diamonds

välillä tuntuu kuin sekoaisin tästä tietämättömyydestä, tästä turhautumisen määrästä. harkitsen laittavani viestiä ässälle: yllättävä liittolainen, ässä hihassani, joka tietää yhdestä tietystä kiemurasta enemmän kuin kukaan muu - tai ei välttämättä enempää, aika hyvin minä olen marjalle pitkin viikkoja kiroillut, mutta ässä ihan oikeasti ymmärtää mistä puhun. tiedän mitä hän vastaisi: "jaksa vaan, kyllä se oikea hetki vielä koittaa, oot ihan huippu." tuntuu hassulta kysyä kun tietää jo vastauksen, mutta välillä se on vain pakko kuulla jonkun toisen suusta.

eilen annoin itselleni luvan syödä marjan tekemää käärretorttua ja jopa leipääkin, olinhan minä aamulla pyöräillyt viereiseen kaupunkiin ja takaisin ostamaan työvaatteet (minä, minihameinen ja korkokenkäinen lipstick lesbian, päälläni turvakengät, työhaalarit ja raksatakki, herrajumala). tänään taas juoksen juoksen juoksen, jos kerran olen asettanut tavoitteen niin minähän en vittu luovuta. vaa'an numerot alkavat hivuttautua hitaasti alaspäin, tiedän että pitäisi syödä enemmän muttakun. niin, muttakun.

they're taking the hobbits

"if i've learned anything from video games, it is that when you meet enemies, it means that you're going in the right direction."

tänään tilasin varustelekasta housut, enkä edes ahdistunut ottaessani mittojani oikean koon löytämistä varten. (samalla tajusin säästötililläni olevan kolmesataa euroa joiden lähteestä ei ole mitään tietoa. hämmentävää.)

(rakastan tarua sormusten herrasta.)

and then there were

isoisän keuhkojen toimivuus on laskenut taas kymmenellä prosentilla. hän ei tule ehtimään kuolla vanhuuteen eikä edes syöpäänsä; joku päivä milloin tahansa milloin tahansa en kestä hänen keuhkonsa pettävät lopullisesti ja hän tukehtuu, se tulee kestämään pitkään ja olemaan kivuliasta ja minä olen kauhuissani. äiti pyytää olemaan ajattelematta asiaa liikaa ja näkemään isovanhempia usein kunnes he lähtevät takaisin espanjaan, mutta miten minä voin olla ajattelematta sitä että mikä tahansa kerta voi olla viimeine? miten voin olla näkemättä painajaisia joissa tukehdun eikä kukaan ympärilläni tee mitään? miten voin edes alkaa kuvitella maailmaa jossa vanhukset onkin yhtäkkiä vain mummi?

kissa tulee syliini puskemaan ja kehräämään niin kuin aina itkiessäni, marja käskee (käskee, ystävällisesti ja muka-huolettomasti mutta silti, ei enää vain sano että saan jos haluan) minut syömään tekemäänsä ruokaa, marjan täällä oleva puolisko esittää ettei huomaa turvonneita silmiä ja laikukasta naamaa.

voittajaa

juokse nopeammin juokse pidempään juokse juokse juokse juokse

kävin ensimmäistä kertaa ikuisuuteen vaa'alla ja nyt haluan lähinnä kuolla. yritän syödä tarpeeksi, syön syön syön kunnes oksettaa (kaksi tofunakkia öljyssä paistettuja kasviksia kaksi leipäviipaletta lasi soijamaitoa) ja istun täristen pöydän ääressä, en uskalla nousta jotten taas mene vessaan. ehkä jos olisin viisi kiloa kevyempi, vain viisi kiloa, olisin vähän onnellisempi? vihaan tätä typerää logiikkaa, vihaan petturillisia aivojani.

