sävel kaukaa

eilen näin fysioterapeuttiani viimeistä kertaa, vietin melkein koko tunnin lattialla yrittäen rentouttaa lihaksiani. ajan loppuessa kapusin tuolille ja puhuimme edistyksestäni hoidon aikana ja vielä edessä olevista haasteista. aina yhtä hymyilevä nainen pyytää minua yrittämään nauttia kesästä, koska kuulemma ihan oikeasti ansaitsen sen. mutta, enhän minä, sitten kun, mutta.

loppupäivän vietinkin lokin kanssa kaupungilla, ostin stockmannilta vihreät korkokengät ja lokkikin löysi alennushyllystä leviksen farkut. kahvilassa uskalsin tilata soijalatteni seuraksi aivan hillittömän kokoisen vaniljawienerin, ja lojuttuamme yli tunnin koskenrannan nurmikolla päätimme lähteä katsomaan molempien ikisuosikki jurassic park. ostin suklaata elokuvateatterin pimeyteen enkä edes halunnut kuolla. ehkä tämä tästä vielä joskus. (aikaisemmin päivällä fysioterapeutti sanoi "aina toi 'ehkä' tai 'joskus' välissä kun puhut itsesi hyväksymisestä, pelottaako ajatus sua?" kyllä, pelottaa.)

heli tuli käymään tänään iltapäivällä ennen kuin lähdin taas laulamaan, istuin kissankarvojen keskellä keittiön lattialla ja kuuntelin tyttöä edessäni, katsoin kun ohuiden sormien rystyset kalpenivat vitivalkoisiksi niiden puristaessa tuolin selkänojaa. pikkuinen on jo valmiiksi niin hajalla, ei hän ansaitsisi yhtään lisää paskaa niskaan. en ehkä ole maailman objektiivisin tässä tapauksessa, mutta rajansa kaikella.

huomenna arviointikäynti päiväsairaalalla. pelottaa aivan kamalasti.

riemu

Minun sydämeni on mennyt ilosta umpisolmuun.
Ja aivoni kiehuvat,
sillä niihin on sattunut riemun polttopiste,
niin, niin, juuri.

En tunne tätä pulppuilevaa itseäni,
joka niin vauhkona reuhtoo.
Olen toisaalta aivan pieni
ja toisaalta suuren suuri.

Minä tahtoisin kipristellä ihan yhdesssä sykkyrässä
ja samalla
kieppua huutaen, nauraen ylitse kotipihan.

Mutta huutoni vaimenee soperteluksi,
nauruni nyyhkytyksiksi
ja ... no mutta, minähän itken ihan.

- Eila Kivikk'aho, "Riemu" (1942)

(sisäisesti vielä yliopistossa kirjallisuutta opiskeleva minäni ei yksinkertaisesti anna lupaa muuttaa toisen kirjoittamia suuria kirjaimia pieniksi, ei vaikka kuinka oma taiteellinen silmä protestoisi.

käyn läpi lukioaikaisia runokansioitani enkä tiedä mitä tuntea.)

if i was a wealthy girl

haluaisin kamalasti lähteä ulos aurinkoon, bussilla keskustaan shoppailemaan ja pyörällä takaisin kotiin. en kuitenkaan saa itseäni sängystä ylös, pelkkä ajatus elämästä ahdistaa, puhumattakaan pukukopeista ja 360-asteisista peileistä. miten kaikesta tuli yhtäkkiä niin vaikeaa? makaan sängyssä ja katson doctor who:ta, välillä uskallan kurkistaa verhojen välistä ulos aurinkoon. "siellä tuulee, palelisin varmaan kuitenkin, turha avata ovea." pidättelen itkua, itkua oman säälittävyyteni takia, ja käyn keittiössä hakemassa vielä toisen ruisleivän vaikka huomenna on punnitus.

tämä ei ole parhaita päiviäni.

