i draw a map

kuume saa kaiken särkemään niin pahasti etten voi kun nojata itkua pidätellen marjaa vasten ja antaa (okei, pakottaa) hänen silittää hiuksiani. unilääkkeet pysyvät kaapissa koska pelkään taas painajaisia, valvon kolmattakymmenettäkahdeksatta tuntia. kukaan ei tunnu vastaamaan viesteihini, ei edes lokki, jolle laitoin itkien keskellä yötä avunpyynnön.

(pitkästä aikaa mietin mitä tapahtuisi jos hiljenisin täysin, kuinka kauan ihmisillä kestäisi huomata poissaoloni. marja nyt on tietenkin poikkeus koska asumme yhdessä, mutta entä muilla? helillä ehkä muutama päivä, lokilla pari viikkoa. pojat taas? kuukausi? enemmän? kuinka nopeasti internetin ihmiset tajuaisivat ettei mikään avautumispaikoistani enää päivity?)

ei ole ollut minun päiväni.

if i lay here

"se rikko mut."
"niin."

tv-sarjassa pyörii taustalla kappale jonka jokaisen iskun osaan ulkoa, hoen hiljaa itselleni etten ala itkeä mind over matter mind over matter mind over matter mutta yhtäkkiä kasvoni ovat painautuneet nopeasti kastunutta sohvatyynyä vasten enkä taaskaan saa henkeä. vihaan itseäni, vihaan sitä jotain tuntematonta mutta silti selvästi rikki mennyttä osaa itsessäni "kahdeksantoista tuntia se oli vain kahdeksantoista tuntia" jonka takia en enää ole oma itseni ja pelkään etten enää ikinä tule olemaan. miksen vain voisi pyyhkiä päästäni ensimmistä kahtakymmentäkahta vuotta elämästäni, aloittaa tyhjästä? uusi elämä ilman kerta toisensa jälkeen hylätyksi tulemisen aiheuttamia arpia.

(kaiken lisäksi ystävä - ei, ei ystävä, ex-ystävä - ja sen ex-poikaystävä yrittävät edelleen saada minua puhumaan heille. en ole vastaamassa, en eilisen jälkeen, kun minulle tehtiin harvinaisen selväksi kuinka paljon vähän niin monen vuoden ystävyys hänelle merkitsee. ei, en tänään enkä huomenna enkä todennäköisesti kovin pitkään aikaan.)

this is the end

oon aika varma mua ei oo pari- tai perhesuhteiden ulkopuolella ikinä satutettu yhtä paljon kuin äsken.

apassionata

livahdan hiljaa asunnosta katsomaan auringonnousua takapihalle; taivaalta löytyy kaikkea vaaleanpunaisesta valkoisen kautta syvän siniseen, ulkona tuoksuu aamukaste ja koivu ja ihan kohta elokuu, ja on yksi niistä hetkistä kun muistan miksi en vielä ole lähtenyt pakoon tästä maasta, jossa muistoista niin suuri osa on unohtamisen arvoisia. jokin ilmassa tuo mieleen lapsuuden kesämökillä, ja hetken ajan, ihan hetken ajan vain, unohdan kaiken muun.

siitä on pitkän aikaa kun olen viimeksi valvonut yön läpi ilman alkoholia veressäni. ei edes ole sattunut mitään maailmaa mullistavaa (nauran toissaöiselle paniikille elämän pilaamisesta, ei se ollutkaan mitään katastrofaalista - vähän noloa ja harmittaa etten itse muista, mutta ei mitään mikä ei olisi jo ollut hiljaisuudessakin itsestäänselvää ihan jokaiselle), olen vain lukenut romaanin toisensa jälkeen, keskittynyt maailmoihin jotka ovat tuhat kertaa mielenkiintoisempia kuin minun levottomat puolipainajaiset. nyt aurinko on jo korkealla taivaalla ja mietin että pitäisikö nukkua nopeat aamu-unet ennen kuin lähden ulos kävelemään tylsien velvollisuuksien luo. hengitän.

(mutta silti, osa minusta kihisee edelleen ärsytyksestä; mieltäni ei rauhoittanut täysin edes raivokas tekstiviestiavautuminen helille siitä, kuinka oksettavan hävyttömästi jotkut loukkaavat toisten yksityisyyttä. painu helvettiin ja jätä mut - meidät - rauhaan.)

how to save a life

huutoriita puhelimessa, kirosanat vyöryvät huuliltani kovempaa ja kovempaa kunnes lyön luurin korvaan ja marssin helin huoneesta keittiöön muiden luokse. lähden kämpän toisen asukkaan kanssa ulos rauhoittumaan, vaihtelevin tuloksin: palatessamme en enää kihise raivosta, mutta tyynenviileästi teen täsmäiskun jääkaapin juomaosastolle. maailma ympärilläni alkaa pyöriä nopeammin ja nopeammin ja nopeammin, ja yhtäkkiä olenkin kahdeksan kilometrin päässä, baarin tiskillä tilaamassa drinkkiä jonka olen jo juonut siihen mennessä kun pääsen takaisin tanssilattialle. taistelen pahoinvointia vastaan, onneksi olen jo hetken päästä kävelemässä paljain jaloin bussipysäkkiä kohti.

aamulla näen puhelimessani illalla lähetetyn tekstiviestin lokille "taisin juuri pilata elämäni" enkä tiedä mitä olen tehnyt, kolme tuntia elämästäni on vain hävinnyt, silmäni tuntuvat itkeneiltä ja saatan kuolla ahdistuksesta koska en muista. en suostu päästämään enää yhtäkään kyyneltä ulos vaikka päässäni vilisee kauhuskenaario toisensa jälkeen, käperryn sohvan nurkkaan katsomaan greyn anatomiaa ja odottamaan puhelimen merkkiääntä.

oh, oh

"en saa henkeä, etkö ymmärrä? jalat pettävät alta ja tuntuu kuin jättimäinen levy painaisi rintalastaani vasten enkä saa henkeä en saa henkeä en saa henkeä. välillä kipu sisälläni on niin voimakas että olen varma kuolevani tähän, ihan aikuistenoikeasti, vaikka jokin akateeminen osa minusta tietää tämän kaiken olevan vain päässäni. ehkä olen heikko, mutta itken ja itken ja en saa henkeä."

kirjoitan kunnes en enää pysty pitämään kynää kädessäni, kunnes niveleni ovat jäykkiä ja keskisormen nahka alkaa kuoriutua pois.

