you really

työhaalareita (käytännölliset mutta valitettavan rumat) ja lapioita ("mä voin ottaa ton hobittikokoisen") ja ruohonleikkureita (nauran ilosta kun vihdoin alan hallita ajettavan leikkurin) ja vaikka mitä, päästessäni kotiin olen niin poikki etten voi kuin rojahtaa sohvalle. valitettavasti gordon ramseyäkin kuunnellessa pitää tehdä töitä: pitää opetella ulkoa tuhoeläimiä tauteja mausteyrttejä leikkokukkia leikkovihreitä ruukkukasveja perennoita puita pensaita ihan helvetisti kaikkea. kellon tullessa yhdeksän olen niin väsynyt niin väsynyt etten enää kestä, ja alan katua jokaista kertaa kun olen elämäni aikana nauranut ammattikoululaisille edes hyväntahtoisena vitsinä kaverien kesken.

eilen näin terapeuttiani ensimmäistä kertaa toukokuun jälkeen. turhautti yhtä paljon kuin aina: hän jättää täysin huomiotta tärkeät asiat vaikka kuinka yritän ottaa asiaa puheeksi, ja sitten hän haluaa väkisin vääntää asioista jotka minä olen käsitellyt loppuun asti. olemme jo sopineet että pyritään saamaan terapia päätökseen vuodenvaihteeseen mennessä, mutta oikeasti haluaisin vain laittaa hänelle viestiä että anteeksi mutta lopetan terapiakäynnit tähän kiitos ja hyvää jatkoa nyt sai riittää.

f-duurissa

kuuntelen brahmsin sellosonaatteja ja minulla on niin ikävä soittamista että itkettää.

seitsemän vuotta vietin vasemman käden sormenpäät kovettumilla ja edelleen, kahdeksan vuotta lopettamisen jälkeen, käteni painavat näkymättömiä kieliä ja vetävät olematonta jousta joka kerta kun kuulen musiikkia. näinä hetkinä vihaan vanhempiani, vihaan, vihaan sitä että heidän tukahduttava painostus sai minut murtumaan ja lopettamaan soiton; edes se että käsieni nivelet eivät todennäköisesti olisi kestäneet montaa vuotta kauempaa ei lohduta, sillä silloin olisin sentään lopettanut vasta kun en olisi fyysisesti enää kyennyt jatkamaan, olisin tiennyt tehneeni kaikkeni.

onneksi kuoro ja laulutunnit jatkuvat reilun viikon päästä, kesän mittaisen tauon jälkeen on ollut ikävä nuottitelinettä ja metronomia ja kymmeniä ja taas kymmeniä sivuja ulkoa opeteltavia nuotteja. edes jotain lohtua tähän niin helvetin hiljaiseen elämään, ei minua ole tehty vain kuuntelemaan musiikkia tunnista päivästä viikosta toiseen. jo ensi kuussa seison taas tuomiokirkossa yleisön edessä, lokakuussa yliopiston juhlasalissa ja joulukuussa on tietenkin konsertti toisensa jälkeen; eipähän ainakaan jää syksyn aikataulut tyhjiksi.

ulkona sataa kuudetta päivää.

sut mennessään

"tää on mulle ihan kamalan kiusallista, mutta parempi että tiedät, kaiken varalta."

toissapäivänä menin päivän päätteeksi maailman suloisimman ryhmänohjaajan toimistoon kertomaan vähän siitä, mitä minulle kuuluu. vuosi työkyvyttömänä, paniikkikohtauskia, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, osastojakso, lamaannuttava itseinho, terapia... soperran kaiken silmät visusti polvissani, eikä toinen onneksi katso yhtään tuomitsevasti kun vihdoin uskallan nostaa katseeni. hyvä että kerroit ja multa saat apua aina jos pyydät; kävellessäni laiduntavien lehmien vieressä bussi pysäkille on harteiltani tippunut paino jota en edes ollut tajunnut kantavani.

tänään kello soi varttia vaille kuusi ja kaikkialle sattuu - eikä vain sen takia, että pitää herätä keskellä vitun yötä. hoipertelen lääkekaapille hakemaan kuumemittarin enkä ole uskoa sen näyttämää numeroa, naputtelen äkkiä ryhmänohjaajalle tekstiviestin etten ole tänään tulossa koululle ja vajoan vielä melkein neljäksi tunniksi takaisin autuaaseen tajuttomuuteen. vähän kyllä harmittaa etten päässyt kiskomaan kumisaappaita jalkaan; eilen alkanut nuorten yrittäjien leiri oli hauskempi kuin olin osannut kuvitella, ja vaikka kaiken maailman tutustumisleikit ovatkin korneja niin vaihdoimme silti nauraen päivän päätteeksi puhelinnumeroita.

