278

"For the first time in literally years I'm okay with myself the way I am, and there's nothing you can do to change that, you narcissistic fucking cow."

Vihaisten kirjeiden kirjoittaminen on välillä kovin helpotavaa (kunhan niitä ei lähetä). Nii-in - mahtaa sinua vituttaa, kun mielipiteesi eivät minua enää tippaakaan kiinnosta.

Ehkä se johtuu vihdoin oikein toimivasta mielialalääkityksestä, tai ehkä olen yksinkertaisesti ollut tarpeeksi kauan maailman parhaassa terapiassa, mutta kaikki tuntuu jotenkin niin kamalan yksinkertaiselta. On tuntunut jo muutaman viikon ajan. Älä pidä myrkyllisiä ihmisiä elämässäsi. Pidä hauskaa ystäviesi kanssa sillä he rakastavat sinua juuri tuollaisena, eivät he seuraasi muuten vain kestä. Syö, jos on nälkä. Jos ei ole nälkä - no, välillä pitää silti syödä, ja se on ihan okei.

(Yhtäkkiä huomaan painonnousun häiritsevän minua vain teoreettisella tasolla. Ajatellessani kuutta ylimääräistä kiloa minua kyllä ahdistaa, mutta kun katson peiliin, niin vaikka näen isomman tytön kuin kaksi vuotta sitten, näytän silti ihan kivalta. Jotenkin itse syöminenkään ei stressaa yhtä paljon: siitä asti kun päätin lopettaa asioiden kieltämisen itseltäni, en enää haluakaan niitä niin paljon. (Jos minulla kerran on lupa syödä suklaata ihan milloin vain, miksi pitäisi paniikissa ahtaa sisääni levyllinen kerralla? Voin ihan hyvin syödä sitä nyt sen verran kuin haluan, mutta voin myös syödä sitä lisää tunnin päästä, tai huomenna, tai en ollenkaan jollei tee mieli.))

Kaikkein eniten tällä hetkellä pelottaa, että tämä olo menee ohi. Mitä jos huomenna herään tajutakseni, että olenkin oikeasti vain kahdella jalalla kävelevä merinorsu? Tai jos ensi kerran peilin ohi kävellessäni näen totuuden vatsamakkaroista, lyllyvistä reisistä ja paksuista käsivarsista? Tai sukulainen kommentoi taas kuinka hyvä on etten ole laiha ja päätän kapinoida? Tai lempihameeni ei mahdu enää kiinni ja haluan kuolla? Tai, tai, tai, tai tai tai tai tai tai.

Olen erinomainen maalaamaan piruja seinille.

se ois niin

Joskus, yön pimeimpinä tunteina, kun viina ja lääkkeet ja epätoivo sumentavat mieleni, katson itsekkyyttäni silmiin ja toivon että olisit kuollut.

Poistun koulusta kesken päivän, istun bussin ja toisen ja kolmannen kyydissä ilman mitään päämäärää, kirjoitan pieneen muistivihkoon Nekulta lainaamallani kuulakärkikynällä. Istun ja kirjoitan kunnes kello on niin paljon että voin mennä yksilöterapeutin aulaan istumaan.

Kerron kuluneesta kahdeksasta päivästä ja kuluneesta kahdeksasta vuodesta, ja vastaan aivan äitini serkulta näyttävän naisen kysymyksiin. Viimeinkin minulla on terapeutti joka kysyy kaikki oikeat kysymykset eikä vain jaarittele turhasta, terapeutti jota uskallan jo neljännellä käyntikerralla katsoa silmiin ja kertoa elämäni (toiseksi, mutta siitä ensimmäisestä tietää vain yksi) suurimman salaisuuden. Bussissa matkalla kotiin hengitän jo rauhallisemmin, eikä ovella vastaan tulevalle Marjalle väläyttämäni hymy ole tekaistu.

("Kumpi sua hävettää: se mitä sä teit, vai ajatus siitä että ihmiset sais tietää mitä sä teit?"
"Että ihmiset sais tietää. En mä häpeä mitä tein, mä vaan kadun etten tehnyt enemmän.")

