all i wanna get

maanantaina silja käyttää ruokarahansa kukkakimppuun. stockmannin myyjä hymyilee kauniisti ja kysyy haluaako silja kimpun lahjakääreeseen, silja kohteliaasti kieltäytyy ja lähtee suoraan kotiin. hän asettelee keltaiset valkoiset oranssit vihreät kukat lasimaljakkoon olohuoneen pöydälle ja hymyilee.

tiistaina silja käyttää rahansa valintatalossa alennuksessa oleviin novitan viivi-keriin, kaksi sinistä ja yksi ruskea. auringon laskiessa hän neuloo korpinkynsi-kaulahuivin viileitä syysiltoja varten, eikä mene nukkumaan kuin kello on jo huominen.

keskiviikkoaamuna silja on pyörtyä noustessaan sängystä. hän kaatuu takaisin makaamaan ja nauraa hengästyneesti taistellessaan pimeyttä vastaan; oi miten ikävä hänellä onkaan ollut tätä. puettuaan hitaasti päälle silja laittaa korot jalkaan ja kävelee kulmakauppaan ostamaan kaksi magnumin jäätelöpuikkoa, kotona hän laittaa resident evilin pyörimään ja istuu sohvalle syömään molemmat jäätelöt, hitaasti ja nautinnollisesti.

torstaina siljan vatsa on ihanan litteä, mutta vastattuaan puhelimen pirinään hän ei ehdi keksiä tekosyytä tarpeeksi nopeasti ja lupautuu lähtemään annan kanssa kahville. kasvispasteija soijalatte suklaakonvehti, pakko käyttäytyä normaalisti pakko pakko pakko.

perjantaina silja käyttää rahansa kuohuviinipulloon. hän makaa keittiön lattialla kuunnellen frédéric chopinä ja leijuu jo yhden lasillisen jälkeen.

lauantaina silja herää oksentamaan vettä ja vatsahappoja ja käyttää rahansa fanta zeroon (jaffa light on parempaa, mutta siinä on aivan liikaa numeroita etiketissä). hän avaa tärisevin käsin jääkaapin oven ja ottaa soijamaidon esiin, juo kupillisen kupillisen jälkeen earl greytä ja yrittää hengittää.

sunmuntaina siljaa heikottaa edelleen, mutta hän on luvannut lähteä karoliinan kanssa ottamaan aurinkoa kaukajärven rannalle. hän juo lasillisen vettä ennen kuin hyppää polkupyörän selkään, hänen reitensä ovat tulessa mutta ilmassa tuoksuu pioni ja järvivesi ja hän hymyilee. kolmen minuutin jälkeen häntä alkaa tosissaan huimata, helvetti, nyt huimaa liikaa, hän yrittää jarruttaa mutta silmissä mustuu ja hän tuntee maailman kääntyvän ja -


kirjoitan taas tytöstä nimeltä silja, tiedän hänestä jo paljon. hän ei ole alter ego, ei oikeasti; hän on kuin synkkä peilikuva, pahin pelkoni, henkilö joka saattaisin olla jos olisin tehnyt ja tulisin tekemään kaikki väärät valinnat.

(on aina yhtä ihmeellistä, kun kirjoittaessa tuntuu kuin itse oppisi tuntemaan ihmistä sen sijaan että loisi hänet omasta päästä.)

your own advice

"miltä nyt tuntuu?"
"totta puhuen oon ihan hullun helpottunut. tai siis, olihan se aika nolo tilanne, mutta mä en oo sellainen ihminen joka salailee tunteitaan. salailu on raskasta."

suuni vääntyy hymyyn kävellessäni ensimmäistä kertaa viiteen viikkoon päiväsairaalan pihalle, paikka on omituisen tyhjä. korkoni kopisevat kiiltävällä lattialla kävellessäni omahoitajan huoneeseen, lösähdän nojatuoliin jalat ristissä ja suljen silmäni. vihdoin avaan suuni, kerron heinäkuusta, kerron uusista lääkkeistä ja krapulaisesta katumuksesta ja jäätelöstä ja isoisästä ja spontaaneista tunteiden tunnustamisesta ja vessan yllä kumartamisesta ja kahdeksasta kuukaudesta ja kimaltavista kouluvihkoista ja kolmesta kilosta. hoitajan ääni on tuttu ja turvallinen vaikka näin häntä vain kolmekymmentä päivää, hän osaa kysyä oikeat kysymykset ja tietää milloin olla sanomatta mitään.

