jos kaikki

Haluaisin kovin kirjoittaa, mutten tiedä miten pukea asioita sanoiksi. Elämäni on tällä hetkellä pelottavan normaalia.

Töissä on ihanaa. Kahden viikon jälkeen ei ole vielä kertaakaan kaduttanut, eikä yhtenäkään aamuna (herätys 05:45: onnea, saat rahaa jos nouset nyt!) ole tehnyt mieli jäädä nukkumaan. Uskallan jutella ihmisten kanssa, muistan monen nimet ja minua kutsutaan nimellä.

Syön kunnolla, pakkohan minun on että jaksan. Aamupala lounas välipala päivällinen iltapala, paljon vihanneksia ja hedelmiä ja maitotuotteita ja jopa lihaakin. Paino tuntuu laskevan hitaasti mutta varmasti, mutta eiköhän se ole ihan normaalia kun alkaa yhtäkkiä tehdä niin paljon fyysisesti rankempia päivä.

Siivoan, leikin kissojen kanssa, käyn kuorotreeneissä, katson vanhoja salapoliisielokuvia Yle Areenasta, vitsailen Marjan kanssa, joogaan, menen aikaisin nukkumaan jotta jaksan taas huomenna. Herään töihin, hymyilen.

Täytän sunnuntaina kaksikymmentäneljä vuotta: olen aikuinen.

remember me

Miksi syöminen on niin vaikeaa? Itken itseinhoa ja ahdistusta mutten silti saa estettyä haarukan menoa suoraan kattilaan; poden huonoa omatuntoa huonon omatunnon puutteesta kun jätän aterian välistä. Miksi lämmin ruoka tuntuu ansaitulta vain päivänä, jolloin olen käynyt lenkillä? Miksen vain voi löytää sitä kultaista keskitietä, olla tyytyväinen vartalooni muhkuroine kaikkineen?

(Miksen vain voi -

live while we're young

Niin kovin moni asia muuttuu - koulut työpaikat kaupungit siviilisäädyt sukunimet, voi kuinka asiat ovatkin muuttuneet! - mutta jotkut pysyvät aina samana: minä ja Lokki ja Pojat (ja nykyään myös Appelsiinin vaimo, jolle oikeasti pitäisi jo antaa oma nimi täällä), seitsemän (kahdeksan) ihmistä jotka kuuntelevat ja osaavat sanoa juuri oikeat sanat. Ihan sama olemmeko yliopiston kahvilassa väittelemässä Vietnamin sodan käytöstä allegoriana 80-luvun amerikkalaisissa elokuvissa vai keskellä yötä nauramassa humalaisessa kasassa jonkun olohuoneen lattialla, tulos on aina sama: kävelen hymyillen kotiin, sydän sata kiloa kevyempi kuin yhtä tuntiviisarin pyörähdystä aikaisemmin.

(Tänään, tai siis teoriassa eilen: Alien-maratoni kera kissojen, siiderin, suklaamunien ja tuhannen huonon munavitsin. Kello on jo kaksi yöllä kun lähden tuttua reittiä kotia kohti, tuntuu kuin kahdeksan tuntia olisi taas hurahtanut ihan hetkessä ohi.)

Hauskaa pääsiäistä, puput. Muistakaa, että teillä on ihan kaikilla oikeus syödä niitä pääsiäissuklaita juuri sen verran kuin itse haluatte.

everything's cool

Tunnen kuinka kylkiluuni puristavat keuhkojani, sykkeeni on katossa ja kylmä hiki nousee niskaan kämmeniin jalkoihin, en saa henkeä en saa henkeä en saa henkeä