(ja taittelen paperin laatikkoon ja käperryn sänkyyn ja en saa henkeä)

sininen yö

"siis ei saatanan helvetin vittu oikeesti tapan kaikki, noi kissat ja ton tiskikasan ja tän vitun lankakerän ja lopuks itteni kaupan päälle voi paskanvitut oikeesti."

päivä ei ole alkanut varsinaisesti rauhallisissa merkeissä, levottomien unien jälkeen turhaudun kaikkiin ja kaikkeen eikä mikään tunnu sujuvan. kiroilen enemmän itselleni kuin vieressäni dataavalle marjalle, puran tunteeni ympäröivään ilmaan enkä oikeisiin ihmisiin. vihaan lyllyvää löllyvää oksettavaa vartaloani, vihaan itsekurin puutetta, vihaan sitä kuinka i'm going to cock this up because let's face it, i'm me and i cock everything up olen jotenkin onnistunut kadottamaan sen itsevarman marien joka sai kaiken mitä halusi - saattoi menettää sen sekuntia myöhemmin mutta aina, aina onnistui.

onneksi huomenna pääsee saamaan vartalon täyteen leimoja, juomaan värikkäitä drinkkejä ja tanssimaan pilkkuun asti. en minä tule unohtamaan, en tietenkään, mutta hei: aina voi yrittää.

bud of the

tiistaikahvit jo tutuksi käyvässä porukassa, minulle tarjotaan autokyydit hervantaan ja takaisin ja jaksan edelleen hämmästellä sitä, että seurastani pidetään. läsähdän sohvalle ja heitän jalkani helin syliin, kiusaan toista ties mistä ja toivon olevani edes osasyy pieniin hymyihin. helin mennessä kämppiksen kanssa hakemaan uutta ruokapöytää minä puhun hiljaisella äänellä heidän ystävänsä kanssa epäterveistä parisuhteista, vihasta ja siitä, mikä on minkäkin arvoista. illalla naputtelen tekstiviestejä myöhään tai kenties kovin aikaiseen asti, marja katselee minua toiselta sohvalta ja pyörittelee silmiään.

(hihassani edelleen piileskelevä ässä on nauraa katketakseen kun selitän hapenpuutteestani, informoi että olen hyvinkin saattanut menettää viimeisimmätkin katu-uskottavuuden rippeet. nauran enkä välitä pätkääkään, suljen vain silmät ja keskityn perhosiin.)

marja sitoi ranteeseeni uuden langan, vanha meni poikki toukokuussa. "tää päällä ei saa suruilla ja et saa ikinä ottaa sitä pois päältä" me sanottiin yli vuosi sitten kun spontaanisti solmittiin toistemme ranteisiin sinistä ja vaaleanpunaista. uusi lankani on musta ja eri kädessä kuin edellinen, mutta ei se mitään - en minä ole sama ihminen kuin vuosi sitten.

(olisi kaikki päivät yhtä helppoja kuin eilinen. tänään taisin hymyillä aidosti ensimmäisen kerran vasta myöhään illalla, olen vain kiroillut ja pyörinyt väkkärää sohvalla. syön ja olen syömättä ja syön, sormeni vipattavat liian levottomina neulomista tai edes kirjoittamista varten, tiuskin jopa syliin ryömivälle koiralle. huudan voimasanoja tyynyyni, kiroan omaa saamattomuuttani ja pelkuruuttani, inhoa itseinhoa kohtaan.

e. e. cummingsin runous rauhoittaa onneksi aina, vaikka ei olekaan ketään jolle voisin lainata lempisäkeitäni. kyllä mä vielä joskus.)

apis

if wishes were horses then beggars would ride

whatever a moon

aloitan kirjoittamisen heti otettuani unilääkkeet. sanat vuotavat paperille sinistä mustetta oi kuinka rakastan sinistä mustetta paljon helpommin, kuin humala mutta ilman pahoinvointia ja spontaania itseinhoa. minuutti minuutilta käsialani muuttuu koukeroisemmaksi, t-kirjainten poikkiviivat pidemmiksi ja i:n pisteet kauemmaksi kirjaimen rungosta, välillä huomaan vaihtaneeni kirjoituskieltä kesken lauseen and while i realise how much of a geek this makes me i'm regularly thankful for legilimency not being a real thing ja takaisin seuraavassa muistini arkistoissa on kymmeniä ja taas kymmeniä eri lokeroita. välillä puhelimeni viestiääni keskeyttää tulvan, hymyilen valokuville ja selitän merirosvoista ja kirosanoista kunnes puhelin ja kynä eivät kumpikaan enää pysy käsissäni. kauneita uneja.

aamulla kestää kauan muistaa vihreäraidallisen paperin olemassaolo, kaivan sen esiin päiväkirjan sivujen välistä ja naurahdan lukiessani tokkuraisia ajatuksiani. välillä on ihan hyvä pitää salaisuuksia - vaikka kovin moni muu ei tunnu tajuavan niiden olevan sellaisia.