(öisin ulkona tuoksuu jo syksy.)

magpie to the morning

taas yksi uneton yö takana. aamuöinen koiralenkki saa makaaberin käänteen kun olen kompastua puoliksi syötyyn rusakon päähän, mutta jostain syystä purskahdan vain nauruun ja käännän katseeni taivaaseen: otava tuo mieleen yöjunat ja lapin kylmyyden, mutta orion on lämmin ja turvallinen kävellessäni pyjamahousut jalassa kotiin.

tänään olen kuunnellut queeniä ja siivonnut, lukenut arthur conan doylea ja kerrankin nauttinut tyhjästä asunnosta. yleensä yksin ollessani ahdistun neliömäärästä, mutta on tässä hyvätkin puolensa.

(rakastan huoneeni tuoksua. pyykinhuuhteluaine ja marc jacobsin hajuvesi ja sininen pall mall ja satoja kirjoja ja imelä mansikkamehutiiviste ja jotain mikä on ehkä ominaista minulle. yksiössä asuessa koko paikka tuoksui samalta joten mitään ei erottanut, mutta täällä minun makuuhuoneeni tuoksuu selvästi minun makuuhuoneeltani, ei olohuoneelta eikä keittiöltä eikä marjan huoneelta vaan minulta.)

lacrimosa

marja ei ikinä kommentoi mitään niinä harvoina hetkinä kun henkinen patoni murtuu ja purskahdan itkuun hänen edessään. hän vain kuuntelee minun hysteeristä sopertamistani (kuusitoista tuntia ja kahdeksan kuukautta tai seitsemän vuotta ei merkinnyt edes sen vertaa tai mä pelkään niin paljon jääväni yksin) ja kysyy satunnaisen kysymyksen selventääkseen tapahtumia. hän ei ikinä yritä lohduttaa minua, hän ei ikinä sano että kaikki tulee olemaan hyvin, hän ei ikinä ota kädestäni kiinni tai sano olevani jonkin arvoinen, ja se on ihan okei - kaikki eivät ole yhtä helposti avautuvia kuin minä, eivätkä kaikki ole yhtä huolettomia ystävien keskeisen fyysisen läheisyyden kanssa kuin minä.

mutta välillä minä vain tarvitsisin jonkun joka pitäisi minusta kiinni ja vakuuttelisi minun saavan onnellisen lopun, jonkun joka sanoisi että saan syödä jäätelöä keskellä päivää ja että on okei tarvita pehmolelu yksinäisinä öinä eikä maailma lopu siihen jos painoni nousee kolmella kilolla.

(pakkasin tänään penaalin koulun alkua varten. olen kauhuissani.)

j'aurais

jouduin kieltäytymään unelmatyöstä koska en alkavan koulun kanssa ehdi työskennellä edes osa-aikaisesti. istun perjantai-iltaa sohvalla alusvaatteet päällä neuloen ja katsoen greyn anatomiaa. saatan hyvinkin pillahtaa taas itkuun kohta, joten tässä, ottakaa lisää satunnaisia faktoja minusta:

• on olemassa hyviä (kolme, seitsemän, yksitoista) ja huonoja (neljä, kymmenen) numeroita
• kymmenen vuotta kuvittelin olevani puuskupuh, mutta saatoin sittenkin olla väärässä
• en siedä emmental-juustoa enkä kesäkurpitsaa
• pyörittelen silmiäni ihmisille, jotka kuvittelevat että rakkaus jotenkin maagisesti haihduttaa psyykkiset ongelmat
• metronomin ääni rauhoittaa minua kun mikään muu ei
• osaan ranskaksi vain turistilauseita désolé, je ne parle pas français ja lauseita joita voihkitaan plus fort, s'il te plaît, plus fort toisen kaulaa vasten
• fanfiktio on ainoa syy miksi selvisin lukiosta hengissä
• kovin moni asia ei ahdista minua yhtä paljon kuin tekstiviesti johon en saa vastausta
• vaikka olisin poistanut selaushistorian ja lomaketiedot niin hermostun jos joku käyttää konettani ilman että olen vieressä vahtimassa
• oikeasti haluaisin vain, että joku halaisi minua

i draw a map

kuume saa kaiken särkemään niin pahasti etten voi kun nojata itkua pidätellen marjaa vasten ja antaa (okei, pakottaa) hänen silittää hiuksiani. unilääkkeet pysyvät kaapissa koska pelkään taas painajaisia, valvon kolmattakymmenettäkahdeksatta tuntia. kukaan ei tunnu vastaamaan viesteihini, ei edes lokki, jolle laitoin itkien keskellä yötä avunpyynnön.