Eilinen Facebook-päivitykseni, nauran iloisena kuinka ihanaa on olla aikuinen, kun voi syödä kakkutaikinaa aamupalaksi jos siltä tuntuu. Äiti kommentoi sitä tänä aamuna, tietenkin äiti kommentoi sitä - "Actually, being an adult means deciding not to eat it". Melkein neljännesvuosisata elämää takana eikä äiti edelleenkään kyllästy jankuttamaan minulle syömisestä (liikaa) ja painostani (liikaa). Tiedän etten ole hoikka, kyllä mä vittu tiedän, olen nykyään kiloa vaille ylipainoinen, mutta onko äidin pakko huomautella asiasta koko ajan? Kertoo omasta laihdutuksestaan (bulimiastaan), grammoista ja kiloista ja senttimetreistä niin ylpeällä äänellä, kysyy kuinka paljon minä painan ja kertoo kuinka paljon minun pitäisi painaa. Ja kun hän tietää varsin hyvin syömishäiriötaustastani, hän tietää kuinka triggeroivaa (voi kuinka vihaan tuota sanaa, mutta tässä tapauksessa se on ainoa osuva) minulle on kuunnella tuollaista; olen kerta (vuosi) toisensa jälkeen pyytänyt häntä olemaan kommentoimatta ruokavaliotani tai painoani, tuloksetta.

Minua oksettaa, ajattelen vain aamupalaleipieni päällä olleita juustoviipaleita, kuvittelen kuinka ne ujuttavat itsensä ihoni alle, mietin miltä näytin viime keväänä ja miltä näytän nyt. Tiedän että se on vain sairaus joka yrittää saada minut repsahtamaan, tiedän ettei se oikeasti toimi niin, mutta tällä hetkellä en voi kun maata sängyssä ja itkeä.

fruit machine

Puolitoista päivää takana, kolmesataakuusikymmentäkolme ja puoli päivää jäljellä kunnes saan taas katsoa raketteja ja juoda kuohuviiniä suoraan pullosta. Rakastan uuttavuotta, rakastan samalla hullunhysteerisellä naurulla kuin vappua; siinä vain on jotain niin kovin maagista, jotain mikä juhannuksesta ja syntymäpäivästä ja joulusta yksinkertaisesti puuttuu. Ja myönnän, niin paljon kuin rakastankin kynällä tuhrittuja papereita ja pitkiä listoja, on jotain kovin vapauttavaa siinä kun näkee kännykän näytöllä to 1 tam 00:00, kun ihan kaiken voi pyyhkiä tyhjäksi aloittaa alusta.

...Ja yhtäkkiä tajuan olevani niin kovin väärässä seurassa. Ilta Sinin kanssa oli oikein kiva, ja puolitutun lesboporukan kanssa on hauska nauraa, mutta yhtäkkiä en enää muista miksi helvetissä minä en saisi mennä sinne missä oikeasti olisin halunnut iltani viettää. Ilotulituksen päätyttyä hyvästelen Sinin, juoksen keskustorin pysäkeille ja kiroan bussien yötaksoja, hyppään bussiin jonka muistelen pysähtyvän kohtuullisen matkan päässä niin kovin tutusta asunnosta. Kaivan puhelimen taskusta ja odotan kärsimättömänä sitä, että verkot taas toimisivat - tajuan etten en missään vaiheessa varsinaisesti kysynyt että saanko tulla. Peitän epävarmuuteni huutomerkeillä ja kuohuviinillä, naputtelen Helille btw oon matkalla teille.

(Vielä päivällä lähtiessäni kotoota olin varma olevani ihanan näköinen, kaunis ja sopivan kokoinen, mutta bussissa iskee epävarmuus. Tiedän syöneeni Sinin kansssa jäätelöä ja sipsejä, juoneeni pullokaupalla makeaa kuohuviiniä, tiedän ettei vatsani enää ole litteä ja että jenkkakahvat pursuavat joka puolelta yli housuista jotka olivat vielä puoli vuotta sitten täysin sopivat. Mitä jos he katsovat minua ja nauravat, miettivät hiljaa kuinka ihminen on voinut päästää itsensä näin oksettavaan kuntoon, mitä jos en ole tarpeeksi mitä jos mitä jos mitä jos?)

Mutta kyllä minulle hymyillään kun astun sisään, Pikkuinen ripustautuu humaltuneena niskaani käsivarsillaan kiinni ja Ässä nauraa vieressä, ja olen niin helpottunut niin helpottunut niin kovin helpottunut kun Heli tarjoaa minulle parvekkeella jättimäisen tähtisadetikun, istuu sohvalla viereeni, ja tuntien vierittyä eteenpäin ei ärsyynny kun haluan paeta Ässän äänekkäitä kavereita Helin huoneen turvaan. Kikatamme sängyllä lojuessa kaikesta emmekä oikein mistään, ja oloni on niin turvallinen ja lämmin (pelottaa sanoa 'onnellinen', mutta kyllä: onnellinen) että venytän lähtöä niin pitkään kuin vain kehtaan.

