let this be a warning

olen valmis itkemään turhautuneisuudesta - kolmenkymmenenkahden tunnin päästä minun on tarkoitus laulaa luoja-ties-kuinka-suuren yleisön edessä, ja kurkustani lähtee vain säälittävää pihinää. kuoropoika lausuu ystävällisiä sanoja ja lähettää virtuaaliteetä, puhumme psykosomaattisista oireista ja stressisairastamisesta; siihen on tietenkin syynsä miksi aina vietän kolmasosan syksystä sairaslomalla, mutta ei se oloani varsinaisesti paranna. marjan maailman ihanin eksä sini tuli käymään toissapäivänä, toi sushiainesten lisäksi minulle purkin mustikkamuffinsiteetä ja sanoi ajatelleensa minua kun näki sen. yritän pysyä positiivisena mutta välillä on niin kovin vaikeaa.

olen viime viikkoina kirjoittanut kamalasti kirjeitä. joka ilta istun hetkeksi alas ja annan kaunokirjoituksen tulvia ulos lempikynästäni, sanon sanoja joita en muuten halua-uskalla-pysty kommunikoimaan. poliklinikan sairaanhoitaja sanoo tätä oikein hyväksi ideaksi, saan purettua tunteitani suoraan ilman mitään katastrofaalisia seurauksia: välillä ne ovat suuria ja syvällisiä (olen äkkipikainen paska ja epäröin jos minuun ei kiinnitetä huomiota, mutta miksi minä kaikista ihmisistä päästäisin irti ystävästä vain siksi, että hänellä on vaikeaa?), jotkut ovat täynnä katkeraa kiroilua (miten sä pystyit tekemään niin, miten on fyysisesti mahdollista sanoa niin ihmiselle jota muka rakastaa?) ja jotkut ovat suloisen haaveilevia (asioita joita haluan sinun tietävän: kun annan hiusteni kuivua luonnollisesti, ne laskeutuvat keskijakaukseen ja näytän kuin kuuluisin backstreet boyseihin), mutta jokainen on rehellinen ja täynnä tunnetta. osa on entisille rakkauksille lukioeksä yliopistoeksä lappityttö, osa on muuten vain elämäni tärkeimmille marja lokki heli pikkuveli ja jotkut ovat ihmisille joiden rooli elämässäni ei ole vielä loksahtanut paikoilleen välillä näen unta sinusta tai joita en vielä ole tavannut toivon että sinulla on siniset tai vihreät silmät mutta rakastaisin sinua vaikka ne olisivatkin ruskeat.

en millään malttaisi odottaa sitä päivää kun epävarmuus ja ahdistus on jo takana, kun silitän koiran päälakea ja kamalat opiskeluvuoteni ovat vain muisto. menisin keittiön lattialle juomaan aamuteetä ihan nostalgia-arvon vuoksi, suutelisin puolisoani ja lähtisin aamulla töihin kiitollisena jokaisesta hengenvedosta.

my whole existence

facebook kilahtaa viestien tippuessa postilaatikkoon, luen hämmentyneenä mutta sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa. romantiikka on välillä ihan yliarvostettua, nauran pienessä särkylääkepöllyssä ja vilkuilen kalenteria huudellen samalla olohuoneessa istuvalle marjalle aikataulukyselyitä, haluan minuuttien tuntien päivien nopeutuvan just nyt.

(vihaan sairastamista, olen pahemmassa flunssassa kuin ikuisuuteen ja tietenkin missaan kaiken tärkeän, tänään olisi ollut pitkä koulupäivä ja illalla kenraaliharjoitukset. perjantaina ja lauantaina konsertit, tapan jonkun tapan jos en ole tervehtynyt siihen mennessä, kuumeen ja minkä tahansa muun kestää mutta paha mennä laulamaan jos hengitystiet eivät toimi.)

