i will raise you

Kiitos kaikille, jotka ottivat yhteyttä ja antoivat sympatiaa ja neuvoja. Olette kovin tärkeitä.

Koira löytyi lopulta, ja mun ihana pieni (iso) Ella, joka retkotti selällään sohvalla muiden eläinten vieressä ja sai heti lempinimekseen Elmeri, aiheutti minussa niin vahvan allergisen reaktion että jouduin antamaan hänet pois. En ymmärrä, hän oli minulla vain viikon, viikon, viikko ei ole yhtään mitään, mutta silti - tuntuu kuin pala sydämestäni olisi hävinnyt. En saa henkeä.

(Sydämessäni on nyt kolme väkisin irti revittyä kohtaa joiden en pelkää ikinä täyttyvän: menetetty kesämökki, menetetty Lappityttö, menetetty Ella. Kolme mustaa aukko sielussami.)

Työssäoppiminen on loppunut, olen palannut takaisin koululle. Hymyilen tytöille, nyökkäilen opettajalle, ajan traktoreita, johdan oppilaskuntaa. Valmistaudun ensi viikolla olevaan kuorokonserttiin, nauran Euroviisuille, kohteliaasti kieltäydyn treffikutsuista, lataan uuden jakson QI:ta ja Graham Norton Show'ta. Iltaisin kirjoitan päiväkirjaani siitä, kuinka haluan jäädä peiton alle ja kuolla.

who let the

Olen neljätoista tuntia vuorokaudesta ulkona, lappu lapun perään bussipysäkeille roskakatoksiin katuvaloihin ilmoitustauluille ohikulkijoille, grillaan kertakäyttögrilleillä kilokaupalla makkaraa näköhavaintopaikoilla, soitan paikallisiin löytökoirapaikkoihin ja rescuekoirayhdistyksiin ja etsijäkoiraliittoon ja kävelen jalkani sohjoksi. En saa unta ja silloin kun saan niin näen painajaisia, soitan terapeutille itkien musta tuntuu kuin mä olisin ansainnut tän olemalla ihmisenä niin epäonnistunut mutta miks mun koira ei mun koira oo mitään tehnyt ja nyt se on yksin ja peloissaan ja mä ansaitsen kuolla ja Lokille pyytäen autokyytiä jotta saan haettua koiraloukun lainaan. Terapian viikkokortit täyttyvät nollista ja viitosista enkä tiedä miten tulen selviämään tästä.

en

Kaikki menee päin helvettiä. Kaksi viikkoa pelkkää masennusta ja ahdistusta, minkä lisäksi uusi koirani karkasi tänään kun säikähti yhtäkkiä ihan vieressä kiinni paiskattua auton ovea ja ampaisi juoksemaan kuin rasvattu salama. Se ei ollut ehtinyt olla mulla edes tuntia, kun onnistuin jo pilaamaan kaiken.

Vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni vihaan itseäni

go fetch me the

"I'm not a coward, dearie. It's quite simple, really. My power... means more to me than you."

"No. No, it doesn't. You just don't think I can love you. Now you've made your choice. And you're going to regret it. Forever. And all you have... is an empty heart. And a chipped cup."

- Once Upon A Time, S1E12

Viikonloppu kuoron kanssa keskellä metsää. Mikroskooppisen pieni makuuhuone seitsemän muun tytön kanssa; onneksi yksi heistä oli äänivastaavani, se joka aina halaa minua nähdessään ja ymmärtää että aina ei jaksa muita ihmisiä. (Lauantaiaamina puoli seitsemältä vain me kaksi ruokasalissa, hänellä keskeneräiset villasukat ja minulla kirja. Linnut lauloivat ulkona niin äänekkäästi että nauratti, tuli aivan mieleen lapsuudenajan kesämökki.) Jaksoin minä perjantaina pelata lautapeliä tunnin verran ja lauantaina kävin jopa saunassa muiden kanssa, mutta pakenin treeneistä futismatsista ruokailusta kaikkialta niin nopeasti kuin vain pystyin, käperryin sänkyni nurkkaan lukemaan Uhrilampaita kunnes unilääkkeet alkoivat vaikuttaa ja onnistuin vaipumaan taas kerran uneen.

Tänään en pystynyt menemään työharjoitteluun, ahdistaa pelkkä ajatus terapiasta ja taas kerran kuorotreeneistä huomenna. Haluaisin vain nukkua viikon putkeen, en jaksaisi ketään tai mitään.

(En ole meikannut miltei kahteen kuukauteen, ihoni näyttää niin paljon terveemmältä mutta ikävöin korallinpunaisia huuliani.)

you gotta

Types of friends that you need to reject from your life:

People who are inconsistent in the way they treat you. 

People who do not know how to be thankful. 

People who make you feel like you need to impress them. 

People who only text/call you when they need something from you.

Laitan nauraen tekstiviestiä toisensa perään, kerrankin sanoessani "ihan sama" minä tosissani tarkoitan sitä. Elämä on tämän viikon aikana hymyillyt kovin paljon: töissä onnistun ja onnistun ja onnistun, terapia on raskasta mutta oloni on kevyempi kuin aikoihin, en ole ahminut kertaakaan, lupaudun laulamaan Appelsiinin häissä, maksan laskut, shoppailen eläinkaupoissa ja hoidan koiran varausmaksun.

