through the darkness

So wake me up when it's all over
When I'm wiser and I'm older
All this time I was finding myself and I
Didn't know I was lost

Istun bussissa matkalla Helsinkiin ja hymyilen Aviciin soidessa iPodissani. Uskomatonta, kuinka kappale jonka on kuullut sata kertaa sadassa eri tilanteessa jumittuu muistissa kiinni yhteen ainoaan.

(Minä ja Pikkuveli menemme taksilla Sanlitunr'sta Pekingin keskustaan, paikkaan jota ei löydä ellei tiedä missä se on: kämäisen snägärin vessakäytävän päässä on vipu seinän nurkassa, sitä painamalla avaa salaoven jonka takaa löytyy jättimäinen klubi. Tilaamme tarjoilijalta sujuvalla kiinalla kymmenen kuain shotin toisensa jälkeen, minä sytytän tupakan ja nauran Pikkuveljen luokkakaverin flirttiyrityksille, Pikkuveli ottaa selfien kanssani ja selittää innoissaan jotain kvanttifysiikasta.)

Eilisissä kuorotreeneissä Lento ryntäsi heti halaamaan minua, kertomaan päivästään ja esittelemään ostoksiaan. Minäkin vilautan uutta hamekangastani, ja hehkutamme yhdessä levottoman kukka-lehti-lintu-perhoskuvion ihanuutta. Kiuru nauraa kanssani kahvitauolla keksivalikoimasta, Lintu kiroaa kanssani sitä kuinka jonkun sanoessa B ei nykyään voi ikinä kysymättä tietää tarkoitetaanko sillä H:ta vai alennettua H:ta. En vieläkään ymmärrä, mitä olen tehnyt ansaitakseni nämä ihmiset.

Tänään menen viettämään iltaa Lokin kanssa, pitkästä aikaa olemme jossain muualla kuin minun ja Marjan asunnossa. alunperin meidän piti mennä Vantaalle Lokin ja hänen miehensä luo, mutta miehellä onkin aikainen työaamu huomenna niin päätimme repäistä - jos minulla kerran on vapaassa käytössä perheemme asunto Helsingin keskustassa, miksemme saman tien mene sinne juhlistamaan iltaa pitkän kaavan kautta.

Alan ihan oikeasti uskoa, että minusta tulee vielä onnellinen.

290

"TUUT TÄNNE JA OOT MUN KANSSA"

Nauran lukiessani Lokin pitkin iltaa laittamia viestejä museoista ja pubeista ja liian äänekkäistä hostellivieraista. Hän yrittää maanitella minua lähtemään luokseen Lontooseen, itkettää vähän kun en voi suostua; vasta kuukausi eri kaupungeissa mutta se tuntuu jo vuodelta, minkä lisäksi Lontoo Lontoo Lontoo Lontoo kuinka voi ihminen ikävöidä yhtä kaupunkia näin paljon? Thamesin epäilyttävän värinen (ja hajuinen) vesi, bussilinjat joita ei ole mitään toivoa ymmärtää, sää joka on yhdeksänkymmentäprosenttisesti harmaa, se hämmentävä tosiasia että Circle Linella päätyy aina menemään vahingossa sitä pidempää kautta - mutta toisaalta, kassalla there you go love sanovat kaupan myyjät, Tower Bridgen nurkassa oleva Starbucks, Chinatown perjantai-iltana, se yksi suklaakeksien makuinen kermalikööri jota en ole mistään muualta löytänyt, päiväkausia kestävät museo- ja nörttikierrokset, Green Parkin yllättävä hiljaisuus iltakymmeneltä. Satatuhatta täydellistä muistoa.

Yritän muistaa että jos minulla ei ole varaa ostaa Valintatalosta appelsiinia niin minulla ei todellakaan ole varaa käyttää opintolainaani nyt heti tällä sekunnilla milloin lähtee seuraava lento spontaaniin ulkomaanmatkaan, ei vaikka kuinka kodin seinät kaatuisivat päälle ja haluan vain halata parasta ystävääni.

(En oikeasti ollut osannut valmistautua siihen, miten paljon ikävöin Lokkia. Viisi vuotta aamuluentoja, esseiden kirjoittamisen välttelyä varten kehitettyjä shoppailupäiviä, valkoviinin- ja Disneyntäytteisiä tyttöjeniltoja, opiskelijabileitä ja syntymäpäiviä ja pikkujouluja ja vappuja, spontaaneja reissuja Jyväskylään ja Helsinkiin ja Naantaliin ja Lontooseen ja ties minne ja ties mitä. Nyt olen yhtäkkiä yksin, en tietenkään yksin yksin mutta silti, jokin oleellinen osa Tamperetta puuttuu.)

