssä ja vilkuilen kalenteria huudellen samalla olohuoneessa istuvalle marjalle aikataulukyselyitä, haluan minuuttien tuntien päivien nopeutuvan just nyt.

(vihaan sairastamista, olen pahemmassa flunssassa kuin ikuisuuteen ja tietenkin missaan kaiken tärkeän, tänään olisi ollut pitkä koulupäivä ja illalla kenraaliharjoitukset. perjantaina ja lauantaina konsertit, tapan jonkun tapan jos en ole tervehtynyt siihen mennessä, kuumeen ja minkä tahansa muun kestää mutta paha mennä laulamaan jos hengitystiet eivät toimi.)

heart attack

sormeni naputtelevat levottomina vasten käsinojaa reittä lattiaa puhelinta, yritän keskittyä brahmsin sonaatteihin ja arthur conan doylen proosaan ja omiin nuotteihini mutta aamun migreenin rippeet painavat edelleen ohimoita vasten. turhauttaa vituttaa tylsää tylsää tylsää, haluan juosta repiä viiltää yliannostaa ihan mitä tahansa jotta saisin rauhoitettua mieleni, keskitettyä ylikierroksilla väkkäränä pyörivät ajatukseni edes johonkin. you can't kill an idea.

tarkistan ajoittain puhelimeni, ajattelen nauraen tuoretta ananasta ja marja katsoo minua kuin olisin menettänyt järkeni. ehkä olenkin.

kadunkulmalla

eilen (oliko se eilen? sairaana kaikki on niin sekavaa, päivät ja yöt ja kaikki siinä välissä on yhtä suurta sumua) mietin pitkään niitä kahta, jotka ovat pelänneet tunteitaan ja torjuneet minut vaikka sanoivat haluavansa minua. onkohan se ollut se arvoista? sanoa ettei halua pilata ystävyyttä ja ettei rikkinäiset ihmiset voi pelastaa toisiaan, ja sitten katsoa kun sen seurauksena kaikki muuttuu, viestit harvenevat ja puheenaiheita vältellään eikä uskalla katsoa toista silmiin. onko se ihan oikeasti ollut sen arvoista heille? onko ajatus suhteesta kanssani niin vastenmielinen, että uhraa kaiken muun välttyäkseen siltä? en ymmärrä mitä teen väärin, en painosta enkä syytä, onko se mun oma itseni niin kamala ettei ajatusta kestä?

olen vuoden aikana halunnut kolmea ihmistä, ensimmäinen pisti kanssani välit poikki ja palasi yhteen ex-tyttöystävänsä kanssa, hän sentään yritti, mutta toinen ja kolmas vain sanoivat kyllä mä haluaisin mutta. (näin siitä kolmannesta unta viime yönä, niinä parina tuntina kun nukuin.) en ymmärrä, en ymmärrä en ymmärrä en ymmärrä.

(ehkä jos olisin vähän kauniimpi, ehkä jos olisin vähän laihempi -)

coming out

if you stop looking for the right person and concentrate on becoming the right person, the right person will find you.

joo eipä vittu kauheasti lohduta.

(joskus minä sain helposti kaksikin ihmistä illassa, muistan kun kerran kaulassani oli aamulla jälkiä sekä pojalta että sen siskolta. ehkä pitäisi henkisesti vajota pari vuotta takaperin, kai minä vielä jossain syvällä sisässä muistan kuinka flirttaillaan? raiskausyrityksen jälkeen olen pelännyt niin kamalasti uusia ihmisiä, en ole uskaltanut puhua kenellekään, saati sitten tehdä aloitteita.)