Huomenna vedän päälle uuden neuleeni ja menen viettämään iltaa Ässän ja muiden kanssa. En vieläkään ole uskoa että he oikeasti nauttivat seurastani eivätkä vain siedä Helin vuoksi; en vieläkään ymmärrä miksi joku haluaisi minut, edes ystäväksi. En minä ole mitään erityistä.

En minä ole mitään.

spend all

ahdistus kiertää kehää ympärilläni ja menetän tajuntani keskellä luokkahuonetta, opettaja on huolissaan mutta minä vain heilautan kättäni kun vihdoin jaksan nostaa sen, kävelen huterin jaloin vessaan ja itken ja itken ja itken.

pakenen elämää lokin luo, huonoa telelvisiota ja hyviä joulutorttuja ja hiljaisuutta, jota ei tarvitse yrittää peittää teennäisellä puheella. käperryn suuren sohvan nurkkaan ja annan koiran kuolata vaatteilleni, en nosta katsettani edes kun hän-jonka-luulimme-olevan-ystävä tulee käymään. emme lokin kanssa kumpikaan korota ääntämme, emme reagoi kolmannen kyyneleihin emmekä anna hänen yrittää laukoa tekosyitä. mä välitän susta todella paljon, mutta mä en aio olla ystävyyssuhteessa jossa toinen saa mut toistuvasti tuntemaan itseni arvottomaksi. mä ansaitsen parempaa. en katso häntä silmiin, en halua enkä pystyisi vaikka haluaisin, en edes silloin kun hän tunnin jälkeen pukee ulkovaatteet päälle ja astuu rappukäytävään. en pysty.

(aina kun lähden pois hervannasta tulee mieleen se yksi aamu yli neljä vuotta sitten, kun heräsin oudosta asunnosta kahden miehen välistä ja hiivin ulos herättämättä ketään. ei ole väliä kuinka monta kertaa olen käynyt sen jälkeen lokin tai helin luona, jokin siinä fuksivuoden syysaamussa on syöpynyt ikuisesti lihasmuistiini.)

näen painajaisen painajaisen jälkeen, lopulta laitan valot päälle ja luen romaania elämää suuremmasta rakkaudesta. en mene kouluun. ihan sama.

rolling in the deep

viheradiantumi kirjohuisku pikkusoihtuköynnös isosoihtuköynnös agaavet malakanlaikkuvehka koristeananas norfolkinaraukaria häntäparsa hienohelma unelma pesäraunioinen - ja siinä vain ne, joiden tieteellinen nimi alkaa a:lla. maanantaina on sekä vuoden (ainakin toistaiseksi) vaikein tentti että tasan vuosi lappitytöstä, voi olla että yksinkertaisesti hajoan. ensin irti tippuvat kädet ja sitten vasen korva ja oikea jalka, ratkean liitoksistani kunnes olen vain kasa verisiä raajoja ja suolavettä koulun lattialla. joku löytää repustani kaksi klementiiniä ja kierrevihon, jossa on sinisellä kirjoitettu sanoja jotka yrittävät selittää mutteivät loppujen selitä mitään.

tänään koulusta suoraan vuoden viimeiselle terapiakerralle, puhuimme vuorovaikutustaidoista ja konfliktitilanteiden ratkaisemisesta. kirjoitan paperille sanoja hänestä jonka luulin olevan ystäväni ja mietin, tulemmeko enää ikinä halaamaan.

tonttu ei vaan

"ei luoja miks mä vietän vapaaehtoisesti aikaa teidän kanssa?"
"koska me ollaan täydellisiä ja sä rakastat meitä?"
"no... niin."