Kello on minuuttia yli kuusi aamulla kun liukastelen viimeiset askeleet kotiovelle, kuorin eteisessä ulkovaatteita päältä ja ruokin nälkäisinä mouruavat kissat. En saa kuin muutaman hassun tunnin unta, mutta ei se mitään - vuoden ensimmäiset tunnit tekevät torstaipäivän väsymyksen arvoiseksi. Nauran (hivenen vastahakoisesti) aattoyönä kihloihin menneen Marjan kanssa, syön pizzaa, luen Sherlock Holmesia ja piiperrän pipoa maailmanhistorian ohuimmasta silkkisekoituslangasta. Kyllä, tästä tulee hyvä vuosi. Olen päättänyt niin.

and never brought to mind

Pakko myöntää, että olen vähän haikein tunnelmin aloittamassa päivää. Tähän vuoteen on mahtunut niin uskomattoman paljon kaikkea, huonoakin mutta niin vitun paljon hyvää etten oikein tiedä miten päin olla. Olen eronnut kahdesti mutten enää sure kumpaakaan, menettänyt kokonaan yhden ihmisen mutta saanut elämääni takaisin vähintään yhtä tärkeän, jäänyt sairaslomalle keväällä mutta palannut syksyllä reippaasti takaisin kouluun, itkenyt luoja ties kuinka monta tuntia terapiassa mutta joulukuun lopussa poistunut viimeiseltä käynniltä niin paljon ehjempänä, vahvempana ihmisenä kuin mitä olin tammikuussa. Jos ensi vuosi on edes puoliksi yhtä onnistunut kuin tämä, niin... niin, en edes tiedä mitä kaikkea voi tapahtua. Ei kannata ajatella liikaa, yritän keskittyä yhteen päivään ja yhteen asiaan kerrallaan.

Kiitos kaikille kysymyksistä! Yhdistin blogiin tulleet kysymykset tumblrissa saatuihin, olen ovela.

Mitä kaikkea olet elämäsi aikana harrastanut? // Mitä kaikkea harrastat ja olet harrastanut?
- Koko elämäni aikana olen harrastanut musiikin teoriaa, sellonsoittoa, klarinetinsoittoa, kuorolaulua, käsipalloa, uimahyppyä, hiphop-tanssia, bailatino-tanssia, tankotanssia, potkunyrkkeilyä, juoksua ja neulomista, joista nykyään harrastan edelleen neulomista, juoksua ja kuorolaulua. Pitäisi kyllä oikeasti tehdä tilaa myös musiikin teorialle ja klassisille laulutunneille.

Mikä oli paras ateria jonka söit vuonna 2014?
- Apua :D Joko viimeviikkoinen jouluateria, tai sitten keväällä kuoron vuosijuhlagaalassa syömäni illallinen.

Mistä asioista pidät elämässä?
- Vaikka mistä. Siitä kun on niin läheisten ihmisten seurassa ettei tarvitse esittää yhtään mitään, siitä tunteesta joka valtaa kehon kun ylittää juoksukisan maaliviivan, siitä miltä -15 asteen ulkoilma tuoksuu, siitä miltä yli 30 asteen helle tuntuu kasvoilla. BBC:n televisiosarjoista, Brahmsin sellosonaateista, sinisestä kuulakärkikynästä viivoitetulla paperilla. Tanssimisesta, seksistä, laskettelusta, kaikesta mikä saa adrenaliinin virtaamaan.

Miten peität pahaa oloasi lähimmäisiltäsi?
- Jos olen sellaisessa tilanteessa jossa puhuminen ei ole mahdollista tai sopivaa, kuvittelen laittavani kaiken pahan olon pieneen laatikkoon jonka suljen ja laitan kirjahyllyyn odottamaan sitä että on parempi aika käsitellä sitä, ja yksinkertaisesti fake it 'til you make it: pakotan itseni keskittymään ympäröiviin asioihin ja käyttäytymään kuin kaikki olisi hyvin.

