254

I want my fucking heart back.

I’m sick of writing poetry

about how my heart escaped

and somehow found it’s way

into your waiting hands.

I keep writing

and writing

and writing.

Every goddamn poem

is about you

and I’m sick of it.

I’m sick of all these memories

that resurface

as vividly as the day we made them.

Every goddamn day.

Every time I write

I can never write about anyone else.

It’s always you

and I can’t seem to move on

from the way your eyes melted brown

when they met mine

or the bitter taste

you left in my mouth

from our last kiss.

You made poetry into something

I have no choice

but to turn to

in order to somehow

bleed you out of my system.

I hate it.

I hate that you’ve made poetry

a written account

of how badly I’ve fallen apart

since you stole my heart

and never gave it back.

I just want my heart back

but you’ve taken it

and I don’t know what to do

except write about

how badly I wish

my chest would stop aching

from the emptiness

you left

whenever your name comes up

in conversation.

It feels as if

the only way

for my ability to write

to come back

is to have someone else

steal my heart.

I just want my fucking heart back

but it seems

to have no intention

of ever returning.

— I never wanted you to become poetry. But in every word I write, all I find is you.

252

Maybe I was born

to spend the entirety

of my life trying to

forget about you.

-venula-

blitzkrieg bop

Vaikka joskus tekisi mieli heittää kaikki kansiot mäkeen ja huutaa 'fuck it', niin kyllä terapia on välillä ihanaa. Ryhmässä - kunhan saan itseni vihdoin ravisteltua irti dissosiatiosta ja kykenen muodostamaan koherentteja lauseita - puhumme parisuhteista ja niiden lopettamisesta, ensimmäistä kertaa kehtaan sanoa ääneen sanoja vallasta ja manipuloinnista; tajuan samaan aikaan sen, kuinka kokonaisvaltaisesti kontrolloimisen tarve on vallannut elämäni ja sen, että toiset ryhmässä eivät katso minua vähääkään tuomitsevasti. En vieläkään oikein ole tottunut siihen, että voin olla käytännössä täysin vieraiden ihmisten ympäröimänä ja silti hengittää rauhasa.

Kun voin (ensimmäistä kertaa ihan oikeasti) puhua vapaasti, yllätyn itsekin mitä kaikkea opin itsestäni. Kaikenkattavan ahdistussateenvarjon alta löytyykin ihan uusia ja omituisia tunteita, yritän ryhmän vetäjien antamilla lappusilla eritellä pelon ja surun ja häpeän toisistaan sekä keksiä tunteelle jonkun loogisen tehtävän. Kuulostaa juuri sellaiselta typerän kliseiseltä kallonkutistukselta mille olen aina pyöritellyt silmiäni, mutta tässä tapauksessa olen ihan iloinen myöntäessäni olleeni väärässä.

I will bruise your lips,
and scar your knees
and love you too hard.

I will destroy you
in the most beautiful way possible.

And when I leave,
you will finally understand,
why storms are named after people.

- M.K., Katrina 

are we human

Onneksi tiesin eilen iltapäivällä itsekin ettei kotiin ahdistumaan jääminen auta yhtään missään, vaan vedin maailman sievimmän itsetehdyn hameen päälle ja lähdin mukaan kun Ässä laittoi viestiä että nyt olisi autokyyti tarjolla. Nauramme ensin Ässän vanhempien luona ja sitten muiden ihmisten kanssa jo tutuksi käyneessä soluasunnossa, Pikkuinen leikkaa hiukseni samalla kun puhun hänen siskonsa kanssa Hitlerin valtaannousun strategiasta ja muut selittävät koulusuunnitelmista ja motivaatiosta. Pelkään vaikuttavani ylimieliseltä kun kerron viettäneeni jenkkivuosieni aikana yläasteen TETin Pentagonissa, mutta he vain kyselevät lisää ja ihmettelevät kuinka erilaista elämäni on ollut. "Ja nyt mä oon amis", päätän kertomukseni nauraen, "enkä oo ikinä ollut onnellisempi." Hassua voida sanoa olevansa onnellinen yhtään minkään suhteen ja ihan oikeasti tarkoittaa sitä.