("wow sis, you've really got a type, haven't you?"
"oh, shut the hell up.")

wasting

tässä sinulle salaisuus:
ajattelen sitä sateenvarjon alla
kylmässä ja pimeässä ja yksin,
kun lisään takkaan vielä yhden halon
ja neulon vielä yhden sukan,
(kylmä kylmä kylmä,)

puolen tunnin bussimatka kotiin menee nurkassa istuen pienen muistikirjan ja kynän (sinistä mustetta, tietenkin) kanssa. kirjoitan tärisevin käsin kaikkea mitä pelkään sanoa ääneen - ihan niin kuin pienten yksityiskohtien muuttaminen tai ajatusten jakaminen säkeiksi ja kappaleiksi tekisi asioita vähemmän surullisia pelottavia todellisia. hieron meikittömiä silmiäni väsyneenä ja nousen ylös penkiltä.

välillä on sellaisia päiviä, kun ei tiedä haluaisiko huutaa ja paiskoa asioita vai vain vajota hiuksia haroen lattialle.

sweet is

"wait wait hang on a sec! i love you. that's all. you may now go to sleep."

kyyneleet nousivat silmiini puhuessani eilen illalla pikkuveljen kanssa skypessä. hän ei kertaakaan tätä ennen, ei kertaakaan koko yhdeksäntoista-ja-puolivuotisen elämänsä aikana ole sanonut minulle rakastavansa minua - suurin tunteidenosoitus on ollut miehekäs selänläpsäyshalaus ja mutisten tunnustettu so turns out you're not completely useless. kai välimatka tekee temppunsa meidän molempien aivoille: vaikka en ole ikinä oppinut ikävöimään vanhempiani niin jokin sisälläni sattuu kun ajattelen minua ja veljeä erottavia yli seitsemäätuhatta kilometriä.

onneksi ei ole hirveän paljon aikaa ajatella perheasioita. toinen koulupäivä oli vielä hullumpi kuin ensimmäinen, eksymisen ja yleisen hämmennyksen lisäksi oli ihan oikeita oppitunteja, ja ilta on mennyt opetellen tunnistamaan ulkoa muumiotautia (jota olen joka kerta vahingossa kutsua zombietaudiksi) ja kalifornianripsiäsiä ja vaikka mitä kaikkea asioita joiden olemassaololle en aikaisemmin ole suonut ajatustakaan.

(melkein en uskalla sanoa tätä, mutta olen saattanut saada kavereita koulusta. ainakin me istumme yhdessä ruokalassa ja nauramme räjähdysmäisesti lisääntyville kirvoille ja tärisemme saman sateenvarjon alla bussipysäkillä. apua, antakaa minun kelvata tällaisena, rikkinäisenä ja epävarmana ja ihan vähän paljon kauhusta kankeana.)

omakseni

"mä tykkään noista sun kengistä tässä ympäristössä, ihana kontrasti!"

nauran toisen tytön kanssa vihreille korkkareilleni traktoritallissa kierroksella koulun tilojen läpi. meitä on vain kolmetoista ja suurin osa vaikuttaa ihan mukavilta, ryhmänopettaja on maailman sympaattisin ja jokin sormenpäissäni kihisee käydessämme läpi opetussuunnitelmaa; voisinkohan minä sittenkin onnistua? kotiin päästessäni olen reipas ja kirjoitan uuden lukujärjestyksen kalenteriin ennen kuin rojahdan sohvalle tabletin ja soijakaakaolasillisen kanssa ja toivon hiljaa, kiltti kiltti kiltti aivot älkää pilatko tätä, antakaa mun jaksaa. vielä pitäisi jaksaa siivota huone ja syödä päivällistä ennen kuin jatkan unten maille - huomenna herään jo kuuden jälkeen kiskomaan työhaalarit päälle ja lähtemään peltojen keskelle.

mä pystyn tähän, mä pystyn tähän, mä pystyn tähän.