267

Tiedän olevani vain ylihuolehtivainen isosisko, että veljeni on jo aikuinen ihminen jolla on kaikki ihan hyvin, mutta - mutta. Lennosta väsähtäneen Pikkuveljen vasen jalka nykii hänen nukkuessa ikkunoiden alla ilta-auringossa, ja koko sieluni täyttyy tarpeesta suojella häntä, etsiä käsiini jokainen ihminen joka on ikinä edes ajatellut hänen satuttamistaan ja repiä heidät kappaleiksi raaja raajalta. Me emme ole niitä jotka puhuvat ikävöimisestä tai rakastamisesta ääneen, emme ainakaan selvin päin, mutta hän avasi hymyillen Helsingin asunnon oven tänä aamuna emmekä koko päivänä ole olleet kahta metriä kauempana toisistamme: minä seuraan ääneti perässä kun Pikkuveli siirtyy keittiöstä olohuoneeseen langattoman netin ylettyville, Pikkuveli pyytää minut seuraksi keskustaan ja väittelemme (vahvalla virginianmurteella eikä mitään kivuliaan itsetietoista RP:tä) Stockmannilla ruskeiden vaatteiden hyvistä ja huonoista puolista. Myyjä katsoo siistejä vaatteitamme ja kysyy kohteliaasti että can I help you with anything, eikä pysty pidättelemään hämmennystään kun vastaan sujuvalla suomen kielellä. Juoksemme kaupasta kauppaan ja nauramme ja nauramme ja nauramme.

(Pikkuveli näyttää niin isältämme että olen säännöllisin väliajoin purskahtaa itkuun. Välillä en toivo mitään enemmän kuin että perheeni muuttaisi takaisin Suomeen, tai edes Eurooppaan. Olen niin kovin yksinäinen.)

Huomenna menemme isovanhempien ja enon perheen kanssa Tallinnaan päiväksi. En millään jaksaisi, sen puolen serkut ovat kovin ...teini-ikäisiä... enkä oikein tule toimeen heidän äitinsä kanssa, mutta onneksi voin paeta enon ja Pikkuveljen kanssa pieniin nurkkakauppoihin ja puhua niin nopeasti ettei kukaan muu pysy perässä.

i fought the law

Luulin taas kerran ihan aikuistenoikeasti päässeeni hänestä yli, luulin kirjeen kirjoittamisen ja sen ääneen itselleni lukemisen auttaneen pidemmänkin päälle eikä vain hetkellisesti. Mutta sitten näen Lappitytön nimen Facebookissa ja sykkeeni nousee, klikkkaan linkkiä vaikka tiedän ettei pitäisi ja näkökenttäni tulvii kuvista joissa hän on niin uskomattoman onnellinen miehensä kanssa. Rintakehääni puristaa eikä minulla ole mitään toivoa estää kyyneleitä kihoamasta silmiini yritä nyt Marie pikkuhiljaa tajuta että se ei halua sua tajuksä se ei vittu halua sua sä kusit kaiken etkä enää mahda sille yhtään vitun mitään se ei halua sua se ei enää ole sun se on jonkun ruman miehen jolla on limaisen näköiset viikset sä et saa enää ikävöidä sitä sä et saa mikset sä vaan voi lopettaa tuntemista enkä ymmärrä miten neljänsadanneljänkymmenenyhdeksän päivän jälkeen minua sattuu edelleen. En ymmärrä miksi kipu ei lopu vaikka rakkaus on jo loppunut, miten voi surra suhteen päättymistä vaikka ei enää haluaisi sen jatkuvankaan?

(Kaikki ystäväni kysyvät minulta miksi en lähde viikonloppureissulle Lontooseen kun kerran rakastan kaupunkia niin paljon ja rahaakin olisi säästössä. Vastaan haluavani lähteä kerralla pidemmäksi aikaa, mutta totuus on että Lontoo on ikuisesti meidän kaupunki enkä uskalla kohdata muistoja yksin.)

without you i'm nothing

Päivät kiitävät ohi huomaamatta. Äskenhän vasta oli perjantaiaamu ja kirosin töissä puukkoa jota ei ole teroitettu miesmuistiin, äskenhän vasta makasin pää Lokin sylissä hänen silittäessä tukkaani, äskenhän vasta kasasin materiaaleja askarteluprojektia varten, äskenhän vasta vihasin itseäni kun sorruin ahmimaan taas kerran.

Tänään heräsin aikaisin ja menin pienen arthouse-teatteriin takanurkkaan katsomaan elokuvaa joka sai kyyneleet valumaan niin vuolaasti että hävettäisi - hävettäisi, ellei katsomon kaikilla seitsemällä muulla ihmisellä olisi olleet yhtä kosteat silmät. Yksi nainen lähti kesken pois kun ei kestänyt katsoa ruoskimisen aiheuttamaa verisumua, minunkin piti kääntää katse pois useamman kerran mutta en periaatteesta suostunut poistumaan sen takia etten kestä totuutta.