Mikä on ihaninta mitä kukaan on sinulle sanonut tai tehnyt?
- Lappityttö kerran sanoi, ettei hän välitä kuinka kauan meidän täytyy odottaa, mutta joku päivä hän tulee polvistumaan eteeni ja meillä tulee olemaan koko elämä edessä. Eihän niin tietenkään käynyt, mutta se taisi olla ihanin asia joka minulle on sanottu. Teko taas, hmm... Kun minä ja lukioaikainen poikaystäväni (ensimmäinen ja ainoa oikea poikaystävä joka minulla on ollut) erottiin, isi vei minut roadtripille Jyväskylästä Salon kautta Kirkkonummelle ja takaisin Jyväskylään, kuunneltiin koko matka Eppu Normaalia ja Creedence Clearwater Revivalia eikä puhuttu yhtään mistään vakavasta. Se ei ehkä kuulosta paljolta muiden korviin, mutta se oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä.

Mitä rakkaus mielestäsi on?
- Jestas, nyt mentiin syvällisiin! En osaa antaa mitään tarkkaa määritelmää, mutta... hmm. Side joka syntyy ajan myötä, kun tuntee toisen ja hyväksyy toisen virheineen muttei ole sokea niille, kun on valmis tekemään (terveen järjen rajoissa tietenkin) mitä vain auttaakseen toista, kun haluaa jakaa elämänsä eikä kuvitella tulevaisuutta ilman toista. Noi pätee sekä romanttiseen että platoniseen rakkauteen, mun kohdalla ihan yhtä lailla esim. Lokkiin ja Pikkuveljeen kuin entisiin tyttöystäviin, mutta niillä on ja pitääkin mun mielestä olla ihan sama pohja; romanttisella rakkaudella on sit vaan noiden lisäksi romanttinen (ja aseksuaaleja lukuun ottamatta seksuaalinen) vire.

Mikä on isoin asia jonka olet oppinut menneistä vakavista parisuhteistasi?
- Että jotkut ihmiset eivät muutu enkä mä mahda sille mitään, että lupaukset eivät merkitse mitään ellei käyttäydy niiden mukaisesti, ja että en enää ikinä katso päihdeongelmia sormien läpi; että valehteleminen ei kannata vaikkei siitä ikinä jäisikään kiinni, ja että ei pidä tyytyä (tai tyytyä olemaan itse toiselle) "toiseksi parhaaseen" jos ei saa sitä kenet oikeasti haluaa; että jos rakastaa toista niin täytyy uskaltaa yrittää, ja että on olemassa sellainen asia kuin liian myöhään.

Mitä toivot tapahtuvan vielä tämän vuoden puolella?
- No, vuotta on vain kymmenisen tuntia jäljellä, mutta toivon kovasti että kaupungin rakettishow olisi yhtä hieno kuin ennenkin, ja että olisi kiva ilta Sinin kanssa!

Mikä oli paras leffa jonka katsoit tänä vuonna?
- Varmaankin X-Men: Days of Future Past.

Miten aiot juhlistaa uutta vuotta?
- Kahdestaan Sinin kanssa leffailtailemassa ja syömässä ja juomassa hyviä asioita!

Yllättävin musikaalinen löytösi tänä vuonna?
- Tää on ihan vitun noloa, mutta kesällä kun erosin Viirun kanssa ensimmäisen kerran niin mulla meni hermo ihan kaikkeen musiikkiin, päätin että tarvitsen jotain uutta ja erilaista. Päädyin sitten lataamaan Taylor Swiftin albumin, ja rakastuin aivan täysin. :D

Mikä oli lempivaatteesi tänä vuonna?
- Mustavalkoinen kukkakuvioinen hame, jota käytin käytännössä koko kesän.

Hankitko tänä vuonna tatuointia tai lävistyksiä?
- Yksi tatuointi tuli lisää ja yksi lävistys hävisi.

Kuinka monen ihmisen kanssa olet tänä vuonna suudellut? tapaillut? harrastanut seksiä?
- Suudellut seitsemän kanssa, treffaillut kahden kanssa ja harrastanut seksiä kahden kanssa.

Mikä oli lempi-TV-sarjasi tänä vuonna?
- BBC:n Sherlock, niin kuin joka vuosi sitten vuoden 2010! Mikään ei tule ikinä ylittämään rakkauttani siihen, mutta kyllä Supernatural ja NBC:n Hannibal ovat myös lähellä kärkeä.