(Koiran, minun koirani! Odotan kauhunsekaisella innolla nollasta asti eläimen kouluttamista, mattojen piiloon rullaamista ja ulkomaanmatkojen katoamista.)

Äiti on Suomessa kaksi viikkoa, tulee ensi viikolla käymään tänne. En millään jaksaisi kuulla, kuinka en ole tarpeeksi yhtään mitään.

sunny afternoon

Mulla on ollut täydellinen päivä.

soitto hiljeni

Vuorokaudessa on kaksikymmentäneljä tuntia. Niistä kymmenen menee nukkumiseen, tunti aamutoimiin, kahdeksan töissä, tunti työmatkoihin, tunti terapiassa, tunti lenkillä: kaksikymmentäkaksi tuntia. Kaksi tuntia vuorokaudesta minulla on aikaa hengittää, lukea kirjaa sohvalla tai käydä lempibaarissa yksillä Sinin kanssa. (Välillä Sini flirttailee minulle aivan kuus-nolla, välillä hän yrittää parittaa minua jokaiselle vastaantulevalle ihmiselle. En ymmärrä. Ehkä en edes yritä ymmärtää, olen liian väsynyt loogiseen ajatteluun.)

Yksilöterapiassa on aloitettu pakko-oireisen häiriön siedätyshoito, haluan vain itkeä. Terapeutti lupaa tämän auttavan sekä pakko-oireiden lievittämisesssä että yleisellä tasolla ahdistuksen sietämisessä, mikä taas auttaa sekä tunneperäisessä ahmimisessa että itsetuhoisten impulssien hillitsemisessä. Tiedän sen toimivan kunhan jaksan panostaa, tiedän, mutta silti - se on niin vitun raskasta, tuijottaa puoli tuntia tai tunnin ajan asiaa joka saa minut haluamaan repiä silmäni irti paljain käsin, tai sietää kosketusta joka saa haluamaan leikkaamaan käteni irti.

Välillä mietin, mitä olen tehnyt ansaitakseni näin rikkinäisen pään.

(Syömiseni lipsuvat, lipsuvat, lipsuvat. Päivä toisensa jälkeen kalorit pysyvät liian pieninä, hitaasti mutta varmasti vaa'an numerot pienenevät. Tiedän ettei pitäisi, mutta toukokuussa on vuosijuhla ja iltapukuni on minulle koon liian pieni ja minun on pakko mahtua siihen pakko pakko pakko pakko -)

and sometimes it

Istun Café Lasipalatsin ikkunapaikalla viinilasi (ja toinen, ja kolmas) kädessäni ja katson ulos, katson sitä kohtaa (sitä kiveä jolla seisoin, sitä kiveä jolla hän seisoi) missä minä ja hän suutelimme tuhannetta kertaa (tuhannetta, mutta ensimmäistä niistä viimeisistä) ja itken ja itken ja itken.

(Miltei puolitoista vuotta olen vältellyt Helsingin keskustaa kuin ruttoa, ennen raitiovaunun äänet olivat ensin kirjaimellisesti ja sitten henkisesti koti mutta enää en kestä sitä, en kestä muistoa siitä ensimmäisestä viimeisestä suudelmasta. Laitan bussissa kuulokkeet korviin jo Riihimäen jälkeen ja äänenvoimakkuuden niin korkealle kuin siedän: en halua ottaa riskiä että kuulen kadun ääniä.)

(Katson ulos ja sillä hetkellä olen varma, sataprosenttisen, täydellisen varma, että haluan kuolla.)

Lopulta astun ulos, kävelen sen kiven kohdalle ja pysähdyn, kaivan tupakan askista ja sytytän sen kädet täristen. Vedän henkeä (sormet omieni seassa, lopeta ajatteleminen, lämmin hengitys suutani vasten, lopeta etkö sä tajua, sadepisarat ympärillämme, sä olet menettänyt sen) ja alan kävellä kohti Finlandia-taloa.

(The Royal Philharmonic aloittaa konserttinsa Adelen Someone Like You:lla enkä voi pidättää puolihysteeristä naurahdustani. Toivon juoneeni aulassa yhden kuohuviinilasillisen lisää.)

Kuusi tuntia bussissa, sata euroa lippuun ja tarhraantuneet silmämeikit, mutta oi, miten oli kaiken arvoista. Istun eturivissä ja sellosolisti hymyilee minulle noustessani seisomaan, rakkaus musiikkia kohtaan saa pääni pyörälle ja yhtäkkiä en millään jaksaisi surra loppuiltaa. Päätän haistattaa paskat viimeiselle junalle ja lähden konsertin jälkeen Pinnin kanssa Kallioon etsimään baaria jonne mahtuu istumaan; hetkeksi unohdan koko Lappitytön ja nauran aidosti, ja kello lähenee jo aamua kun vihdoin pääsen kotiin asti.