1972

(hei, heli, olen päässyt elossa kotiin. toivottavasti olet jo autuaasti unessa, kiitos seurasta. ♥)

öiset lähiöt tuoksuvat aivan erityiseltä. jokaisella vuodenajalla on omat tunteensa, mutta vaaleanpunainen taivas ja nurmikon päällä leijuva usva, kesä, tuoksuu aivan yhdysvaltojen itärannikolta. välillä olen aivan varma olevani vieläkin pikkuveljen kanssa kodin takapihalla teltassa nukkumassa, kinastelemassa kumpi saa ohuemman makuupussin ja milloin pieni lyhty vihdoin sammutetaan.

lopulta havahdun kuitenkin todellisuuteen, en ole enää huoleton yläasteikäinen ja siitä on jo monta vuotta kun lentokone laskeutui lopullisesti suomeen. iltaviineilyksi vaihtunut päiväkahvi helin ja tämän ystävien kanssa oli kuitenkin ihana, selvisin hyvin vieraista ihmisistä ja kovista äänistä ja helin siskon ajattelemattomista ruokamöläytyksistä, ja vain ajatus nälkäisistä kissoista ja säännöllisestä unirytmistä sai minut yhden jälkeen lähtemään kävelemään melkein viittä kilometria kotiin - vaikka heli kovasti yrittikin saada minut jäämään juttelemaan ensimmäisen bussin lähtöön asti. siitä on pitkä aika kun joku on oikeasti vaikuttanut välittävän minusta niinkin paljon, ja sydäntä lämmitti viileästä yöstä huolimatta.

kauneita uneja.

you wouldn't like me

en tiedä mitä kirjoittaa. eilen ahdistuksen vain pahetessa kellon viisarien tikittäessä päädyin ahmimaan, kasvispizzaa ja sipsejä kaksin käsin kurkusta alas. en ymmärrä miksen voi hallita tunteita muuten kuin syömällä tai olemalla syömättä, olo nukkumaan mennessä oli vielä pahempi kuin päivällä ja tiesin jo kauppaan kävellessäni että tulee olemaan. (enkä edes ala puhua tämän päivän aamupainosta. onneksi olen nykyään sen verran fiksumpi että sentään tiedän etten ole lihonut niin paljoa, se on vain ruokaa elimistössäni, mutta silti. ahdistaa.)

olen vihdoin ymmärtänyt miksi paraneminen on niin vaikeaa. ei riitä että päättää nyt parantua, vaan se päätös pitää tehdä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, ennen jokaista ruokailua, monta kertaa päivässä. leikittelen ajatuksella, onhan terveellisestikin mahdollista laihtua ja se olisi todennäköisemmin pysyvämpää, ehkä hymyilisinkin enemmän jos en koko ajan olisi joko nääntynyt tai ähkytäynnä.

(pelkään etten pääse kouluun ja romahdan, mitä hyötyä mun on yrittää parantua jos mun maailma taas kaatuu kolmen viikon päästä, tiedän ettei niin saa ajatella mutta ajattelen kuitenkin.)

faintly

laulaessa jaksan hymyillä, alan vihdoin oppia että ehkä minut on otettu sinne syystä, ehkä minä oikeasti osaankin jotain. uusi ystävä pyysi minua yksille harjoitusten jälkeen ja minä hämmentyneenä suostuin, ihan liian myöhään illalla kotiin polkiessa mietin että mistä lähtien humallun näin voimakkaasti kahdesta 16cl viinilasillisesta. ehkä sillä on jotain tekemistä ruokamäärien kanssa, vaikka eivät ne mitään kovin pieniä ole. (eivät kovin suuriakaan, mutta en jaksa ajatella sitä en jaksa, haluan vain pois.)

tänä aamuna menee hermo ihan kaikkeen, vedet ovat poikki jonkun typerän remontin takia, kaveri teki oharit, näen peilistä vain liikaaliikaa enkä millään muista syitä olla pysymättä erossa terästä.

haluan vain nukkua.

oksalla

hetken ajan luulin aamulla nähneeni peilistä kauniin, sopusuhtaisen naisen, mutta sitten havahduinkin taas todellisuuteen. hui, läheltä liippasi.