(pitkästä aikaa mietin mitä tapahtuisi jos hiljenisin täysin, kuinka kauan ihmisillä kestäisi huomata poissaoloni. marja nyt on tietenkin poikkeus koska asumme yhdessä, mutta entä muilla? helillä ehkä muutama päivä, lokilla pari viikkoa. pojat taas? kuukausi? enemmän? kuinka nopeasti internetin ihmiset tajuaisivat ettei mikään avautumispaikoistani enää päivity?)

ei ole ollut minun päiväni.

if i lay here

"se rikko mut."
"niin."

tv-sarjassa pyörii taustalla kappale jonka jokaisen iskun osaan ulkoa, hoen hiljaa itselleni etten ala itkeä mind over matter mind over matter mind over matter mutta yhtäkkiä kasvoni ovat painautuneet nopeasti kastunutta sohvatyynyä vasten enkä taaskaan saa henkeä. vihaan itseäni, vihaan sitä jotain tuntematonta mutta silti selvästi rikki mennyttä osaa itsessäni "kahdeksantoista tuntia se oli vain kahdeksantoista tuntia" jonka takia en enää ole oma itseni ja pelkään etten enää ikinä tule olemaan. miksen vain voisi pyyhkiä päästäni ensimmistä kahtakymmentäkahta vuotta elämästäni, aloittaa tyhjästä? uusi elämä ilman kerta toisensa jälkeen hylätyksi tulemisen aiheuttamia arpia.

(kaiken lisäksi ystävä - ei, ei ystävä, ex-ystävä - ja sen ex-poikaystävä yrittävät edelleen saada minua puhumaan heille. en ole vastaamassa, en eilisen jälkeen, kun minulle tehtiin harvinaisen selväksi kuinka paljon vähän niin monen vuoden ystävyys hänelle merkitsee. ei, en tänään enkä huomenna enkä todennäköisesti kovin pitkään aikaan.)

this is the end

oon aika varma mua ei oo pari- tai perhesuhteiden ulkopuolella ikinä satutettu yhtä paljon kuin äsken.

apassionata

livahdan hiljaa asunnosta katsomaan auringonnousua takapihalle; taivaalta löytyy kaikkea vaaleanpunaisesta valkoisen kautta syvän siniseen, ulkona tuoksuu aamukaste ja koivu ja ihan kohta elokuu, ja on yksi niistä hetkistä kun muistan miksi en vielä ole lähtenyt pakoon tästä maasta, jossa muistoista niin suuri osa on unohtamisen arvoisia. jokin ilmassa tuo mieleen lapsuuden kesämökillä, ja hetken ajan, ihan hetken ajan vain, unohdan kaiken muun.

siitä on pitkän aikaa kun olen viimeksi valvonut yön läpi ilman alkoholia veressäni. ei edes ole sattunut mitään maailmaa mullistavaa (nauran toissaöiselle paniikille elämän pilaamisesta, ei se ollutkaan mitään katastrofaalista - vähän noloa ja harmittaa etten itse muista, mutta ei mitään mikä ei olisi jo ollut hiljaisuudessakin itsestäänselvää ihan jokaiselle), olen vain lukenut romaanin toisensa jälkeen, keskittynyt maailmoihin jotka ovat tuhat kertaa mielenkiintoisempia kuin minun levottomat puolipainajaiset. nyt aurinko on jo korkealla taivaalla ja mietin että pitäisikö nukkua nopeat aamu-unet ennen kuin lähden ulos kävelemään tylsien velvollisuuksien luo. hengitän.

(mutta silti, osa minusta kihisee edelleen ärsytyksestä; mieltäni ei rauhoittanut täysin edes raivokas tekstiviestiavautuminen helille siitä, kuinka oksettavan hävyttömästi jotkut loukkaavat toisten yksityisyyttä. painu helvettiin ja jätä mut - meidät - rauhaan.)

how to save a life

huutoriita puhelimessa, kirosanat vyöryvät huuliltani kovempaa ja kovempaa kunnes lyön luurin korvaan ja marssin helin huoneesta keittiöön muiden luokse. lähden kämpän toisen asukkaan kanssa ulos rauhoittumaan, vaihtelevin tuloksin: palatessamme en enää kihise raivosta, mutta tyynenviileästi teen täsmäiskun jääkaapin juomaosastolle. maailma ympärilläni alkaa pyöriä nopeammin ja nopeammin ja nopeammin, ja yhtäkkiä olenkin kahdeksan kilometrin päässä, baarin tiskillä tilaamassa drinkkiä jonka olen jo juonut siihen mennessä kun pääsen takaisin tanssilattialle. taistelen pahoinvointia vastaan, onneksi olen jo hetken päästä kävelemässä paljain jaloin bussipysäkkiä kohti.

aamulla näen puhelimessani illalla lähetetyn tekstiviestin lokille "taisin juuri pilata elämäni" enkä tiedä mitä olen tehnyt, kolme tuntia elämästäni on vain hävinnyt, silmäni tuntuvat itkeneiltä ja saatan kuolla ahdistuksesta koska en muista. en suostu päästämään enää yhtäkään kyyneltä ulos vaikka päässäni vilisee kauhuskenaario toisensa jälkeen, käperryn sohvan nurkkaan katsomaan greyn anatomiaa ja odottamaan puhelimen merkkiääntä.