gravity

i'm falling through the doors of the emergency room 
can anybody help me with these exit wounds 
i don’t know how much more love this heart can lose 
and i'm dying, dying from these exit wounds

feel the city breaking

pakko saada muuta ajateltavaa kuin ruukkukasvien eri kastelujärjestelmät, joten tässä, ottakaa lisää satunnaisia faktoja:

useimmiten suustani lipsahtava kirosana on ruotsin kielen fan

paras viini on chileläistä ja rutikuivaa tai espanjalaista ja puolet sokeria

minulla on seitsemän korvareikää, yksi lävistys ja kaksi tatuointia

lempinovellini on sarah perkins gilmanin 'keltainen seinäpaperi'

kirjoituspöytäni laatikossa on kaksikymmentäkolme kirjettä joita en ikinä lähetä

minulla on taipumus ihastua aivan liian nuoriin tyttöihin

luen keskimäärin viisikymmentä romaania vuodessa...

...ja seitsemän kirjahyllyäni alkavat pikkuhiljaa pursuta yli

minulla on harvoin yhtä seksikäs olo kuin työhaalarit ja t-paita päällä

oma kehu haisee mutta teen maailman parasta juustokakkua

sain katolilaisen kasvatuksen mutta olen onneksi löytänyt oman polkuni

pikuveljeni on ainoa ihminen jonka vuoksi tekisin kirjaimellisesti mitä tahansa

käytän meikkiä noin yhtenä päivänä kymmenestä enkä ikinä koulussa

olen ehdollistanut itseni tiskaamaan kuullessani ranskalaista räppiä

mister i'll

välillä mietin kaikkia kertomiani valheita tunteita sanoja tekoja ja ihmettelen aivojani, minulla pitäisi olla huono omatunto mutta oikeasti se tuntuu vain aivan helvetin yhdentekeviltä. en kadu itse synnin tekemistä ollenkaan ja tiedän olevani kamala ihminen - se mitä kadun on sanomattomat sanat ja pelkuruus joka valheisiin johti. olen sen hänen jälkeen yrittänyt olla rehellinen, sanoa asiat ääneen vaikka kuinka pelkäisin kaiken romahtavan, heittäytynyt täysillä vaikka pelkäisin putoamista, ja nykyään ainoat valheet ovat niitä joilla yritän minimoida aikaisempien niiden hänen apua en saa henkeä sanojen tuhon. lokki tietää kaiken ja marja osan, kaikki muut saavat kerta toisensa jälkeen peilin edessä harjoitellun tarinan; on ihan tarpeeksi että minä elän tietoisena teoistani, ei mikään määrä selittelyä muuta mennyttä.

(päiväunilla näin taas painajaista otavasta. kyllä, kyllä minä kadun asioita, vaikkakin aivan vääristä syistä.)

tasan viikon päästä tulen kotiin ravintolasta syyskauden päättymisen juhlimisen jälkeen, menen nukkumaan ja seuraavana aamuna pääsen taas hengittämään minulle tuntemattoman maan ilmaa.

let's go out and

aamulla herätessäni tyynyni haisee tequilalta ja sängyssäni on jostain syystä koivun lehtiä, päässä humisee ja haluaisin mieluummin kuolla kuin kestää enää sekuntiakaan tätä krapulaa.

en muista kumman idea ne aamuyön shotit (kuinka monta niitä oli, neljä?) olivat, mutta näin jälkikäteen ajateltuna ne olisi ehkä voinut jättää väliin.

oh, oh

"mä harkitsin pitkään olevani kertomatta sulle."
"mitä? tota äskeistä siis?"
"niin."
"miks?"
"tiiän mitä mieltä oot enkä halua että tuomitset mua."
"en mä sua tuomitse."

kerroin sittenkin, marja katsoo minua säälivin silmin mutta hiljaisuus välillämme ei ole epämukavaa. maailmassa ei ole montaa ihmistä kenen hyväksyntää tarvitsen yhtä palavasti isi veli setä lokki mutta marja on yksi niistä.

haaveilen taas nimeni vaihtamisesta ja ulkomaille muuttamisesta, yritän muistaa että vaikka voin paeta paikkoja, en voi paeta itseäni.