(kirjoitan paperipäiväkirjaan julmia sanoja, vihaan itseäni ja vihaan vanhempiani ja vihaan ihan kaikkea. holding on to anger is like drinking poison and expecting the other person to die, mutta minun on niin kamalan vaikea hyväksyä kaikkea.)

sä katsoit silmiin

"vittu herää."

pinni jaksaa ja jaksaa ja jaksaa yrittää takoa minuun järkeä. en ymmärrä miten tämä voi olla niin vaikeaa, en edes ymmärrä miten ylipäätään sairastuin - minunhan piti vain vähän laihduttaa, karistaa masennukseen ahmitut kilot pois. terapeutti ja psykiatri ja terveydenhoitaja ja ravitsemusterapeutti ja fysioterapeutti kaikki sanovat samoja sanoja, tätä mukaa tapat itsesi etkö sä marie ymmärrä SÄ TAPAT ITTES. vaikka en ole varma haluanko elää, olen kyllä varma etten halua kuolla sydänkohtaukseen ennen kahtakymmentätoista syntymäpäivääni.

pitäisikö minun ihan oikeasti yrittää päästää tästä irti?

(ajattelin opetella longboardaamaan. tarvitsen sitä varten energiaa, ja sitä paitsi, miten voisin ikinä jaksaa syksyllä koulussa jos olen pyörtymispisteessä niin kuin eilen taas.)

poistin painolistan sivupalkista. pieniä askelia.

hold your breath

sain eilen tietää, että isoisälläni on syöpä, josta hän ei tule selviämään hengissä. kahden vuoden päästä hän on kuollut, eikä ole mitään mitä voin tehdä estääkseni sen. en kestä ajatusta, en osaa ollenkaan käsitellä kuolemaa; miten minun on tarkoitus vain odottaa sitä, että hän yhtäkkiä muuttuu ruumiiksi?

pelkään, että isoisäni kuolee peläten minun kohtaloani. pelkään että minun sairauteni aiheuttaa hänelle ylimääräistä stressiä, mikä vuorostaan pahentaa hänen kuntoaan entisestään. pelkään että hänen todennäköisesti viimeistä vuottaan varjostaa hänen ainoan tyttärentyttären itsensä kiduttaminen.

ajatus syömishäiriöstä paranemisesta pelottaa enemmän kuin melkein mikään muu. mitä jos päädyn vain huiputtamaan itseäni, kuvittelemaan että olen sopiva vaikken oikeasti ole? mitä jos epäonnistun täydellisesti ja päädyn häpeissäni valehtelemaan tännekin? mitä jos en pysty sekä laihtumaan että parantumaan? rakastan muodokkaita naisia, mutta mitä jos en ikinä pysty hyväksymään itseäni sellaisena?

en tiedä, mä en vittu tiedä, tätä kaikkea minä ajattelen ja siltikään en ole tänään syönyt tarpeeksi paljon.

this party

ravitsemusterapeutti puhuu koko tunnin ajan asiantuntevan rauhoittavalla äänellä, minä vastaan kysymyksiin mutta muuten olen hiljaa. enhän minä oikeasti voi syödä noin paljoa lihomatta? lähden hieman rohkaistuneena kauppaan kotimatkalla, mutta viime hetkessä iskee paniikki - ostankin vain ateriankorvikepatukoita ja omenoita ja suunnitellun valmispasta-aterian lisäksi. kai minä silti yritän, kalorit pitäisi kuulemma saada joka päivä tuhanteenneljäänsataan. (lokki tulee kohta tänne iltapäiväksi, hän haluaa varmasti jäätelöä.)

marja on lähtenyt brasiliaan, muutaman tunnin päästä hänen vanhempansa tulevat hakemaan koiran heille hoitoon kunnes marja tulee takaisin. olen yksin asunnossa kolme viikkoa.

pelottaa.