(Kotona luen sähköpostiin saapuneen puolueeni uutiskirjeen ja mietin, miten ihmisoikeudet voivat kaikessa yksinkertaisuudessaan olla edelleen niin vaikea asia.)

(Arthur's Seat, Blackness, Bo'ness, Dalkeith; Museum of Childhood, National Museum of Scotland, Scottish National Gallery; Royal Botanic Garden, Princes Park, Castle Rock, Holyrood Park; South Bridge Vaults, Greyfriars Kirkyard, Covenanters Prison... Suunnittelen lähteväni yksin Edinburghiin viikoksi kesällä. Siitä on liian kauan kun olen ollut yksin reissussa, haluan voida mennä vain oman mieleni mukaan: jos tahdon käydä päivän aikana kolmella turisteille suunnatulla kauhukierroksella niin minähän käyn, jos haluan viettää kaksi kokonaista päivää vain kävelemässä Skotlannin rannikolla niin pakkaan kengät laukkuun ja lähden. Viime kerralla vietin lauantai-illan katsellen hautakiviä joiden alla mätänevät ruumiit antoivat nimensä J. K. Rowlingin hahmoille; muistan edelleen kylmät väreet, jotka kulkivat lävitseni nähdessäni tekstin Thomas Riddell Esq, also: Thomas Riddell Esq, his son.)

hold your breath and count to ten, 

and fall apart and start again, 

hold your breath and count to ten, 

start again, start again

the mountain king

"Mitä sä mietit?"
"Miteni?"
"Sullon ihan kuolemanvakava ilme kasvoillas."
"Ai. Mietin, kuinka kauan mun kestäis oppia puhumaan hollantia."

Välillä jumitun aivan täysin kun katson ulos ikkunasta. En tiedä miksi haluan niin polttavalla voimalla pois Suomesta, eikö minua ihan oikeasti ole luotu pysymään montaa vuotta samassa paikassa vai yritänkö vain paeta omia aivojani? Haluan muuttaa Alankomaihin ja ajaa moottoripyörällä Afsluitdijkiä pitkin, haluan Montrealiin kuulostelemaan eroa Quebecin ja Pariisin ranskan välillä, Tukholmaan kävelemään seitsemältä aamulla Slussenissa, Reykjavikiin valokuvaamaan värikkäitä taloja, Edinburghiin kiipeämään Arthur's Seatin joka viikonloppu. Heinäkuisin voisin palata Helsinkiin, mennä isoäidin kanssa Stockmannin yläkertaan syömään ja syntymäpäivänäni Suomenlinnaan leikkimään hobittia ennen kuin palaisin muualle, minne tahansa paitsi tänne.

Mutta ei, minun elämäni on Tampereella, täällä minulla on asunto ja koulu ja terapia ja kuoro ja Lokki ja Marja ja Heli ja pojat ja kaikki, vaikka minä vihaan tätä kaupunkia yli kaiken (Kristiinankaupunki Joensuu Sysmä Turku Kirkkonummi mikä vaan paitsi Tampere) niin tänne minun on jäätävä.

pretty vacant

"siis etkö sä tajua että sä et voi puhua tyttärelles tolleen? etkö sä ihan oikeasti ymmärrä että mun ei oo pakko kuunnella tollasta yhtään keneltäkään, saati sitte mun äidiltä?"

eilen äiti oli passiivis-agressiivinen marttyyri kerran liikaa, ja ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen minä ihan oikeasti huudan. kerron äidille ihan oikeasti mitä mieltä olen hänen käytöksestään minua kohtaan ja silti minä olen taas se joka on illalla yksin huoneessaan itkien - äiti on viaton uhri ja minä hirviö joka ylireagoi kaikkeen. en jaksa tätä samaa paskaa vuodesta toiseen, haluaisin kovasti nähdä kiinan muurin kesällä mutta en tiedä kykenenkö tulemaan tänne enää. isi tulee suomeen pari kertaa vuodessa työmatkoille ja veli aloittaa yliopiston joko suomessa tai skotlannissa tänä syksynä, ehkä se riittää minulle. en ainakaan enää ikinä tule näin pitkäksi aikaa, luulisi että viime vuoden kuukauden reissun jälkeinen totaaliromahdus olisi opettanut kuinka fiksua on olla äidin seurassa muutamaa päivää pidempää.