(Ensimmäistä kertaa ikinä saan myös aikaa kahdestaan Pikkuisen saman katon alla asuvan poikaystävän kanssa, ja jaksan taas kerran yllättyä kun joku ihan oikeasti haluaa puhua kanssani, kysyy neuvoa ja kuuntelee vastauksia ilman pienintäkään silmienpyörittelyä. Tavallaan surettaa miten paljon tiedän elämän huonoista puolista, mutta jos voin tiedollani auttaa edes yhtä ihmistä niin se tekee kaikesta sen arvoista.)

Pujotan sormeni täyteen sormussipsejä ja rouskutan ne yksitellen, kerrankin en inhota itseäni.

Lopulta kello alkaa olla niin paljon että minun on pakko lähteä kotia kohti jotta olen elossa tämänpäiväistä kuorokonserttia varten. Jään vielä ulko-ovellakin suustani kiinni ja missaan bussini, mutta ei kolme varttia kestävä kävelymatka edes haittaa - eihän tämä ole edes ensimmäinen tai toinen tai viides kerta kun kävelen yöllä korot jalassa kotiin. Laitan vain jo ulkomuistissa olevan äänikirjan pyörimään soittimesta ja hymyilen koko matkan kotiovelle asti.

Kissat katsovat maanisina kahta ulkona pomppivaa harakkaa ja pitävät hassua naksuvaa ääntä. One for sorrow, two for joy.

u + ur hand

have you considered that maybe i am not pleasant?

maybe i wear lipstick so that
you will see my pretty pink mouth
wrapping around a coffee cup lid
and be distracted enough not to notice
that i am intelligent and powerful;
a threat.

maybe i draw my brows into high arches
so you will look at my unimpressed skepticism
and overlook my spiteful glare
as a trick of my silly, girlish routine.

maybe i wear my heels so high and thin
so that i grasp your attention with the sway of my hips
as i listen to the click-clack-click against the floor
and know that if you should try to overpower me
i walk on sharpened knives.

maybe when i laugh at your worthless jokes
i am really baring my fangs
waiting patiently for the day
that i sink them into your neck.

i am not made of porcelain pleasantries;
you will find that these things are my armor
to keep you at a distance
so you do not step on me and shatter
my fragile control.

i am not a husk — i am not wilting.
i am turning my head
so that the fire blazing through my eyes
does not catch on the accelerant of your sweaty palms
and burn your bones to dust.

i am not your pretty girl;
i am a fury, a faerie, a phoenix —
a forest of werewolves and wendigos
that will carve out your chest
so that the next time i paint my pretty pink lips
i will taste the copper tang of your dying breaths.

— R.K., "I Am The Wolf Only Barely Contained"

ookko tehny lenkkiä?

Aamulla törmään kahdesti oveen ja kerran seinään kun en yksinkertaisesti ole pysyä pystyssä, on minuutista kiinni etten myöhästy bussista, koulussa työ menee niin päin helvettiä kuin vain voi mennä (neljä tuntia minä sitä väkersin ja lopputulos oli niin vilpittömän ruma, etten kotimatkalla kyennyt pidättelemään kyyneleitä), omaan huoneeseen päästyäni haluan repiä itseni kappaleiksi ja päädyn ahmimaan aivan hävettävän määrän ruokaa, kuorotreeneissä joudun lähtemään aikaisin pois koska tuntuu kuin pääni olisi halkeamassa koska en taaskaan ole vittu muistanut juoda mitään koko päivänä.

Vihdoin romahdettuani sohvalle ei auta muu kuin laittaa napit korvaan ja kuunnella vuorotellen The Kinksiä, The Clashiä, Klamydiaa ja vanhaa Eppu Normaalia, täyttää pääni paremmilla muistoilla kuin viime vuodet: automatkat käsipalloturnauksiin ruokakauppaan mummilaan minne tahansa ilman äitiä tai pikkuveljeä, laulamme isin kanssa täysillä (paitsi niitä kaikkein rivoimpia Klamydian biisejä, niitä isi ei edelleenkään kuuntele minun seurassani riippumatta siitä että minä olen meistä se joka pomppii keikkojen eturivissä) vaikka eihän kuusi-seitsemän-kahdeksan-yhdeksän-kymmenenvuotias minä ymmärrä sanoituksista mitään. Ikävä.

(Tuleekohan ikinä koittamaan päivä jolloin kuulen Akun tehtaan enkä ajattele isiä?)