Mikä oli vuoden 2014 onnellisin ja surullisin hetki?
- Onnellisin oli se päivä jonka vietin isin ja Pikkuveljen kanssa laskettelemassa jossain Pekingin lähellä tammikuussa, surullisin oli joko se kun Lappityttö muutti alkuvuodesta yhteen uuden puolisonsa kanssa, tai se kun Viiru jätti mut lokakuussa.

Kadutko mitään, mitä vuonna 2014 tapahtui? Tekisitkö jotain eri lailla?
- En montaakaan asiaa, en ainakaan vakavasti. Jos saisin tilaisuuden muuttaa asioita, niin en välttämättä antaisi parin ihmisen syyllistää ja antaa paskaa niskaan asioista joista minun ei todellakaan tarvitsisi pyytää anteeksi, mutta olen silti kovin tyytyväinen siihen miten paljon olen tänä vuonna kasvanut ihmisenä.

Mitä olet tästä vuodesta oppinut eniten?
- Olemaan tuomitsematta itseäni tunteistani, hyväksymään menneisyyden tapahtuneeksi ja antamaan itselleni anteeksi, ja olemaan jämäkämpi ihmissuhteissani.

Mitä odotat vuodelta 2015?
- En uskalla odottaa paljoa etten pettyisi kamalasti, mutta ainakin toivon valmistuvani syksyllä!

Kuinka monta kirjaa luit tänä vuonna?
- Apua... Jos kirjalla tarkoitat romaanimittaista (50.000+ sanaa) kirjallisuutta yleisellä tasolla, mukaan lukien paperina julkaisematon "amatöörikirjallisuus" niin varmaan jotain sadankahdenkymmenen kieppeillä, joista sitten ehkä nelisenkymmentä oli konkreettisia kirjoja, siis julkaistuja sidottuja/nidottuja romaaneja ja novelli-/runokokoelmia.

Oletko onnellisempi nyt kuin vuosi sitten? // Oletko paremmassa tilanteessa nyt kuin viime vuonna?
- Olen, ehdottomasti.

Mitä teit viime uutenavuotena? Entä kaksi vuotta sitten? Viisi? Kymmenen?
- Viime vuonna vietin koti-iltaa vanhempien luona Pekingissä, kaksi vuotta sitten olin Marjan kanssa kahdestaan, viisi vuotta sitten olin Lappitytön kanssa Wiltshiressä, kymmenen vuotta sitten olin kotona Yhdysvalloissa syömässä sipsejä ja lukemassa Harry Potteria.

Saitko / menetitkö paljon ystäviä tänä vuonna?
- Menetin kaksi mutta sain uusiakin ihan kivasti!

Miten luulet viettäväsi uudenvuoden 2016?
- Ei niin mitään havaintoa! Olen oikein tyytyväinen jos vietän sen ystävien kanssa, riippumatta mitä tehdään.

Hyvää uuttavuotta, kaunokaiset ♥

salva me

Vaikka Marjan tunnekylmyys välillä tympiikin, niin on ihan kiva (tai no, mikään tässä tilanteessa ei ole kivaa, mutta silti) että voi mennä itkusta turvonneilla silmillä olohuoneeseen ilman että tarvitsee selittää mitään ellei itse halua.

Tänä iltana esiinnyn täyden Tampere-talon edessä, olisikohan siinä tarpeeksi adrenaliinia että unohtaisin hetkeksi kaiken muun? Eilen meinasin pyörtymisen lisäksi pillahtaa itkuun kesken sekä Rex tremendaen että Sanctusin, tänään pitää yrittää... en tiedä. Pitää vain yrittää. Serkun tyttöystävä tulee katsomaan ja jää viikonlopun yli mutta kukaan muu tuttu ei tule olemaan yleisössä - toisaalta, eihän kukaan äitiä lukuun ottamatta ikinä muutenkaan tule minua katsomaan ellen pakota. Olen aika varma että Marja ja muut ovat helpottuneita että liput myytiin loppuun niin nopeasti, tuskin kovin monen ihmisen käsitys hauskasta perjantai-illasta on puolentoista tunnin latinankielinen sielunmessu, ei vaikka muusikot olisivat kuinka lahjakkaita.