(isi lähti puoli seitsemältä töihin, veli puoli kahdeksalta kouluun, äiti yhdeksältä hammaslääkärille. kun ulko-ovi kolahti kolmannen kerran hiivin ylimpään kerrokseen, kävelen sydän tykyttäen käytävän ja vanhempien makuuhuoneen läpi heidän kylpyhuoneeseensa. vedän vaa'an esille kaapin alta, riisun vaatteeni ja astun päälle. vihaan itseäni.)

haluaisin kovin matkustaa takaisin edinburghiin, kiivetä arthur's seatin huipulle ja katsoa vanhaa kaupunkia. tai ehkä pariisiin, viettää viisi tuntia louvressa suomatta ajatustakaan maailman yliarvostetuimmalle maalaukselle ja illalla mennä boulevard de clichylle kiertämään kellarikerroskauppoja. edinburgh, pariisi, brysseli, canterbury, lontoo, san francisco, lontoo, lontoo, lontoo, välillä minulla on niin ikävä lontoota etten tiedä mitä tehdä, jokainen solu kehossani huutaa lentolippujen ja halpojen hostellien perään.

sinua, kevytmelankolia

yhtäkkiä minua pelottaa aivan kamalasti takaisin suomeen lähteminen, vaikka siihen on vielä kahdeksan päivää aikaa. olen ensi viikon sunnuntai-iltana kotona ja heti maanantaina pitää olla kunnon ihminen, ahkera koululainen; hitot mistään jetlagista, hitot äidin seurasta toipumisesta, hitot marjan ja kissojen seurasta nauttimisesta, minä olen reipas tyttö ja kompuroin suoraan ovesta ulos elämään johon en ole valmis.

heti ensimmäiseksi maanantaiaamuna on ryhmänohjaajan henkilökohtaiset keskustelut: minun pitää selittää miksi olin niin paljon sairaana syyslukukauden aikana (kahden vuoden on-and-off sairaslomailun jälkeen koulunkäynti stressaa niin paljon että jo valmiiksi heikko immuunijärjestelmä sanoo itsensä kokonaan irti) ja milloin aion suorittaa kaksi rästissä olevaa tenttiä (haluaisin niin kovin päästä rästeistä eroon muttakun ahdistaa ahdistaa ahdistaa) ja haluanko erikoistua kukkakauppaan vai puutarhamyymälään tai haluanko ehkä yrittäjäksi (en tiedä en tiedä en tiedä olen naurattavan huono ihan kaikessa ei minusta tule ikinä mitään) ja miltä minusta nyt ensimmäisen lukukauden jälkeen tuntuu (olin kuolla paineeseen stressiin väsymykseen ihan koko ajan ja se oli vain neljä kuukautta, kevätlukukausi on kuusi kuukautta enkä tiedä miten selviän hengissä). pitää hymyillä nauraa iloita kun näkee luokkatytöt kolmen viikon loman jälkeen - nepparia ja nekkua minulla on kyllä ihan oikeasti ollut ikävä, mutta mitä sanon heille kun he kysyvät että miten kiinassa sujui? (no mitäs siellä, sain pahimmat ahdistuskohtaukset ja näin kamalimmat painajaiset miesmuistiin, ja äitini muistutti minua säännöllisin väliajoin että miksi haluan kuihduttaa itseni hengiltä. mutta oli ihan kiva päästä shoppailemaan.) en halua vastata heidän kysymyksiin, olen niin kyllästynyt valehtelemaan aina kun minulta kysytään että mitä kuuluu.

samana maanantaina alkaa varsinaisen dkt-terapian yksilökäynnit (ai niin niistäkin pitää kertoa ryhmänohjaajalle, ihan niin kuin minulla ei olisi tarpeeksi hävettävää) ja ryhmäkin kai joskus, tiistaina jatkuu kuoro ja keskiviikkona on sekä töitä että yksityiset laulutunnit, pitää olla yhteyksissä slovakialaisen kuoron edustajan kanssa ja alkaa järjestellä kevään viikonloppuharjoituksia ja konsertteja, pakko pakko pakko laihtua jotta mahdun toukokuussa punaiseen ril'sin iltapukuuni, niin ja pitää löytää maalis-huhti-toukokuuksi työssäoppimispaikka, en saa henkeä en saa henkeä en saa henkeä

and a happy

ensimmäinen tammikuuta kaksituhattajaneljätoista, kuulostaa ihan omituiselta. tammikuut ovat aina täysin absurdeja, täynnä värisevää energiaa joka ei oikein tiedä minne purkautua.

tajusin yöllä pitäneeni ensimmäistä kertaa ikinä kaikki (molemmat) uudenvuodenlupaukseni. mietin hymisten jotain sopivaa tälle vuodelle ja luulen keksineeni, osa hyväntahtoisia vitsejä marjan kanssa ja osa niin yksityisiä etten edes kirjoita niitä ylös minnekään - minä tiedän ne, ja se riittää.

