sgt. pepper's lonely hearts club band

"16:10 siellä, tuu vastaan."

pakenen kaupungista, täällä on liikaa ajatuksia sanoja muistoja ja minun on pakko päästä pois, pois tästä kaikesta. maalla sataa ja minulla ei ole sateenvarjoa mutta ei se mitään, hiukseni ovat jo valmiiksi katastrofaaliset ja ulkona on niin lämmintä ettei siellä sairastu. päivät kuluvat sumussa, muistan kirpputorin ja huonon television ja härön mainoskyltin mutta tuntuu kuin se olisi ollut tuhat vuotta sitten. iltoisin toimintakykyni on parempi, sanon ääneen miten paha olo minulla on ja miten en osaa käsitellä tunteita. marja kuuntelee, näen hänen olevan huolestunut mutta hän ei tivaa lisää tietoa minusta vaan pyytää keskellä lauantain vastaista yötä takapihalle pelaamaan sulkapalloa. (joskus vuosia sitten tekniikkani oli niin hyvä että jopa isi oli kunnon vastus vain sen takia että hänellä oli fyysistä voimaa enemmän. välillä ikävöin lapsuutta, kunnes taas muistan miten helvettiä se olikaan.) nauran aidosti, ja palatassamme sisään tuntuu kuin olisin vihdoin noussut sumusta. voin hetken taas jaksaa kaupunkia.

palatessani kotiin tarkistan pakomatkan ajaksi unohdetun puhelimen, sydämeni hyppää kurkkuun kun luen helin olevan huolissaan kun minusta ei ole keskiviikon jälkeen kuulunut mitään. anteeks anteeks anteeks en oo kuollut, sormeni naputtavat kosketusnäyttöä niin vilkkaasti ettei yksikään sana tunnu tulevan ilman kirjoitusvirheitä, ei saa itkeä mun takia, en mä tajunnut, ei mua ikävöidä. toivottavasti toinen ei ole minulle kovin vihainen tyhmyyteni takia. (naputtelin hymiöitä sekä helille että hänen kämppikselleen pitkälle iltaan asti, enkä tiedä kumpi keskustelu nauratti enemmän. ehkä mä selviän tästä.) yritän lahjoa kahvilla ja hymyillä, mutta en ymmärrä vastausta eikä se hölmö tyttö suostu selittämään.

(neljäs päivä uutta lääkettä takana, eikä vielä ainakaan mitään sivuoireita. pääsenkö oikeasti näin helpolla?)

the meaning

(kolmen vuoden ja neljän turhan ssri-yrityksen jälkeen lääkitys vaihtuu vihdoin ndri:ksi. pitäisi olla iloinen mutta en millään jaksaisi taas uusia sivuoireita, viimeeksi voin ensimmäisen viikon niin pahoin etten pysynyt pystyssä.)

(puhuin omahoitajan kanssa tunnekuohuista ja impulssienhallinnasta, hävetti myöntää asioita ääneen.)

(en jaksaisi yhtään mitään.)

(en jaksa.)

och december

en kestä tätä oloa. syömishäiriö ja epävakaus ovat rasittavia mutta hallittavissa, ahdistustakin pystyn tietoisesti kontrolloimaan jonkin verran kunhan tajuan kohtauksen alkamisen ajoissa, ja pakko-oireista ei ole käytännössä mitään aktiivista haittaa elämässäni, mutta masennus - en kestä, en kestä, en kestä. en ymmärrä, miten en voi vain karistaa tätä oloa, tätä toivottomuutta. kävelen koiran kanssa ulkona, minulla on sievät ballerinat jalassa ja koira haistelee vaaleanpunaisia ruusuja ja ulkona tuoksuu kesäilta ja minun pitäisi iloita kaikesta, mutta olen vain turta. kliiniset termit vilisevät jossain pääni nurkassa, depressio depersonalisaatio derealisaatio serotoniini dopamiini noradrenaliini, vihaan aivojani kun ne eivät suostu toimimaan, miksi oma kehoni pettää minut? (ainoat asiat, jotka saavat minut tuntemaan itseni elossaolevaksi, ovat niitä, joita en saa tehdä: jotkut laittomia, useimmat moraalittomia, ja kaikki satuttaisivat muita enemmän kuin auttaisivat itseäni.) miten voi olla niin vaikeaa olla onnellinen?