Huomenna ehdin olla tunnin koulussa ennen kuin pitää juosta bussiin. Tiedän olevani hyvä virallisissa tilanteissa mutta kauhistuttaa silti, siitä on niin kauan kun olen viimeksi ollut työhaastattelussa. Ja kun minä oikeasti haluan juuri sinne työssäoppimaan, tiedän että sinne hakee niin moni että mahdollisuuteni ovat käytännössä nollassa mutta silti, helvetti, haluan. Ja minä pystyn tähän, pystyn koska ei minulla muuta vaihtoehtoa ole, käyn koulua ja menen työssäoppimaan ja haen kesätöitä ja hoidan velvollisuudet ja laulan aivan helvetin hyvin enkä tuota pettymystä yhtään kellekään.

Flowers preach to us if we will hear:

The rose saith in the dewy morn,

I am most fair;

yet all my loveliness is born 

upon a thorn.

The poppy saith amid the corn:

Let but my scarlet head appear

and I am held in scorn;

yet juice of subtle virtue lies

within my cup of curious dyes.

The lilies say: Behold how we

preach without words of purity.

The violets whisper from the shade 

which their own leaves have made:

Men scent our fragrance on the air,

yet take no heed

of humble lessons we would read.

But not alone the fairest flowers:

The merest grass

along the roadside where we pass,

lichen and moss and sturdy weed,

tell of His love who sends the dew,

the rain and sunshine, too,

to nourish one small seed.

- Christina Rossetti, "Flowers Preach"

(Laulamme kevätkonsertissa Antti Nissilän sovituksen Flowers Preachistä, saatan hyvinkin kuolla onnesta kun pääsen kajauttamaan ilmoille ala-G:n.)

the crow

Koulussa suunnittelen laitteen toisen jälkeen, flamingonkukkaa punahattua apinanheinää jaloleinikkiä syyshortensiaa koivunoksaa kolibrinkukkaa anopinkieltä agavea, nautin siitä kun kerrankin luokkalaisista se kaikkein sietämättömimmän äänekkäin on kotona päivän. En jaksa alkaa sitoa mitään ennen valinnaisten aineiden infoa, mutta olen silti tyytyväinen lopputulokseen - kaikki muu luova tekeminen kuin kirjoittaminen on aina tuottanut minulle kamalasti vaikeuksia, ja kolmen kimpun ja yhden asetelman suunnitteleminen kahdessa tunnissa on minulle suuri saavutus.

(Kävelen vähän hämilläni valinnaisinfosta lounaalle, en vieläkään ole täysin tottunut siihen että suunnittelen opintopolkuani ja ihan oikeasti odotan innolla tulevaa.)

Huomenna pitää käydä vielä Stockmannilla ja Postissa, mutta muuten alkaa velvollisuudet olla putkessa; tänään juhlistan armottoman raskaan viikon loppumista lakkaliköörillä ja Greyn anatomialla Sinin kanssa, ja huomenna Heli toivottavasti jaksaa seuraani. Pitkästä aikaa oikea viikonloppu.

Monen monituista vuotta sitten,

   Kuningaskunnassa meren äärellä,

Asui neito, jonka saatat tuntea

   Nimellä Annabel Lee;

- katkelma: Edgar Allan Poe, "Annabel Lee"

let this be a warning

one brings sorrow

two bring joy

three a girl

and four a boy

five bring want

six bring gold

seven bring secrets never told

eight bring wishing

nine bring kissing

ten, the love my own heart's missing

hannan laulu

eihän se flunssa konsertin tieltä väistynyt, mutta oli katsomossakin hauskaa - en ole tainnut koskaan aikaisemmin olla muualla kuin lavalla. kumma miten musiikin kuulee aivan eri tavalla, yhtäkkiä sitä tajuaa että niin, siellä tosiaan laulaa muitakin kuin kakkosaltot. tuskin olen huomennakaan kunnossa osallistua, mutta paikalle menen joka tapauksessa. ehkä tämä tästä, toivon vaan etten ärsytä äänivastaavaani ihan liikaa.

tänään on marjan syntymäpäivä, leivon piparkakkupohjaista cointreaujuustokakkua. lahjani osui oikeaan, korttiin kirjoitan vain yksinkertaisia sanoja oot parsa mutta toivon niiden viestivän tarpeeksi.