(olin eilen junassa tukehtua nauruun: ulkona jättimäisellä mainoskyltillä oli hanzi-rykelmän keskellä sanat joilla ässä nauratti minua parveketupakoiden ajan koko viime kesän, kun olin tukehtua epävarmuuteen ja yli äyräiden vyöryviin tunteisiin. hassua miten jotkut asiat muuttuvat niin paljon ja jotkut eivät ikinä muutu miksikään, laitan viestiä että muistuttaa minua parvekepurkautumaan kun seuraavan kerran vietän iltaa hänen ja helin luona.)

(välillä ystäviä löytää odottamattomista tilanteista, ja joistain odottamattomista tilanteista ei voi selvitä ystävystymättä.)

ensimmäinen tammikuuta. hassua. veli tilaa viereisessä huoneessa puhelimessa meille ruokaa, aurinko paistaa ulkona ja valkoinen kulkukissa mouruaa naapureiden pihalla, pekingin saastetasot ovat tänään niin korkealla että kaikki on sumeaa mutta tiedän kirkkaana päivänä vuoriston näkyvän juuri tuosta.

(ajattelen mustekaloja ja hymyilen, haluaisin jo takaisin suomeen.)

kahta en vaihda

pohjoisen reissusta selvitty kunnialla takaisin kotiin - ilman yhtäkään suurta riitaa, herrajestas. kolmen vuorokauden aikana olen istunut junassa yhteensä kuusitoista tuntia ja taksissa varmaan lähemmäs viittä, minkä lisäksi siellä oli kaksikymmentäviisi astetta pakkasta, mutta oli oikeasti ihan ok reissu. paljon lumi- ja jääveistoksia, jotkut kerrostalojen korkuisia, ja yllättävän hyväkuntoisessa puistossa ajoimme bussissa siperiantiikerien keskellä. mahtavinta minun mielestäni oli kyllä liigeri, niitä ei kovin moni voi sanoa nähneensä livenä!

(kamalan paljon ruokaa ja äiti vieressä nalkuttamassa eikä minulla ollut tarpeeksi paksuja lapasia ja koti-ikävä alkaa saavuttaa uusia ulottuvuuksia, mutta shhh, nyt en ajattele sitä. päätän muistaa vain hyvät asiat.)

kolmesataakuusikymmentäviisi päivää sitten kellon lyödessä kaksitoista purskahdin itkuun ja halasin marjaa niin tiukasti ettei toinen meinannut saada henkeä. olin niin hämmentynyt selvittyäni vuodesta 2012 hengissä, selvisin sairaslomalle taas kerran jäämisestä ja jätetyksi tulemisesta ja lappityttö-tarinan päätöksestä - en vailla pysyviä arpia viimeisestä mutta selvisin silti. pakostakin pistää miettimään, mistä kaikesta vuonna 2013 tapahtuneesta voin olla ylpeä:

muutin ihanaan asuntoon parhaan ystäväni kanssa 

uskalsin uhmata äitiäni ja hakea kouluun jonne itse haluan

uskalsin mennä kuukauden päiväsairaalajaksolle

pääsin kouluun ja jaksoin oikeasti käydä siellä

etsin itselleni terapiamuodon joka toimii

leikkasin elämästäni pois ihmisen joka ei ansainnut olla osa sitä

uskalsin ilmaista tunteeni ja olla luovuttamatta

...ja pakko minun on kai jotain hyvää olla myös tehnyt, kun voin kutsua sitä yhtä tyttöystäväksi. ♥

loppuvuoden (hassua, loppuvuosi, vaikka eihän ensi vuoteen ole kuin kolme ja puoli tuntia tässä aikavyöhykkeessä) ajattelin viettää sängyssä katsomassa doctor who:ta, juomassa täysin sokkona ostettua rieslingiä ja hengittäen.

hyvää uutta alkua kaikille, olkaahan turvallisia rakettien ja juotavan kanssa, jooko?

e-f-e-f-e-f

aamulla suuttumuksesta tärisevistä käsistä huolimatta päivä oli hyvä: sängyssä lojumista, perinteinen joululoman jaws-elokuvaputki, kolme pulloa pepsi maxia ja pistaasipähkinöiden kuorimista kunnes sormiin sattuu. joskus iltapäivästä harkitsin suihkua mutta ei, nautin viimeisestä lorvimispäivästä täysin siemauksin, huomenna ostoksille ja ylihuomenna kolmeksi päiväksi koillis-kiinaan katsomaan jääpatsaita ja siperiantiikereitä.