Olen päättänyt, että minusta tulee vielä joskus onnellinen.

well you can tell

Kymmenen päivän spontaani hiljaisuus. Päivät etenevät niin vimmattua vauhtia etten ole pysyä perässä, kaikkea koulupäiviä työpäiviä bileitä kahveja harkkoja lenkkejä puheluita kerralla - toisaalta myös eilen Sinin lattialla kuperkeikan heittämistä ensimmäistä kertaa ala-asteen jälkeen. En tiedä mistään mitään.

Viikko sitten oli viimeinen koulupäivä ennen syksyä, nyt olen enää työharjoittelussa kahdessa eri paikassa. Itse työ vaikuttaa kivalta, minkä lisäksi näytän yllättävän hyvältä työvaatteet mustat housut musta paita punainen farkkuliivi päällä, mutta ne kaikki helvetin ihmiset. Enkä edes tarkoita asiakkaita, vaan työkavereita - niitä on kaikkialla, kaikki tietävät nimeni ja kaikki kyselevät että miten kuuluu ja miten on lähtenyt harjoittelu rullaamaan ja mistäs koulusta sä oot ja mones harjoittelu on ja ja ja ja ja. En kestä kaikkien katseita, änkytän ja punastelen ja mietin, miksi helvetissä heitä kiinnostaa.

Alkoholia on mennyt aivan liikaa, hävettää vähän mutta ei se mitään koska olen vihdoin viettänyt aikaa ihmisten kanssa jotka eivät ole Lokki, Pojat tai Marja! Ässän syntymäpäiväjuhlat menivät niin paljon paremmin kuin odotin, tietenkin oli asioita jotka harmittivat mutta Pikkuinen pyysi niistä jo etukäteen anteeksi niin ei tullut yllätyksenä - sitä paitsi vietin minä aikaa muiden kanssa, puhumme yhden tytön kanssa tuhatta ja sataa yhteisestä työpaikasta ja toisen kanssa parhaista viinimaista. Parin päivän päästä saan varmistuksen, että olen ihan oikeasti edelleen kutsuttu aikaisemmin täysin tuntemattoman tytön syntymäpäiväjuhlille: "mutta varo, sinne on varmaan tulossa pelkkiä lesboja ni saletisti tulee jotain draamaa". Nauran, muiden draamaa on välillä ihan viihdyttävää seurata vierestä - etenkin, kun paikalla on myös se maailman kuumin pikkuandrogyyni.

(Eilen baarissa muut olivat vakuuttuneita siitä, että baarimikko yrittää iskeä minua. Tunnen poskieni lehahtavan punaisiksi heidän kiusiessa minua enkä tiedä mitä sanoa, no ei todellakaan se oli vaan ystävällinen tietenkin se on kohtelias mä oon maksava asiakas, miks se mut haluis kun vieressä on niin paljon kauniimpia miksi eihän mua ei ikinä ei, mutta kyllä hän minulle hymyili kävellessäni viimeisen kerran ulos.)

(Sini nauraa naismaulleni, pitää olla todella naisellinen tai sitten todella poikamainen, mutta ei mitään siltä väliltä eikä todellakaan butch. "Nii kato sen takia sä ja Marja ette toimineet, se on liian lepakon näköinen!" Pitkästä aikaa pääsen myös avatumaan suhteistani miehiin, virkistävää kun muiden suusta ei tule samanlaista bifobiaa kuin Marjan seurassa.)

Tänään lähden Finlandia-taloon kuuntelemaan Royal Philharmonic Orchestraa. Maksoin itseni kipeäksi paikasta eturivissä, voin katsoa sellistien sormia ja pidätellä itkua ja olla onnellinen.

totoro, totoro

Hassua miten jotkut asiat syöpyvät ikuisuudeksi muistiin: Pokémonin ensimmäisen tuotantokauden tunnari, toisen asteen yhtälö, lukioaikaisen tyttöystävän syntymäpäivä. (Mietin aamulla ikuisuuden, että miksi maaliskuun yhdestoista kuulostaa niin kamalan tutulta päivältä, piti tarkistaa Googlesta että eihän tänään ole mikään kansallinen juhlapäivä.) Pystyn varmasti vielä eläkeläisenä sekunnin varoitusajalla alkaa laulaa ala-asteaikaisia hyppynaruriimejä.

Perjantaina on kesäkukkien tunnistustentti, en millään haluaisi lukea. Lintsasin tänään kuoroharkatkin, en sietänyt ajatusta että pitäisi katsoa lauantai-iltana minua kuin lihakimpaletta kohdellutta Kuoropoikaa silmiin.

(Ihan oikeasti, miten Kuoropoika käyttäytyi baarissa sillä tavalla? Ainahan hän on tehnyt selväksi että olen hänen mielestään hyvännäköinen, mutta ei hän ole ikinä, ikinä ennen kohdellut minua noin. Veti vyötäröstä aivan kiinni itseensä, käpälöi ja läpsi takapuoltani, yritti jatkuvasti suudella... Onneksi sain lopulta Sinin ja muut tulemaan kirjaimellisesti meidän väliin kun toinen yritti liian lähelle.)