(En muista milloin olisin viimeksi syönyt muuta kuin pieniä suupaloja sieltä sun täältä. Tiistaina, ehkä? Tiedän että täytyy syödä, etenkin jos minun pitäisi tänään pysyä puolitoista tuntia pystyssä polttavissa parrasvaloissa, mutta pelkkä ajatus ruoasta oksettaa. Ahdistaa.)

288

Olisi jo huominen tai ylihuominen tai ihan mikä tahansa muu päivä kuin tänään. Kaikki ärsyttää ja vihaan omaa saamattomuuttani, inhoan vartaloani ja siihen tullutta löysyyttä (tiedän, tiedän että paranemiseen kuuluu vartalon muuttuminen ja painon heittelehtiminen mutta silti, inhoan), en millään jaksaisi katsella Marjan ja hänen tyttöystävänsä oksettavaa lepertelyä kun oma sänkyni näyttää pedattuna vielä yksinäisemmältä kuin sen ollessa vain kasa peittoja ja tyynyjä, kahden viikon päästä on koulussa kukkasidonnan näyttö enkä mä vittu osaa, pelkkä ajatus kouluun menemisestä pelottaa.

Ajattelin kaupassa käymisen rauhoittavan minua, mutta ei. Vasta ojentaessani kättäni kohti viinirypäleitä muistan että ei, en voi - en tiedä mitä olen tehnyt mutta jotenkin olen onnistunut kusemaan kuukauden budjettini aivan täysin, ja seurauksena minulla on tukiin asti tilillä käytettävissä kuusi euroa kahdeksankymmentäkolme senttiä plus käteistä kolme euroa viisikymmentä senttiä. Tarvitsenko minä tosiaan viinirypäleitä? Entä ruisleipää? Vessapaperia on pakko ostaa koska Marja ei sitä kuitenkaan tee, siihen menee pari euroa, voinko silti ostaa jugurttia? Jos ostan jugurttia niin saanko ostaa myös maitoa? Ansaitsenko pakastemarjoja? Ansaitsenko minä loppujen lopuksi yhtään mitään ruokaa, kun kerran olen tällainen kävelevä kasa itsekurittomuutta?

(Yhtäkkiä tajuan täriseväni niin pahasti ettei kori ole pysyä kädessäni ja alkavani hyperventiloida, vauvanruokaa valitseva mies katsoo minua paheksuvasti. Juoksen koko matkan kotiin muistamatta mitä loppujen lopuksi päädyin ostamaan.)

285

"OLETKO SÄ HENGISSÄ"

Nauran herätessäni Sinin viestiin bussissa matkalla Viirun luota takaisin Tampereelle, en ollut tajunnutkaan kuinka epätavallista on että minusta ei kuulu mitään kolmeen päivään. No, on ollut muuta ajateltavaa. Siitä on kovin kauan aikaa, kun olen luottanut kehenkään muuhun kuin Marjaan tai Lokkiin niin paljon että olisin nukkunut yön läpi toisen vieressä, saati sitten ilman yöpaidan luomaa panssaria. En edes tiennnyt olevan mahdollista, että joku saa minut tuntemaan itseni niin... riittäväksi. Kauniiksi, vaikka Polaroid-kameran kuvassa näytänkin humalaiselta hyönteiseltä. ("Etkä  näytä!" "No vittu näytän.")

Vastattuani viestiin vajoan takaisin iltahorrokseen ja havahdun vasta kun musiikkisoittimen shuffle kajauttaa Brahmsin ensimmäisen sellosonaatin korviini. Yleensä kuuntelen mielelläni mutta nyt en millään jaksa; räpellän seuraavan kappaleen soimaan mutta en ennen kuin olen ehtinyt palata mielessäni yli kymmenen vuotta menneisyyteen, siihen kevääseen jolloin itkua pidätellen jouduin hyväksymään että sormieni nivelet ovat niin helvetin heikot etten ikinä voisi jatkaa sellistinä: vaikka kuinka hallitsisin tekniikan, siitä ei ole paljon iloa jos en jaksa kunnolla painaa kieliä soittimen kaulaan kiinni.