pitkästä aikaa ilta tuttujen kasvojen kanssa, minä ja lokki ja kuoropoika ja koko vanha yliopistoporukka (paitsi se kolmas tyttö, se jonka olin tuntenut seitsemän vuotta ja jolle ystävyyteni ei loppujen lopuksi merkinnyt paljon mitään, mutta nyt ei ajatella häntä, nyt hymyillään) koolla ensimmäistä kertaa syntymäpäivieni jälkeen. vaihdamme joululahjoja ja nauran niin kovaa että vatsaani sattuu, nimet puhelimessa vaihtuvat absurdeiksi lempinimiksi ja ahdistavinkin kauhuleffa muuttuu rivoiksi vitseiksi ja nostalgisiksi high-fiveiksi. minä ja kuoropoika laulamme oravan laulun humalaisten humanistien sanoituksilla, ääneni rätisee avaamattomuuttaan minkä lisäksi alto ja basso kuulostaa hassulta ilman sopranoa ja tenoria mutta saamme silti raikuvat aplodit. en ymmärrä mitä olen tehnyt ansaitaakseni viisi näin hyvää ystävää - viidettä vuotta he katsovat naamaani ja silti halaavat joka kerta yhtä tiukasti kun näemme.

(lämpimät kädet ja lämpimämmät huulet, vahvat kädet pitävät minusta kiinni ja punertava sänki kutittelee poskeani. hämeenkadun jouluvalot ovat kauniit.)

lacrimosa

marja ei ikinä kommentoi mitään niinä harvoina hetkinä kun henkinen patoni murtuu ja purskahdan itkuun hänen edessään. hän vain kuuntelee minun hysteeristä sopertamistani (kuusitoista tuntia ja kahdeksan kuukautta tai seitsemän vuotta ei merkinnyt edes sen vertaa tai mä pelkään niin paljon jääväni yksin) ja kysyy satunnaisen kysymyksen selventääkseen tapahtumia. hän ei ikinä yritä lohduttaa minua, hän ei ikinä sano että kaikki tulee olemaan hyvin, hän ei ikinä ota kädestäni kiinni tai sano olevani jonkin arvoinen, ja se on ihan okei - kaikki eivät ole yhtä helposti avautuvia kuin minä, eivätkä kaikki ole yhtä huolettomia ystävien keskeisen fyysisen läheisyyden kanssa kuin minä.

mutta välillä minä vain tarvitsisin jonkun joka pitäisi minusta kiinni ja vakuuttelisi minun saavan onnellisen lopun, jonkun joka sanoisi että saan syödä jäätelöä keskellä päivää ja että on okei tarvita pehmolelu yksinäisinä öinä eikä maailma lopu siihen jos painoni nousee kolmella kilolla.

(pakkasin tänään penaalin koulun alkua varten. olen kauhuissani.)

if i lay here

"se rikko mut."
"niin."

tv-sarjassa pyörii taustalla kappale jonka jokaisen iskun osaan ulkoa, hoen hiljaa itselleni etten ala itkeä mind over matter mind over matter mind over matter mutta yhtäkkiä kasvoni ovat painautuneet nopeasti kastunutta sohvatyynyä vasten enkä taaskaan saa henkeä. vihaan itseäni, vihaan sitä jotain tuntematonta mutta silti selvästi rikki mennyttä osaa itsessäni "kahdeksantoista tuntia se oli vain kahdeksantoista tuntia" jonka takia en enää ole oma itseni ja pelkään etten enää ikinä tule olemaan. miksen vain voisi pyyhkiä päästäni ensimmistä kahtakymmentäkahta vuotta elämästäni, aloittaa tyhjästä? uusi elämä ilman kerta toisensa jälkeen hylätyksi tulemisen aiheuttamia arpia.

(kaiken lisäksi ystävä - ei, ei ystävä, ex-ystävä - ja sen ex-poikaystävä yrittävät edelleen saada minua puhumaan heille. en ole vastaamassa, en eilisen jälkeen, kun minulle tehtiin harvinaisen selväksi kuinka paljon vähän niin monen vuoden ystävyys hänelle merkitsee. ei, en tänään enkä huomenna enkä todennäköisesti kovin pitkään aikaan.)

this is the end

oon aika varma mua ei oo pari- tai perhesuhteiden ulkopuolella ikinä satutettu yhtä paljon kuin äsken.