vielä tunti sitten makasin täysin rentona epämääräisessä meritähtiasennossa (oi luoja miten rakastankaan sänkyäni täällä, mahdun nukkumaan ihan missä asennossa takana eivätkä sormet tai varpaat ikinä pilkistä reunojen yli), kikatin en-oikein-millekään ja näpersin puhelinta ja selasin trilleriä jota en ole lukenut vuosikausiin, mutta sitten - en tiedä, jotain, yhtäkkiä olenkin aivan paniikissa, ärsyttävä typerä huono miksi kukaan haluaisi älä koske, kaikki vuosien varrella kuulemani julmat sanat tunkeutuvat päähäni eivätkä lähde pois, haukon henkeäni ja käperryn nurkkaan ja itken ja itken ja itken, kello on kohta puolenyön mutten silti halua mennä nukkumaan, en halua mennä nukkumaan koska silloin on pakko herätä ja pelkään niin paljon että tämä kaikki onkin vain unta. että herään huomenna vain tajutakseni että kyllä, olen edelleen yksin; ei, en edelleenkään ole vaivan arvoinen. liian ärsyttävä, liian äänekäs, liian sitä (ruma) ja liian tätä (lihava).

olen sinun

herään tokkuraisena lentokoneessa juuri ennen kuin korkeusmittarin numerot alkavat laskea, täytän nopeasti maihinnousulomakkeen ja kelaan äänikirjaani yli viisi tuntia takaperin. odotan ties kuinka monessa jonossa ja yritän totuttaa korvani kuulemaan kiinaa suomen sijaan, hävettää miten paljon olen unohtanut - kymmenen kuukautta sitten osasin keskustella sujuvasti, nyt en varmaan selviäisi kauppareissua vaikeammasta dialogista. jäljittelen ohjekylttien merkkejä sormella käsivarttani vasten, yritän totutella kirjoittamaan kuvia kirjainten sijaan, muistelen miten kysytään kuulumisia ja puhutaan suunnitelmista ja pyydetään neuvoa.

äiti ja isi ovat terminaalilla vastassa autonkuljettajan kanssa, kotona odottaa juuri herännyt pikkuveli ylikasvaneessa tukassa ja pikkuruinen kissa sylissä. "oota, kyllä mä päästän ihan kohta irti", sanon halatessani toista tiukasti ennen kuin olen edes saanut ulkovaatteet pois päältä, hän vain nauraa ja rutistaa yhtä lujaa. huudan tervehdykset taloudenhoitajalle ennen kuin alan juosta taloa läpi, yksi kaksi kolme kerrosta ja kaikkialla tuoksuu isiäitiveliturva. kolme viikkoa on pitkä aika olla pois kissojen koiran marjan helin kaiken luota, mutta on tämäkin silti koti.

(vanhemmat palasivat pari päivää sitten japanista työreissulta, minua odotti tuliaisena michael korsin logolla varustettu kauppakassi, saatoin vähän kiljaista.)

(我有一个女朋友很漂亮, tuntuu hassulta sanoa dialogitehtävistä tuttu lause ja voida tarkoittaa sitä.)

(hymyilyttää.)

when i see your

kohta kohta kohta kohta kohta.

viimeisestä tentistä kolmonen, viimeinen työvuoro suoritettu kunnialla loppuun, huomenna viimeiset johtokunnan ja hallituksen kokoukset ja sitten loma autuas loma. huomisillan vietän helin, valkoviinin ja greyn anatomian kanssa, perjantaina pitäisi aamulla jaksaa ryömiä kotiin asti hakemaan matkalaukku ja suuntaamaan nenä kohti helsinki-vantaan lentokenttää ja sitten itä-aasia. en millään jaksaisi pakata, en kolmeksi päiväksi saati sitten kolmeksi viikoksi, mutta kai sitä on pakko. tämä ei minun mittapuullani edes ole kovin viime tinkaan jätetty: lähdettyäni brysseliin muutama kevät sitten sain matkalaukun pakattua valmiiksi kirjaimellisesti viittä minuuttia ennen kuin kyytini lentokentälle saapui.

hauskaa lomanalkua, muruset - jos minusta ei kuulu sunnuntaihin mennessä, voitte olettaa lentokoneeni syöksyneen maahan jonnekin altai-vuoriston kieppeille. 再见!

sinun pitää omanasi

pidättelin itkua läpi koko saiturin joulun. olen lukenut sen sata kertaa ja fanisovituksiakin monessa eri universumissa, kyllä minä tiesin mitä siinä tulee tapahtumaan, mutta siltikään en pystynyt estämään toisen näytöksen lopussa vihdoin poskille kieriviä pisaroita. "ehkä mä sittenkin jaksan äitiä tänä jouluna", sanon pinnille narikkajonossa, ja kerrankin jaksan jopa uskoa itseäni.