siellä torkkuu heiluhäntä

akkunalla pienoisella,

linnut laulain taivaan alla

saattaa hänen iltasella

unien kultalaan

- katkelma: aleksis kivi, "oravan laulu"

eva

aina välillä marjan mentyä jo nukkumaan livahdan ulos läppärin (tai tabletin tai, jos olen oikein laiskalla tuulella, puhelimen) ja tupakan kanssa lukemaan. yleensä runoutta, e. e. cummingsia bud of the bud tai sylvia plathia tai arja tiaista olen päättänyt tappaa sinut, mutta usein myös tarua sormusten herrasta tai harry potteria, välillä jopa fanfiktiota fiiliksestä riippuen ties mistä hahmoista consume me. en ole varma tietääkö marja että ylipäätään poltan enää - enhän minä enää nykyään säännöllisesti, lähinnä alkoholin kylkiäisenä enkä ikinä marjan ollessa läsnä - mutta odotan silti aina kunnes toisen makuuhuoneen ovi on jo kiinni. nyt on jo niin viileät illat että minun on pakko vetää neule päälle ennen kuin menen pihalle, mutta ei se haittaa; sisällä on niin kamalan kuuma että kolmetoista-asteinen ilma on ihan hyvää vaihtelua.

tänään kirjoitin taas ensimmäistä kertaa hetkeen, paperille tulvi sinisellä musteella sanoja lämpimistä katseista ja viileistä sormista ja öistä jotka eivät koskaan loppu.

(minusta on kamalan rauhoittavaa aamuisin pukea päälle vaatteet joiden laadusta ei ole tingitty. ei sen takia että haluaisin toisten kiinnittävän huomiota hintalappuihin sataviisikymmentä satakymmenen yhdeksänsataaviisikymmentä sataneljäkymmentä kaksisataa viisisataa, muistan aivan hyvin muiden nuorten opiskelijoiden hiljaiset silmienpyöritykset parin vuoden takaa ("onko pakko heruttaa että on kasvanut rahassa?") enkä itse halua joutua sellaisten katseiden kohteeksi, ei, minä en osta mitään mikä huutaa sadan metrin päähän stockmannin hyllyjä tai pohjoisesplanadin pieniä myymälöitä; olen vain viettänyt niin monta vuotta esittäen jotain muuta kuin mitä oikeasti olen haluan tarvitsen, että välillä on rauhoittavaa muistuttaa itseäni kuinka pitkälle olen päässyt: en enää ole itselleni (ja kaikille muille) valehteleva teini-ikäinen joka ei tiedä elämästä yhtään mitään. olen äänestänyt viisi vuotta, asun suuressa asunnossa hyvässä kaupunginosassa, käyn koiran kanssa aamulenkillä eikä minulta ikinä lopu wc-paperi tai tiskiaine kesken, käyn koulua jonne itse hain ja jossa itse haluan olla, ja avatessani vaatekaapin näen naisen enkä typerää - niin kovin typerää - pikkutyttöä.)

wasting

tässä sinulle salaisuus:
ajattelen sitä sateenvarjon alla
kylmässä ja pimeässä ja yksin,
kun lisään takkaan vielä yhden halon
ja neulon vielä yhden sukan,
(kylmä kylmä kylmä,)

puolen tunnin bussimatka kotiin menee nurkassa istuen pienen muistikirjan ja kynän (sinistä mustetta, tietenkin) kanssa. kirjoitan tärisevin käsin kaikkea mitä pelkään sanoa ääneen - ihan niin kuin pienten yksityiskohtien muuttaminen tai ajatusten jakaminen säkeiksi ja kappaleiksi tekisi asioita vähemmän surullisia pelottavia todellisia. hieron meikittömiä silmiäni väsyneenä ja nousen ylös penkiltä.

välillä on sellaisia päiviä, kun ei tiedä haluaisiko huutaa ja paiskoa asioita vai vain vajota hiuksia haroen lattialle.

bud of the

tiistaikahvit jo tutuksi käyvässä porukassa, minulle tarjotaan autokyydit hervantaan ja takaisin ja jaksan edelleen hämmästellä sitä, että seurastani pidetään. läsähdän sohvalle ja heitän jalkani helin syliin, kiusaan toista ties mistä ja toivon olevani edes osasyy pieniin hymyihin. helin mennessä kämppiksen kanssa hakemaan uutta ruokapöytää minä puhun hiljaisella äänellä heidän ystävänsä kanssa epäterveistä parisuhteista, vihasta ja siitä, mikä on minkäkin arvoista. illalla naputtelen tekstiviestejä myöhään tai kenties kovin aikaiseen asti, marja katselee minua toiselta sohvalta ja pyörittelee silmiään.