(Onni tuntuu kihelmöintinä käsissä, innostus kuplina rintakehässä. Pelko on pala kurkussa, kun taas häpeä heittäytyy hyökyaallon tavoin koko vartaloa vastaan ja pakottaa silmät kiinni ettei suolavesi sokaise niitä.)

Kotiin vihdoin päästyäni ryntään suoraan keittiöön välttyäkseni nälkäkuolemalta, mutta olen niin ajatuksissani että unohdan puuron mikroon ja se muuttuu täysjyväsementiksi. Marja kohottaa kulmiaan minulle olohuoneesta enkä itsekään lopulta jaksa pidätellä hymyä, vaan lyyhistyn sohvalle nauramaan kunnes vatsalihaksiin sattuu entistä enemmän. Kyllä tämä tästä.

279

Tiedän, ettei sairaus katso ikää, kokoa tai sukupuolta, mutta kyllä sitä väkisinkin tulee vähän typerä olo, kun pillahtaa itkuun keskellä Valintataloa. Menin silti kassalle, vaikka valitsin rasvattoman maitorahkan sijaan tavallista jugurttia (miksi vitussa rasvatonta jugurttia ei voida tehdä ilman liivatetta??) ja puuron sijaan päätin ties kuinka pitkän itsemääräämän kiellon jälkeen ostaa mysliä. Kehoni on nyt tottunut syömään säännöllisesti, joten sille tulee myös säännöllisesti nälkä, ja olen aivan kauhuissani: mitä jos, mitä jos, mitä jos, mitä jos.

Mutta kuudes päivä noudattaen sännöllistä ruokailurytmiä - kuudes päivä ahmimatta. Ehkä kaikki sittenkin olivat oikeasssa.

278

"For the first time in literally years I'm okay with myself the way I am, and there's nothing you can do to change that, you narcissistic fucking cow."

Vihaisten kirjeiden kirjoittaminen on välillä kovin helpotavaa (kunhan niitä ei lähetä). Nii-in - mahtaa sinua vituttaa, kun mielipiteesi eivät minua enää tippaakaan kiinnosta.

Ehkä se johtuu vihdoin oikein toimivasta mielialalääkityksestä, tai ehkä olen yksinkertaisesti ollut tarpeeksi kauan maailman parhaassa terapiassa, mutta kaikki tuntuu jotenkin niin kamalan yksinkertaiselta. On tuntunut jo muutaman viikon ajan. Älä pidä myrkyllisiä ihmisiä elämässäsi. Pidä hauskaa ystäviesi kanssa sillä he rakastavat sinua juuri tuollaisena, eivät he seuraasi muuten vain kestä. Syö, jos on nälkä. Jos ei ole nälkä - no, välillä pitää silti syödä, ja se on ihan okei.

(Yhtäkkiä huomaan painonnousun häiritsevän minua vain teoreettisella tasolla. Ajatellessani kuutta ylimääräistä kiloa minua kyllä ahdistaa, mutta kun katson peiliin, niin vaikka näen isomman tytön kuin kaksi vuotta sitten, näytän silti ihan kivalta. Jotenkin itse syöminenkään ei stressaa yhtä paljon: siitä asti kun päätin lopettaa asioiden kieltämisen itseltäni, en enää haluakaan niitä niin paljon. (Jos minulla kerran on lupa syödä suklaata ihan milloin vain, miksi pitäisi paniikissa ahtaa sisääni levyllinen kerralla? Voin ihan hyvin syödä sitä nyt sen verran kuin haluan, mutta voin myös syödä sitä lisää tunnin päästä, tai huomenna, tai en ollenkaan jollei tee mieli.))

Kaikkein eniten tällä hetkellä pelottaa, että tämä olo menee ohi. Mitä jos huomenna herään tajutakseni, että olenkin oikeasti vain kahdella jalalla kävelevä merinorsu? Tai jos ensi kerran peilin ohi kävellessäni näen totuuden vatsamakkaroista, lyllyvistä reisistä ja paksuista käsivarsista? Tai sukulainen kommentoi taas kuinka hyvä on etten ole laiha ja päätän kapinoida? Tai lempihameeni ei mahdu enää kiinni ja haluan kuolla? Tai, tai, tai, tai tai tai tai tai tai.