(ja silti, jos sitä kun kuulin isoisäni syövästä ei lasketa, en muista milloin olen viimeeksi itkenyt. pakko siitä on olla jo monta kuukautta. hassua, yleensähän itken aina ja kaikesta.)

tänään en päässyt ulos asunnosta; tänään leikin veitsen kanssa, tutkin kuinka kovaa voin painaa jättämättä jälkeä. huomenna pitäisi puhua omahoitajan kanssa, vaikka oikeasti haluaisin jäädä kotiin ja painaa vielä vähän lujempaa.

almost

äiti tuli ja meni, ihme kyllä ilman mitään suurempaa draamaa. juhlistin asiaa käymällä leikkauttamassa järkyttäväksi hapsupehkoksi kasvaneen tukkani, kampaaja sai onneksi taas kerran ihmeitä aikaan. (silti, ei edes uusi tukka ja mulberryn laukku vienyt huomiota siitä, missä se aina on: läski läski läski oksettava paska laihdu pois. olen niin väsynyt vihaamaan vartaloani.)

päiväsairaalalla istuin sohvalla ja mökötin, vitutti ihan kaikki eikä vähiten muut potilaat, harkitsin hetken puhelimen välityksellä sosialisointia mutta jätin väliin - en minä, ei minua, hysst. lopulta lähdin kesken päivän pois, istuin wayne'sin terassilla maailman suurin kahvikuppi kädessäni ja vertasin itseäni ohikulkijoihin.

torstaina on viimeinen sairaalapäivä, perjantai-lauantaina olisi helsinki pride -menoa mutta en minä mene, ei minulla ole seuraa. ensimmäinen kerta vuoden 2006 jälkeen kun en ole heiluttamassa sateenkaarilippuja, on jo etukäteen vähän ontto olo.

(helvetti mikä pessimismipäivitys tääkin taas on.)

so magnetic

äiti tulee tänään. marja häipyi mökiltään turkuun vaikka hänen piti tulla jo eilen kotiin; täällä ei koko illan, yön ja aamun ole muita kuin minä ja rakas äitini. ahdistaa, en halua kuunnella hänen oksentamistaan, en halua kuunnella hänen kommentteja painostani tai koulustani tai yhtään mistään en halua en halua en halua. en ole nähnyt häntä kasvotusten sen jälkeen kun kävin kiinassa heidän luonaan helmikuussa, ja totta puhuen olen aika kiitollinen etten varmaankaan näe häntä tämän jälkeen ennen kuin vasta ensi vuonna - olemme aivan liian erilaisia ja silti aivan liian samanlaisia. (olemme molemmat niin äkkipikaisia että isi ja pikkuveli ovat oppineet lähtemään kauas pois heti jos minä ja äiti olemme eri mieltä jostain. äiti on maailman passsiivis-agressiivisin ihminen, minä en pysty peittämään suuttumusta vaikka kuinka haluaisin. ylireagoimme molemmat helposti, ja anteeksi pyytäminen on aina yhtä vaikeaa. äiti ei ikinä voi myöntää olevansa väärässä, minä nöyrryn nurkkaan ja hukun itsetuhoon.) kahdeksantoista vuotta saman katon alla, kolme vuotta eri kaupungeissa ja yksi vuosi eri maissa, emmekä vieläkään osaa olla vuorokautta riitelemättä. onhan se tavallaan aika surullista - onhan hän kuitenkin äitini, onhan toisistamme välittäminen silti itsestäänselvyys.