(hihassani edelleen piileskelevä ässä on nauraa katketakseen kun selitän hapenpuutteestani, informoi että olen hyvinkin saattanut menettää viimeisimmätkin katu-uskottavuuden rippeet. nauran enkä välitä pätkääkään, suljen vain silmät ja keskityn perhosiin.)

marja sitoi ranteeseeni uuden langan, vanha meni poikki toukokuussa. "tää päällä ei saa suruilla ja et saa ikinä ottaa sitä pois päältä" me sanottiin yli vuosi sitten kun spontaanisti solmittiin toistemme ranteisiin sinistä ja vaaleanpunaista. uusi lankani on musta ja eri kädessä kuin edellinen, mutta ei se mitään - en minä ole sama ihminen kuin vuosi sitten.

(olisi kaikki päivät yhtä helppoja kuin eilinen. tänään taisin hymyillä aidosti ensimmäisen kerran vasta myöhään illalla, olen vain kiroillut ja pyörinyt väkkärää sohvalla. syön ja olen syömättä ja syön, sormeni vipattavat liian levottomina neulomista tai edes kirjoittamista varten, tiuskin jopa syliin ryömivälle koiralle. huudan voimasanoja tyynyyni, kiroan omaa saamattomuuttani ja pelkuruuttani, inhoa itseinhoa kohtaan.

e. e. cummingsin runous rauhoittaa onneksi aina, vaikka ei olekaan ketään jolle voisin lainata lempisäkeitäni. kyllä mä vielä joskus.)

j'vais

kuusitoista satunnaista faktaa minusta:

olen aivan naurettavan nirso runouden suhteen

jos sää ja itsetunto sallisi, en ikinä pukeutuisi mihinkään muuhun kuin kellohameisiin

kutsun kissaani sipuliksi vaikka sen nimi on jotain ihan muuta
lempielokuvani on keisarin uudet kuviot

omistan aivan uskomattoman määrän sateenvarjoja

olen huono pudottamaan pieniä valkoisia valheita, mutta suurissa asioissa olen liiankin hyvä

haluan isona dobermannin tai schäferin

olen suomenruotsalainen, vihreä, homo, ja vasenkätinen

osaan vähintään alkeet seitsemästä kielestä, ja haluaisin kamalasti opetella kahdeksatta

pidän itseäni pidemmistä tytöistä
jos voisin kuunnella vain yhtä kappaletta loppuelämäni ajan, se olisi kuutamosonaatti

lempikirjani on joko kärpästen herra tai ylpeys ja ennakkoluulo, en oikein osaa päättää
rakastan käsikkäin kävelyä ja vierekkäin nukkumista
en usko jumalaan, mutta välillä puhun hänelle silti

en omista tavallisia sinisiä farkkuja, mutta kyllä turkoosit ja oranssit

minulla on kaksi tatuointia ja neljä lävistystä

riemu

Minun sydämeni on mennyt ilosta umpisolmuun.
Ja aivoni kiehuvat,
sillä niihin on sattunut riemun polttopiste,
niin, niin, juuri.

En tunne tätä pulppuilevaa itseäni,
joka niin vauhkona reuhtoo.
Olen toisaalta aivan pieni
ja toisaalta suuren suuri.

Minä tahtoisin kipristellä ihan yhdesssä sykkyrässä
ja samalla
kieppua huutaen, nauraen ylitse kotipihan.

Mutta huutoni vaimenee soperteluksi,
nauruni nyyhkytyksiksi
ja ... no mutta, minähän itken ihan.

- Eila Kivikk'aho, "Riemu" (1942)

(sisäisesti vielä yliopistossa kirjallisuutta opiskeleva minäni ei yksinkertaisesti anna lupaa muuttaa toisen kirjoittamia suuria kirjaimia pieniksi, ei vaikka kuinka oma taiteellinen silmä protestoisi.

käyn läpi lukioaikaisia runokansioitani enkä tiedä mitä tuntea.)