Olen erinomainen maalaamaan piruja seinille.

277

Kirjoitin paperipäiväkirjaani tänään ja vasta kirjoitettuani luvun "6" sisäistin sen. En mä voi jatkaa näin, en voi - tunnen oloni koko ajan raskaaksi ja lievästi pahoinvoivaksi, rahat hupenevat moninkertaista tahtia kuin mihin olen tottunut, en mahdu enää lempivaatteisiini. Olen niin monta kertaa sanonut että nyt saa riittää, mutta en ole ikinä aikaisemmin tainnut sanoa sitä oikeasta syystä: olen aina halunnut lopettaa ahmimisen jotta voisin paastota, en lopettaa jotta voisin olla terve. Nyt olen vain... en tiedä, olen niin helvetin kyllästynyt tähän sairauteen. En aloita huomenna, aloitan NYT. Kuinka vaikeeta voi olla opetella syömään?

(Todennäköisesti itken jo huomenna aamulla jossain nurkassa koska en halua syödä ruisleipää vaan pussillisen hillomunkkeja, mutta no. Aina voi toivoa.)

265

Kävin vaa'alla miksi vitussa kävin vaa'alla olen viimeksi ollut näin vastenmielisen lihava 19-vuotiaana oksettaa kun vain ajattelen sitä numeroa oksettaa oksettaa oksettaa en enää ikinä syö

260

"meni niin hyvin ku voi tilanteen huomioon ottaen vaan mennä, istuttiin puoltoista tuntia puistossa juttelemassa ja mä sain jopa pyydettyä kasvotusten anteeks siltä ja se sanoi että saan anteeksi, ja ku lähdettiin ni halattiin ja sanottiin että olis kiva jos pysyttäis kunnolla yhteyksissä ja vittu en tajua miks mä itken, kaikki meni hyvin ja tunteet ei palannut, miksi vitussa mä istun bussissa ja itken ja oksettaa ja itken"

Lähetän bussista tärisevin käsin sekavan viestin Lokille, hän sanoo että se on varmaan vain kaiken jännityksen purkautumista. Ehkä niin, toivottavasti.

(Lappitytön kasvot eivät ole muuttuneet ollenkaan ja hän kuulostaa aivan samalta kun puolitoista (kaksi kolme neljä melkein viisi) vuotta sitten mutta silti kaikki on toisin, hän puhuu miehestään enkä minä enää muista hänen parhaan ystävän siskon nimeä, hänellä on punainen panta lyhyessä tukassa ja minä olen vaaleatukkainen ja meikitön. Nypin nurmikkoa edessäni enkä uskalla katsoa häntä silmiin kertoessani kuinka pahoillani olen.)

Lokin viestit saavat minut lopulta tasaamaan hengitykseni; yritän muistaa terapeutin sanat tunteiden kokemisesta ja hyväksymisestä enkä laita musiikkia korviin ennen kuin olen istunut yli tunnin bussissa yrittämässä ymmärtää kaikkea. En ole varma tulinko yhtään mihinkään tulokseen, mutta Brahmsin unkarilaisten tanssien alkaessa soida käteni eivät enää tärise.


Viikon pakomatkan jälkeen olen taas Tampereella. En millään malttaisi mennä nukkumaan, haluan kuunnella viulusonaatteja ja lukea kirjaa (ja haaveilla pitkästä aikaa syömättömyydestä, mutta sitä ei tarvitse kertoa kenellekään).

se iskee yhtä lailla

Ahmin jatkuvasti. Käytän kaikki rahani sipseihin suklaaseen jäätelöön pizzaan karkkiin rahkaan vaikka oikeasti minulla olisi juuri ja juuri varaa ostaa bataattia ja quorn-paloja. Tunnen lompakkoni kapenevan kun minä levenen, reiteni ovat jo selkeästi suuremmat eikä vatsani enää kauniiin litteä. Vihaan itseäni, vihaan saamattomuuttani ja itsekurittomuuttani melkein yhtä paljon kuin vartaloani, pitäisi tehdä kaikkea mutta sen sijaan vain piiloudun kauppakassin kanssa huoneeseeni ja syön kolmen päivän energiatarpeen yhdellä istumalla.

En jaksa.