(tervetuloa muutenkin kärpäseksi meidän perheen kattoon, parikymppinen pikkuveli laittoi eilen viestiä: hänellä oli ollut toissayönä joku tyttö, joka oli purrut häntä ranteeseen niin kovaa että jokin hermo tms napsahti ja nyt koko kämmen on tunnoton. kysyi minulta, että a) kannattaako varata ja miten varataan aika lääkärille, ja b) mitä hän sanoo äidille kun pitää selittää mitä varten tarvitsee rahat. meinasin ihan rehellisesti tukehtua, nauroin niin lujaa.)

vilkuilen puhelinta harva se minuutti, toivon että joku antaisi minulle jotain muuta ajateltavaa kuin tämä ilta.

(toivo on muutenkin vaarallinen asia, haluaisin kyetä vain tukahduttamaan sen. miksi se on niin vaikeaa, miksi?)

ruin our friendship

pieniä valheita ja suuria salaisuuksia ("no eikä ihan oikeesti, oon aika varma että puolet maailmasta tietää. mutta tietenkin pysyn hiljaa kunnes asia ratkeaa."), alkoholia ja taas lisää alkoholia, kukkaruukuissa palavia pipoja ja vihreiden kissojen päälle kiinaksi kirjoittamista. vesipyssysotaa keskellä olohuonetta ja hyväähuonoa musiikkia.

(ihan hetken aikaa iltani oli mennä pilalle, muut tytöt kauniissa mekoissa ja napakorut vilkkuen ja minä meikittömänä vaaleanpunaisissa tennareissa ja minni hiiri -teepaidassa, oli niin ruma ja muhkurainen olo heidän vieressään että olin alkaa itkeä keskellä hervannan autiota keskustaa. onneksi on heli ja tanssilattia, niistä suurin osa hyvistä illoistani muutenkin koostuu. pelkään loukanneeni häntä kun sanoin häntä kirahviksi (vitun horopää saatana hasta paska ja kirahvi on se jolla pelkään satuttaneeni), toivon että en - oikeasti hän on pieni sopulityttö, ja todennäköisesti ainoa syy miksi jaksan nykyään hymyillä.)

kehtaan väittää, että juhannus oli elämäni paras.

(koulu alkaa vasta seitsemän viikon päästä, ja haaveilen nyt jo jatko-opinnoista lontoossa tai edinburghissa. rakastuin silloin vuosia sitten kumpaankin kaupunkiin ensisilmäyksellä ja yhtäkkiä huomasin tuntevani tube-kartan paremmin kuin helsingin metron, ja haaveilut kesäilloista suomenlinnassa muuttuivat arthur's seatin huipulle kiipeämiseen. siitä on yli vuosi kun viimeeksi olin kummassakaan kaupungissa, ja sormeni syyhyävät päästä selaamaan lentoja.)

ad te

helvetti pääsi irti päiväsairaalalla, kun potilaat vihdoin avasivat suunsa ja kertoivat hoitajille tasan tarkkaan, mikä hoitopaikassa on pielessä. minäkin uskalsin puhua ääneen ("jos mä haluaisin askarrella ja kuunnella musiikkia ja lukea kirjoja niin olisin nuorten toimintakeskuksessa, kuvittelin tulevani tänne hoitoon"), mutta silti ryhmä päättyi juuri siihen mistä me alunperin valitettiin: "no aihe herättää selvästi tunteita, tästä voi sitten puhua omahoitajan kanssa". turhauttaa, mutta helpottaa kun nyt tiedän etten ole ainoa joka haluaisi intensiivisessä ryhmähoidossa sitä intensiivistä ryhmähoitoa eikä pelkästään no mitäs tänään kuuluu ladidaa.

kirjoitusryhmässä oli hoitajan ja harjoittelijan lisäksi vain minä ja yksi toinen, tehtävänanto oli intiimimpi kuin kertaakaan ennen, ja sydämeni hakkasi kivuliaan lujaa lukiessani ääneen kahtasataayhdeksäätoista sanaa. "minä antaisin sinun laulaa, avaisin häkin ovet ja päästäisin sinut lentämään piruetteja ilmassa." ryhmän jälkeen piti mennä suoraan omahoitajan ovelle, näpersin rannekelloni hihnaa ja olin pakahtua.