beauty and the

olen niin väsynyt etten millään jaksa, haluan jo että on huomisilta. ei herätyskelloa aamulla kukonlaulun aikaan, ja maailman rakkain pieni kiharatukka tulee nauramaan kanssani illaksi. minttukaakaota, sokerista siideriä ja asfaltilla kopisevia korkokenkiä - on ollut niin ikävä että vatsassani kuplii pelkästä ajatuksesta.

tänään lähdin aikaisin koulusta, polvessa pistävä kipu ja päässä sumenee, kotiin päästyäni syön enemmän särkylääkkeitä kuin saisin ja varastan kolme tuntia unta olohuoneen sohvalla. huomenna on taas pakko jaksaa, html:ää ja videonmuokkausta ja leikkokukkien tunnistustentti latinaa latinaa latinaa, pakko jaksaa.

(bussissa vieressäni istui nainen, jonka kaulasta leijaili marc jacobsin daisy-tuoksu. hämmennyin niin pahasti että oli pakko vaihtaa paikkaa toisen penkkirivin vapautuessa, mutta en ehtinyt ennen kuin pääni oli täynnä muistoja jotka mielummin jo unohtaisin.)

shuffle

en edelleenkään usko että katkarapu on hyvää, mutten silti muista milloin olen hymyillyt yhtä leveästi kuin tunti sitten. vilkaisen kirjoituspöytääni, jonka päällä on toissayönä kello nolla kolme kolme viisi valmistunut, jostain herran syystä kaunokirjoituksella kirjoitettu teksti. elämä on välillä ihan hassua.

tänään oli hauskaa koulussa, vaaleatukkainen tyttö nauroi kanssani ja käynnistin muiden ruohonleikkureita ja kärräsin multaa kottikärryillä. kotona nukun päiväunet, marja on kamalalla tuulella mutten anna hänen häiritä; kohta syön jäätelöä ja käyn koiran kanssa ulkona ja menen nukkumaan pelkäämättä yötä.

terve, metsä / terve, vuori

"kuivaa tukkas ennenku meet ulos."
"no en tasan jaksa!"
"marja, ulkona on pakkasta."
"en välitä."
"kuivaa tukkas."
"äyyyh okei."

välillä nauran miten fucking domestic ain't it elämäni kaikesta huolimatta on, salkkareita ja ruoanlaittoa ja satoja kertoja toistettuja vitsejä joita vain me kaksi ymmärrämme. onhan minulla välillä ikävä yksin asumista, mutta marjalla on minuun vain ja ainoastaan hyvä vaikutus: juon vähemmän, tupakointi on vähentynyt neljästä askista viikossa yhteen kuukaudessa, syön ja nukun säännöllisemmin... ihan kaikki. suurimman osan ajasta en yhtään ymmärrä mitä olen tehnyt ansaitaakseni tuollaisen parhaan ystävän. olemme tunteneet kolme vuotta ja joitain kuukausia, olleet ystävinä erottamattomat vuoden ja neljä kuukautta, ja asuneet saman katon alla tasan puoli vuotta. olen niin helvetin onnekas etten käsitä.

ylihuomenna on keskiviikko ja siitä on enää kaksi päivää perjantaihin, lojun sohvalla ja höpötän tuhatta ja sataa margaritasuunnitelmista ja lempiravintolasta ja koulutyttöihastuksista.

nämä on niitä iltoja, kun kaikesta huolimatta muistan etten ole yksin. en malta odottaa sitä päivää, kun tajuan vihdoin eläväni taas. minulla on ikävä onnellisuutta.

(koulussa tytöt kirjoittavat lapulle millainen olen, iloinen ja pirteä ja avulias ja hymyilevä ja positiivinen, naurattaa ajatus heidän ilmeistään jos kertoisin heille öistä jolloin ainoa asia joka minut pitää hengissä on muistutus siitä etteivät kiltit tytöt jätä ruumiita toisten siivottavaksi.)