soin ja soin

"hei oikeesti. en kestä. :D aaaaaaaajfkgigkwogkrihks HUNAJAA"

kikatan pommittaessani viirua viesteillä helin sohvalla parvekkeella lattialla kaikkialla, olen tainnut menettää viimeisetkin katu-uskottavuuden rippeetkin jo kauan sitten. ihmiset ympärillä alkavat jo tulla tutuiksi ja tuntuvat oikeasti pitävän seurastani, nauramme niin katketaksemme että läikytän viiniä kädelle ja joudun nuolaisemaan ihon puhtaaksi. tietenkin on hetkiä jolloin en saa henkeä, kun pelkään muiden tuomitsevia katseita syödessäni, mutta yritän unohtaa sen kaiken - edes yhden illan ajaksi.

huomenna alkaa koulu. huomenna. koulu. minä, koulussa! melkein vuosi sairaslomaa takana ja sitä ennen kolme vuotta yliopistossa vihaten kaikkea. olen ihan kauhuissani: haluan tälle alalle, olin yksi vain kymmenestä joka sinne pääsi ja uskon oikeasti tulevani olemaan hyvä, mutta silti. mitä jos en pystykään tähän? mitä jos masennus ahdistus paniikki iskee kesken kaiken ja joudun taas lopettamaan? mitä jos entä jos sittenkin mitä jos?

olen jo ottanut unilääkkeet; vielä pitäisi pestä meikit pois, mutta tunnen kuinka aivot yrittävät jo sammua yöksi.

a holy fool

herään hiljaa ja rauhallisesti, ja muutaman autuaan sekunnin ajan olen täysin tyyni, onnellinen, siellä minne kuulunkin. sitten unimaailmastani viipyvä tuoksu katoaa ja kädelläni kohtaankin vain seinän: olen marjan kanssa jakamassani asunnossa, minun makuuhuoneessani, yhdeksänkymmentä senttimetriä leveässä sängyssäni; on perjantai, kello on kymmenen aamulla, ja minun hiukseni ovat edelleen lyhyet. suru iskee kuin nyrkki suoraan rintalastaani vasten, mutta tungen sen samaan pieneen rasiaan kaiken muunkin kanssa ja nousen ylös. uusi päivä.

ennen nukahtamista puhuin viirun kanssa asioista joita pelottaa sanoa ääneen. hän lohdutti ja sanoi suuria totuuksia, lupasi asioita joita pelottaa uskoa siussa ei oo mitän vikaa mutta ehkä teen silti parhaani. vaikka ennen niin vahva uskoni jumalaan tuntuu palaneen poroksi, jaksan silti uskoa for i know the plans i have for you siihen, että kaikella on tarkoituksensa, että kaikki johtaa parempaan.

(vaikka nykyään istunkin keskittymässä itseeni ja mieleni tyhentämiseen sen sijaan että polvistuisin ja pyytäisin parannusta, menen silti aina välillä tyhjän kirkon takapenkille istumaan. turvapaikka läpi elämän, hiljainen ja hennosti suitsukkeelta tuoksuva; täällä osaan hengittää. vihdoin noustessani sytytän marian patsaalle kynttilän, mutta enää en kumarra krusifiksille sen edessä enkä kasta sormiani vihkiveteen, en tee ristinmerkkiä enkä sano amen. olen oma herrani, oma pelastajani.)

come, stop

hoen itselleni uudelleen ja uudelleen olevani aikuinen ihminen hengitä hengitä älä kiroile ääneen älä itke vaan hengitä ja pystyväni myös käyttäytymään kuin sellainen. muistutan tällä hetkellä aivan liikaa itseäni sinä kesänä kun täytin seitsemäntoista: katkeraa kiroilua, puhelimen maanista tuijottamista ja tietokoneen edessä itkun pidättelemistä. onneksi olen vuosien varrella sattuneiden tilanteiden (pettymysten) ansiosta oppinut näyttelemään tyyntä, valehtelemaan sujuvasti kaiken olevan hyvin, pakottamaan vartaloni rennoksi ja nauramaan niin kuin kaikki olisi hyvin vaikka oikeasti haluaisin vain raadella -

tänä iltana makaan sängyllä kirjan kanssa, koira puoliksi sylissä ja säpsähtäen aina kun vieressä istuva marja kiljuu playstationissa hurisevalle battlefieldille. välillä minä sanon jotain päätöntä ja hän pörröttää hiuksiani, saa minut hymyilemään aidosti taas kerran. en tiedä mitä olen tehnyt ansaitakseni niin hyvän ystävän.

"crash and burn, mutta lähtisin ainakin rytinällä."

very slightly

piirrän käteni ja käsivarteni täyteen tähtikuvioita vaaka neitsyt vesimies lohikäärme ja toivon että ne valaisisivat yötäni, pyydän, pelastakaa minut omilta aivoiltani, pyydän