(onnistuin jotenkin täydellisesti poistamaan kaksisataaviisikymmentä koulutehtävää varten otettua valokuvaa. vituttaa enemmän kuin vähän.)

feeling like a

en ole varma alkavatko uudet lääkkeeni toimia vai mitä oikein tapahtuu, kun yhtäkkiä tuntuu että minulla on paljon enemmän energiaa. tai ei, ei energiaa itsessään, vaan minulla on voimia käyttää sitä energiaa eikä vaan maata sängyssä turhautuen kaikkeen (itseeni). olo kohenee päivä päivältä jonkin verran, ja eilinen oli jo aivan ihmeellinen:

• nousin pirteänä sängystä puolenpäivän aikaan, 
• kävin koiran kanssa lenkillä, 
• tein tunnin koulutehtäviä, 
• kävelin kaksi tuntia koiran kanssa ulkona metsästäen kukkia kasviota varten, 
• kävin kaupassa, 
• otin tunnin aurinkoa takapihalla (en tietenkään muistanut laittaa aurinkorasvaa muualle kuin kasvoihin ja nyt yläselkäni muistuttaa keitettyä rapua), 
• pesin kolme koneellista pyykkiä, 
• tiskasin, 
• kävin koiran kanssa neljänkymmenen minuutin juoksulenkillä, 
• kävin suihkussa, 
• ja ennen nukkumaanmenoa katsoin hetken televisiota marjan ja hänen tyttöystävänsä kanssa. 

en muista milloin olisin viimeeksi saanut noin paljon aikaiseksi yhdessä päivässä! toivon niin paljon ettei tämä ole vain muutaman päivän häiriö, pakollinen nousu putoamista varten.

keskiviikon yhdenyönjuttu on ottanut minuun yhteyttä vähintään kerran päivässä siitä lähtien, hän ei todellakaan tuntunut tajuavan vihjeitäni että evvvk. lopulta piti vääntää rautalangasta sä oot ihan kiva tyyppi mutta keskiviikkoinen oli vain humalaista seksiä, en oo kiinnostunut mistään sen suuremmasta - josko nyt voisin vihdoin kirjautua facebookiin tai tarkistaa puhelimeni odottamatta kauhulla postilaatikossa olevia viestejä.

in green

jäätelöä stockmannin kahdeksannessa kerroksessa, naistenvaateosaston alekorien kiertämistä ja tutun amerikkalaisittain taittavaksi englanniksi nauramista. minulla oli lempivaatteeni päällä ja jopa veli sanoi miten kivalta näytän, onnistuin olemaan itkemättä kun näin isovanhempani ensimmäisen kerran isoisän lähestyvästä kuolemasta kuultuani, äitikään ei vittuillut kertaakaan ja tarjoutui jopa maksamaan koulua varten tarvittavat työvaatteet.

rautatieasemalla en millään olisi halunnut päästää pikkuveljestä irti, yritän olla ajattelematta kuinka nopeasti hän kasvaa ja kuinka hänkään ei enää oikeastaan ole lapsi - kun vuoden päästä näen hänet seuraavan kerran, pikkuinen tulee jo olemaan kaksikymmentävuotias, vaikka juurihan hän täytti kuusitoista. illalla lähetän tekstiviestin ily lil bro, take care of yourself k, ja vasta monta tuntia myöhemmin tajuan etten ikinä ennen ole kertonut hänelle edes noin lyhyin sanoin rakastavani häntä.

(elektroniikkaosastolla äidin ja veljen katsoessa kuulokkeita minä livahdin kassalle ja ostin miles davisin kind of blue -levyn. se muistuttaa kymmenestä harakasta, uusista mahdollisuuksista ja ullakkohuoneista, mutta siitä on jo pitkän aikaa kun ne muistot ovat surettaneet. nyt vain makaan sängyllä ja annan kehoni väristä trumpetin voimasta, ajattelen tulevaa ja hengitän.)

the dreams in which

nojaan täristen vessan seinään, punertavat silmät tuijottavat minua peilistä takaisin. "se oli viimeinen kerta", kuiskaan kuvajaiselleni, ja melkein jopa uskon itseäni.

(marja lähti taas turkuun, sanoo tulevansa ylihuomenna takaisin mutta hänet tuntien menee taas viikko. ei minulla ole täällä parempaakaan tekemistä.)

huomenna pitää viettää päivä äidin ja veljen kanssa, äiti lähtee ylihuomenna takaisin kiinaan ja veli seuraa pian perässä. en millään jaksaisi äitiä, kaksi päivää kolmessa viikossa on ihan liikaa, mutta isovanhempani saattavat liittyä seuraamme ja heidän takia on pakko jaksaa - isoisällä on alle kaksi vuotta elinaikaa jäljellä, ja hekin asuvat ulkomailla kymmenen kuukautta vuodesta.

