keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

someone

Syntymäpäiväviikonloppu oli aika ihana. Lauantaina ravintola isovanhempien ja enon perheen kanssa (serkkutyttö jota pidin sylissä neljäkiloisena täyttää kohta viisitoista, mitä ihmettä?), illalla leimarit Sinin ja hänen kavereiden kanssa; sunnuntaina epämääräinen sohvallaroikkumispäivä Marjan ja Sinin ja Xboxin kanssa. Olen kaksikymmentäneljävuotias; pikkuhiljaa oloni alkaa myös olla aikuinen. Ehkä se johtuu siitä että olen tajunnut, ettei aikuisuus tarkoita hauskanpidon lopettamista, eikä etenkään ongelmien maagista katoamista.

Olen ollut töissä kaksikymmentäkaksi päivää, ja olen rakastanut jok'ikistä päivää - en välttämättä jokaista hetkeä, kenellä tahansa loppuisi huumori kesken kun ulkona sataa kaatamalla ja yrittää tasapainotella täyttä kottikärryä liukastumatta mutaan ja kaatamatta hautakiveä - niin paljon etten ole uskoa todeksi, en ole vieläkään halunnut kertaakaan jäädä aamulla kotiin tai tekaista sairastumisen ja lähteä aikaisin kotiin. En muista milloin olen viimeksi jaksanut henkisesti niin hyvin, että olisin ollut kaksikymmentäkaksi päivää lintsaamatta. Ehkä joskus... en ihan vilpittömästi tiedä. Useita vuosia siitä joka tapauksessa on. Vuosi sitten olin sairaslomalla, kaksi vuotta sitten päiväosastolla, kolme vuotta sitten olin itsemurhariski. Tänään pyöräilin reippaana kotiin kahdeksan ja puolen tunnin työpäivän jälkeen.

(Mitä jos tämä on vain jokin hetkellinen mania? Mitä jos romahdan syksyllä, tai ensi viikolla? Naurettavan ristiriitaista: saan illalla paniikkikohtauksen koska olen niin onnellinen. Yritän tasata hengitykseni mutta välillä minua pelottaa niin paljon etten tiedä miten päin olla.)

Seuraavan muutaman viikon aikana tapahtuu paljon: sukukokous, serkun rippijuhlat, armeijan aloittaneen Pikkuveljen sotilasvala, vanhempien Suomeen muutto, treffit. Päivät lyhenevät, eikä kunnon kesääkään ole vielä edes ollut.

5 kommenttia:

  1. Siis oletko töissä hautausmaalla, vai mistä tuo hautakivi? Minulta meinaa nimittäin loppua usko, kun liukastelen hautakivien välissä isoissa sadevaatteissa. Kesä... missä se oikein on?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siellähän minä! En ymmärrä minkä kokoisille ihmisille ne sadevaatteet on tehty, mä oon tavallisissa vaatteissa kokoa 38, sadevaatteet on XS ja niissä on parikyt senttiä ylimääräistä jokaiseen suuntaan :D

      Poista
    2. Haha meilläkin aivan jäätävän kokoiset ne sadekuteeet ja harmikseni niitä on taas joutunut pitämään paljon.... Neljän vuoden vankalla ammattitaidolla hautausmaalla :'D Mutta mukavaa jos sinä tykkäät työstäsi siellä, itse voisin jo vaihtaa johonkin muuhun. :D

      Poista
  2. Myöhäiset synttärionnittelut! xx

    Mukava kuulla, että sulla on mennyt paremmin. Ihminenhän on kauneimmillaan silloin, kun hänellä on hyvä tai edes suhteellisen hyvä olla omissa nahoissaan. Onni hehkuu muille ulospäin.

    Luota tähän, et sä romahda!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! ♥ Kai sitä on vaan pakko luottaa siihen että mä oikeasti pärjään. Ja sit jos en pärjää, ni se on sen ajan murhe, mulla on edelleen hoitokontaktit ja tiedän mitä tehdä.

      Poista

(humalaiset sanat ovat selväpäisiä ajatuksia)