eilen minä olin niin kovin reipas vaikka väsytti niin kovin paljon. jaksoin nousta ja syödä aamupalan ja lenkittää koiran ja käydä hoitamassa virallisia paperisotia ennen kuin annoin itselleni luvan istuttaa istuttaa itseni helin sohvaan pariksi tunniksi - tein parhaani hillitäkseni halua käpertyä mustekalana toisen ympärille kun seurassa oli muita ihmisiä, ei kuulemma olisi tarvinnut. evo. saavutuksista suurin oli kyllä nostaa itsensä takas ylös ja lähteä ulos pistävään pakkaseen, mutta kun kerran on konsertti laulettavana niin sitten on konsertti laulettavana. meni itse asiassa todella hyvin, ehdottomasti paremmin kuin torstaina, ja illalla kuoron joulujuhlassa jaksoin nauraa ja laulaa ja hymyillä ja leikkiä ihan yhtä paljon kuin kaikki muutkin - vaikka he kiusasivatkin sitä, että naputtelin puhelinta niin usein.

tänään heräsin vasta puolenpäivän jälkeen, en muista milloin olisin viimeksi nukkunut niin myöhään. haluaisin vain jäädä sänkyyn katsomaan salkkarien ensimmäistä kautta, mutta ehkä opettelen silti kevätperennoja. kyllä minä jaksan skarpata vielä yhden viikon. yksi viikko: yksi tentti, yksi työvuoro, yksi kuoron hallituksen kokous, yksi koulun johtokunnan kokous, ja sitten olen valmis. sänkyni kiinassa on leveämpi kuin minä olen pitkä (vaikka siihen ei vaaditakaan kovin paljon, taskukokoinen teidän henkilökohtaisen mukavuutenne vuoksi) ja kylpyhuoneeni amme niin suuri etten yletä makaamaan siinä pituussuunnassa, tulen kolmen viikon ajan kuulemaan veljeni äänen naapurihuoneesta ja leikkimään pikkuruisten tiikeriraitaisien kissojen kanssa, nauttimaan siitä että on taloudenhoitaja joka pesee pyykit ja laittaa ruoat ja minä voin vain olla.

and you can tell

eilen kahdeksasta neljään ensiapukurssi, tänään kahdeksasta neljään ensiapukurssi ja nyt vielä tuntikausien kuoroharkat, huomenna kahdeksasta yhteen koulua ja yhdestä kuuteen töitä, torstaina puoli viiden herätys suurlähetystöreissua varten ja illalla konsertti, perjantaina taas kahdeksaksi kouluun enkä tiedä miten minun kuuluu jaksaa kun olen nyt jo lyyhistyä -

onneksi on helin sohvan nurkassa juodut kahvit, saan edes hetken ajan hengittää rauhassa. suurimman osan ajasta jopa muistankin hengittää, silloin kun aivot eivät pyöri väkkäränä päässä ja panikoi että saanko mä ja uskallanko mä ja haluaako se ja apua apua apua en osaa ja ja ja, yritän keskittyä elokuvaan vaihtelevin tuloksin.

kohta lähden kolmeksi viikoksi pois, pitkästä aikaa minua oikeasti harmittaa olla pois tampereelta.

take a ride

herään puoli seitsemältä kertaamaan puuvartisia kasveja, kirjoitan sekaisin suomea ja latinaa melkein neljä tuntia ennen kuin menen suihkuun, kahdeltatoista juoksen bussiin jotta ehdin puoli yhdeltä alkavaan tenttiin ja sen jälkeen käymään opettajan kanssa käymään kolmen tunnin ajan läpi seuraavaa tunnistuslistaa. koulusta lähden suoraan keskustaan, pitää ostaa paperia printteriin ja uusi koulukirja ja jotain ruokaakin, sitten äkkiä valokuvaamoon ottamaan passikuvat. kotona hotkin pasta-annokseni ennen kuin alan tehdä tekstauksen läksyjä (miten se voi olla niin saatanan vaikeaa?), heti kun ne ovat valmiit niin alan metsästää uusia nuotteja huomisen treenejä varten ja kerätä kasaan papereita joita tarvitsen huomista kiinan suurlähetystön reissua varten: kopio lentolipuista, passi, kopio passista, virallinen kutsukirje kiinaan, värilliset passikuvat ja neljä sivua täytettyjä lomakkeita. nyt kun ne ovat laukussa voin alkaa lukea seuraavaa tenttiä varten, rikkakasveja ja kevätperennoja, tai sitten voisin tekstata lisää tai siivota huoneeni tai kerrata joulukonsertin nuotteja tai tiskata tai lenkittää koiran tai tai tai

mutta nukkumaan en voi mennä, en kun on niin paljon vielä tehtävänä - en vaikka huomenna on herätys viideltä aamulla ja takaisin kotiin pääsen vasta iltakymmeneltä. vähän voisi itkettää, mutta pakko minun on jaksaa.