j'vais

kuusitoista satunnaista faktaa minusta:

olen aivan naurettavan nirso runouden suhteen

jos sää ja itsetunto sallisi, en ikinä pukeutuisi mihinkään muuhun kuin kellohameisiin

kutsun kissaani sipuliksi vaikka sen nimi on jotain ihan muuta
lempielokuvani on keisarin uudet kuviot

omistan aivan uskomattoman määrän sateenvarjoja

olen huono pudottamaan pieniä valkoisia valheita, mutta suurissa asioissa olen liiankin hyvä

haluan isona dobermannin tai schäferin

olen suomenruotsalainen, vihreä, homo, ja vasenkätinen

osaan vähintään alkeet seitsemästä kielestä, ja haluaisin kamalasti opetella kahdeksatta

pidän itseäni pidemmistä tytöistä
jos voisin kuunnella vain yhtä kappaletta loppuelämäni ajan, se olisi kuutamosonaatti

lempikirjani on joko kärpästen herra tai ylpeys ja ennakkoluulo, en oikein osaa päättää
rakastan käsikkäin kävelyä ja vierekkäin nukkumista
en usko jumalaan, mutta välillä puhun hänelle silti

en omista tavallisia sinisiä farkkuja, mutta kyllä turkoosit ja oranssit

minulla on kaksi tatuointia ja neljä lävistystä

so let's do it

valvon ja valvon ja valvon, pakotan itseni elämään päiväkausia muutaman tunnin yöunilla kunnes kehoni vihdoin pettää minut. päiväsairaalalla lipsun takaisiin sherlock holmes -aiheisiin uniin joiden vertauskuvista olen kivuliaan tietoinen - aivoni ottavat päiväsaikaan pinnan alla kuplivat tunteet (entäjos mitäjos haluan haluan mitäjos sittenkin) ja räjäyttävät ne pinnalle silloin kun en pysty puolustautumaan, kun en voi heittää vitsiä ja lakaista aihetta maton alle.

omahoitaja passitti kotiin nukkumaan kun sormeni alkoivat kolmannen kerran nykiä alkavan unen voimasta, muistan etäisesti marjan ihmetelleen miten olen jo kahdeltatoista kotona ennen kuin lahoan sohvalle. herätyskello soi puoli neljältä, pakko minun on kai yölläkin nukkua.

"what?"
"you know. you must know. you're you."

levikset repee

paljon leimoja, matkalla tanssilattialle juotuja drinkkejä ja kulmien takana piileskelyä - saisi olla edes hetken kahdestaan helin kanssa. "vajoot tänne mun hobittitasolle."

ilta oli paras pitkään aikaan, vaikka toisen tyttöystävä saikin järjettömiä kohtauksia aikaiseksi tyhjästä ja minun piti useammin kuin kerran hymyillä vähän vajaan majavan näköisenä jotta saisin naurun taas helisemään. ihmiset olivat mukavia vaikka suurimman osan olin tavannut vain muutaman kerran, ja jokin sisälläni hypähti kun illan päätteeksi helin kämppis pyysi minua heille yöksi; helvetti, ehkä mua ei ihan oikeesti vihata. kiroiluntäytteinen bussimatka ja viimeinen parveketupakka ennen kuin ryömimme sänkyyn, supatamme otsat vastakkain elämän epäreiluudesta mutta hymyilen silti nukahtaessa.

puolenpäivän jälkeen raahaudun bussipysäkille, kanssani bussia odottavat teekkaripojat nauravat dagen efter -olemukselleni. nauran heidän kanssaan ja annan samalla mitalla takaisin, enkä edelleenkään oikein ole uskoa että uskalsin noin vain puhua vieraiden ihmisten kanssa - miesten, kaiken lisäksi. ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen pakokauhu ei noussut haistaessani partaveden, ja hymyilin edelleen törmätessäni koiralenkillä serkkujensa kanssa olevaan marjaan omassa kaupunginosassa.

"pakko jaksaa, jos ei muuten ni seuraaviin bileisiin asti."