postissa tuli koululta kesätehtävät, ensimmäisen viikon lukujärjestys ja yrittäjyysleiri-info. jälkimmäinen kauhistuttaa, miten minä pystyn nukkumaan vieraassa paikassa vieraiden ihmisten ympäröimänä? minun on pakko luottaa uniseuraan ellen halua vain valvoa; kestän lokin ja helin sängyt, mutta siitä on vuosia kun olen viimeeksi ollut yliopistokaverien sohvilla punkkaamassa, ja pelkkä ajatus että jäisin yhdenyönjutun luo nukkumaan on naurettava. yhtäkkiä pitää koko päivän kestävän kouluhomman (sosiaalisen kouluhomman) jälkeen nukkua jossain salin lattialla tuntemattomien teini-ikäisten keskellä. apua.

a little bit of mary

"ei vitun vitun vittu, oksensin just ruusupensaaseen. mä en enää ikinä juhli mitään, ikinä."

kello nolla neljä neljä kahdeksan, katson puhelimen gps:stä että miten helvetissä pääsen kotiin. olen jo puolessavälissä neljän kilometrin matkaa kun tajuan uusien korvakorujeni irronneen vieraassa sängysssä, mutten laita toiselle viestiä - hetki hetkeltä hävettää enemmän, ei tämän näin pitänyt mennä, ei todellakaan. saavuttuani vihdoin kotiin katson peiliin ja näen punaisilla läiskillä koristellun kaulani, enkä ole ikinä ollut yhtä kiitollinen siitä että marja on jo nukkumassa.

en taida juoda enää hetkeen.

born to run

"en mä oo kertonut siitä muille kuin lokille."
"miks?"
"se on, tai oli, liian... liian tärkeä kai. niin paljon oli vaakalaudalla, en mä uskaltanut puhua ääneen."

eilen makasin marjan huoneen lattialla itkien sen yhden takia joka olisi voinut olla. en ajattele häntä kovin usein, en enää, mutta välillä suru iskee silti niin voimakkaasti etten saa henkeä.

tänään on onneksi ollut hyvä päivä, kävin lokin kanssa huvipuistossa ja oli ihana nähdä vanhoja työkavereita, meno oli vähintään yhtä hulvattoman (ja todennäköisesti työolosuhteisiin sopimattoman, mutta viis siitä) härskiä kuin viime kesänä - kaksi minuuttia kättelyn jälkeen spekuloin yhden uuden kanssa sitä, kuinka meidän pitäisi harrastaa seksiä jääkaappia vasten. nauroin välittämättä liian suurista hampaistani ja lupasin mennä huomisiin bileisiin. jossain sisälläni kutittaa.

(ostin huvipuistoilun jälkeen farkut, jotka saavat perseeni näyttämään maagiselta. olen aika varma, ettei alavartaloni ole näyttänyt yhtä hyvältä sen jälkeen, kun teini-ikäisenä lopetin uimahypyn.)

again

koska elämässäni on viime aikoina ollut ihan liikaa surua, tässä on lista satunnaisista asioista, jotka saavat minut nauramaan:

• laaman muotoiseksi muuttuva kaktus keisarin uusissa kuvioissa
• tämä, ihan joka kerta
• kun muistan sen aivan naurettavan, ihanan sammakkokuvioisen pyjaman jonka vedin helin luona päälleni
• marja, kun hän spontaanisti huutaa DEMONILAAMA kesken mitä tahansa ja minä vastaan silmiä räpäyttämättä
• koira joka leikkii ihan liian suurella kepillä
• tanssilattia kello nolla kaksi kolmekymmentä, värikkäät drinkit ja huono suomihop ja omistani kiinni pitävät kädet
• "ladies and gentlemen, we are now ready to start our descent to london stansted airport"
• vuoristoradat, ihan kaikki särkänniemen vauhtimadosta universal studiosin hulkiin
• kun joku tekee minulle mitään mihin liittyy dinosaurukset (marja teki minulle viime vuonna dinosauruksen muotoisen syntymäpäiväkakun, kyyneleet kihosivat silmiini kun nauru kupli niin voimakkaasti sisältäni)
• "malfoy was screaming and holding harry so tightly it hurt" -harry potter and the deathly hallows, hihihii
• humalaiset tekstiviestit keskellä yötä

nauru on aivan uskomaton asia, siis miettikää oikeasti, nauramme koska kehomme eivät fyysisesti kykene pidättelemään sitä ilon määrää -