veisin sinut katolle

päiviä:

vuoden julmimpaan päivään 93

suomeen palaamiseen 60

taas uuteen alkuun 48

kiinaan lähtöön 37

vuoden kestäneeseen itkuun 18

joulutorttuihin ja brittihuumoriin 2

huomiseen 1

i've looked at life

kello on nolla-viisi-yksi-seitsemän ja minä olen ollut hereillä kaksikymmentäkaksi tuntia. olen iltayön aikana yrittänyt jo muutaman kerran mennä nukkumaan, mutta tuloksetta - lauantaina spontaanisti iskenyt flunssa on niin paha että jokainen hengenveto sattuu keuhkoissa ja nenän kautta hengittäminen on vain kaukainen unelma. ei tässä kai auta muu kuin istua sohvalla ja katsoa dokumenttisarjaa eteläisen tyynenmeren luonnosta ja lukea opettajasta, jolla on lemmikkinä koppakuoriainen.

(haluaisin kovasti käydä bora boralla tai galápagossaarilla. vaikka minulla olisi joskus käyttää kolmetuhatta euroa jo pelkkiin lentoihin, harmittaisi silti: pelkään kaloja niin paljon etten suostu uimaan missään, en edes kahlaamaan paljon polvia korkeammalle yltävässä vedessä. olen alkaa hyperventiloida pelkästä ajatuksesta että vanhempani ja pikkuveli harrastavat laitesukellusta, minä sain onneksi tehdä päätöksen mennä joululomalla mielummin pohjois-kiinan harbiniin laskettelemaan kuin taiwaniin tai jonnekin muualle etelään rantalomalle.)

äiti on huolissaan, sairastan kuulemma liian usein aikuiseksi ihmiseksi. kyllä minä sen tiedän, immuunijärjestelmäni ei ikinä ole ollut maailman vahvin ja olen taipuvainen stressisairastamiseen. ei ole sattumaa, että loikattuani yhtäkkiä vuoden sairaslomalta uuteen kouluun opiskelemaan uutta (niin vitun raskasta, kuka olisi uskonut amiksen olevan tällaista?) tutkintoa uudella opiskelumenetelmällä, olen ollut flunssassa miltei neljänneksen ajasta.

väsyttää.

sanctus

eilen vietin illan istuen rannalla palmun alla, luin kirjaa ja kuuntelin välimerta. puolen tunnin jälkeen pieni tyttö tuli kysymään minua leikkimään hänen ja pienen mustan koiransa kanssa, suurin osa hänen 100km/h espanjastaan meni ohi mutta sen verran sain selvää että hänen nimensä on maría ja koira on alba. sain jopa soperrettua oman nimeni ja ikäni niin että hän ymmärsi, ja hänen kysyttyä poikaystävästäni nauroin ja sanoin ettei minulla ole sellaista mutta kaksi kissaa kyllä löytyy.

kiipesin rappuset isovanhempien luo vasta myöhään illalla. tuijotin puhelimen näyttöä pitkään ja mietin että laitanko viestiä suomeen, mutta ei, en uskalla - kuka nyt minulta haluaisi viestin muuten vain, minä vain häiritsisin, ei, ei pysty. yöllä näin levottomia unia.

tengo, tengo

mi pequeña abuelita ja blanco por favor ja kaikki muu arkiespanja jonka luulin unohtaneeni jo vuosia sitten tulvii huuliltani, ympärilläni on flamingoja (flamingoja! ihan oikeita, vaaleanpunaisia flamingoja!) ja puiden kokoisia kaktuksia, naapurina on hiekkaranta ja loputtomalta näyttävä meri. omituista ajatella että tänä aamuna heräsin tampereella.

tietenkin isovanhemmat hössöttävät, käyttäytyvät kuin en olisi ikinä ennen nähnyt maailmaa suomen ulkopuolella, mutta iloitsen silti. syömme parvekkeella illallista päällämme shortsit ja t-paidat, juomme viinipullon toisensa jälkeen ja puhumme kaikesta maan ja taivaan välillä - minulla on niin pieni ja mitätön olo kun vieressäni on pariskunta joka on ollut naimisissa yli puoli vuosisataa, mutta silti he kuuntelevat minua niin kuin olisin oikea ihminen enkä vain se tatuoitu ja lävistetty lesbo tyttärentytär. kielenikin taipuu automaattisesti meksikolaisittain mutta he vain hymyilevät ja kertovat miltä tuntui pitää minua sylissä ensimmäisen kerran. en ymmärrä.

(siis ihan oikeasti flamingoja mitä helvettiä, siellä ne kävelivät ihan muina lintuina, jotenkin absurdi ajaus että niitä elää korkeasaaren ja television ulkopuolellakin, siis jumalauta flamingoja)