totoro, totoro

Hassua miten jotkut asiat syöpyvät ikuisuudeksi muistiin: Pokémonin ensimmäisen tuotantokauden tunnari, toisen asteen yhtälö, lukioaikaisen tyttöystävän syntymäpäivä. (Mietin aamulla ikuisuuden, että miksi maaliskuun yhdestoista kuulostaa niin kamalan tutulta päivältä, piti tarkistaa Googlesta että eihän tänään ole mikään kansallinen juhlapäivä.) Pystyn varmasti vielä eläkeläisenä sekunnin varoitusajalla alkaa laulaa ala-asteaikaisia hyppynaruriimejä.

Perjantaina on kesäkukkien tunnistustentti, en millään haluaisi lukea. Lintsasin tänään kuoroharkatkin, en sietänyt ajatusta että pitäisi katsoa lauantai-iltana minua kuin lihakimpaletta kohdellutta Kuoropoikaa silmiin.

(Ihan oikeasti, miten Kuoropoika käyttäytyi baarissa sillä tavalla? Ainahan hän on tehnyt selväksi että olen hänen mielestään hyvännäköinen, mutta ei hän ole ikinä, ikinä ennen kohdellut minua noin. Veti vyötäröstä aivan kiinni itseensä, käpälöi ja läpsi takapuoltani, yritti jatkuvasti suudella... Onneksi sain lopulta Sinin ja muut tulemaan kirjaimellisesti meidän väliin kun toinen yritti liian lähelle.)

never killed nobody

"TULET, tai ITKET JA TULET"

"NO VITTU"

Olen jo pyjama päällä lukemassa kun Sini laittaa viestiä, että nyt pitää lähteä keskustaan. Lyhyen viestisodan jälkeen kiroan ja hyppään vaatekaapille, puolen tunnin päästä olen jo matkalla bussipysäkille nahkahame päällä ja puna huulilla.

Ei minun pitänyt kuin käydä nopeasti kääntymässä, mutta jotenkin porukka vain kasvaa kun tunti venyy toiseksi ja kolmanneksi ja seitsemänneksi. Basso jytisee koko vartaloni läpi kun liikun baaritiskin ja tanssilattian väliä, minut esitellään aina taas uusille ihmisille ja hymyilen ja kohotan kulmaani ja tanssin ja tanssin ja tanssin.

(Maailman seksikkäin pieni androgyynityttö painautuneena minua vasten, kuuma kuiskaus korvaani ja käsi reidellä ja oi, tätä minulla on ollut ikävä.)

Aamulla kotona laitan nauraen Sinille viestiä, kerrankin olen tajunnut yöllä juoda tarpeeksi että herään ilman pienintäkään krapulaa. Kaivan koulukirjan esille ja laitan American Horror Storyn pyörimään televisiosta heti, kun olen poistanut puhelimestani turhat numerot.

blitzkrieg bop

Vaikka joskus tekisi mieli heittää kaikki kansiot mäkeen ja huutaa 'fuck it', niin kyllä terapia on välillä ihanaa. Ryhmässä - kunhan saan itseni vihdoin ravisteltua irti dissosiatiosta ja kykenen muodostamaan koherentteja lauseita - puhumme parisuhteista ja niiden lopettamisesta, ensimmäistä kertaa kehtaan sanoa ääneen sanoja vallasta ja manipuloinnista; tajuan samaan aikaan sen, kuinka kokonaisvaltaisesti kontrolloimisen tarve on vallannut elämäni ja sen, että toiset ryhmässä eivät katso minua vähääkään tuomitsevasti. En vieläkään oikein ole tottunut siihen, että voin olla käytännössä täysin vieraiden ihmisten ympäröimänä ja silti hengittää rauhasa.

Kun voin (ensimmäistä kertaa ihan oikeasti) puhua vapaasti, yllätyn itsekin mitä kaikkea opin itsestäni. Kaikenkattavan ahdistussateenvarjon alta löytyykin ihan uusia ja omituisia tunteita, yritän ryhmän vetäjien antamilla lappusilla eritellä pelon ja surun ja häpeän toisistaan sekä keksiä tunteelle jonkun loogisen tehtävän. Kuulostaa juuri sellaiselta typerän kliseiseltä kallonkutistukselta mille olen aina pyöritellyt silmiäni, mutta tässä tapauksessa olen ihan iloinen myöntäessäni olleeni väärässä.

I will bruise your lips,
and scar your knees
and love you too hard.

I will destroy you
in the most beautiful way possible.

And when I leave,
you will finally understand,
why storms are named after people.

- M.K., Katrina 

hei levoton tyttö

Vähän pelottaa, miten onnellinen olen ollut viimeisen kuukauden aikana. Syön ja juoksen ja nauran ja opiskelen ja laulan enkä välillä muista ollenkaan, kuinka kamala olo minulla kuuluisi olla.

down with the sickness

Aurinko paistaa ikkunan läpi sänkyyni kun avaan aamulla silmäni, tuntuu ihan kesältä. Olen vielä ihan koomassa kun käyn vessassa, ruokin kissat ja kiskon kengät jalkaan, mutta heti astuessani ulos olen täysin hereillä; neljä kilometriä hujahtaa ohi kuin huomaamatta kun keskityn musiikkiin ja puu- ja pensaslajeja paljaista rungoista tunnistamiseen.

(Seitsemäs lenkki kahdessa viikossa, ja ensimmäistä kertaa ikinä voin ylpeänä sanoa, että juoksemisella ei ole mitään tekemistä syömishäiriön kanssa. Kuuntelemalla kroppaani (epämukavuus on okei, kipu ei; epämukavuus on okei, kipu ei) ihan oikeasti nautin juoksemisesta sen sijaan että polttaisin muutaman kalorin enemmän ja haluaisin kuolla. Tuntuu typerältä sanoa ääneen asioita joiden tiedän olevan itsestäänselvyys ja tuntuu typerältä myöntää kuinka kauan on kestänyt ymmärtää itsestäänselvyys, mutta ehkä olen vain hiljaa ja nautin raittiista ilmasta ja adrenaliinista.)

Tänä iltana olisi kahden Pojan yhteissynttärit. En vielä tiedä olenko menossa, Lokki on vanhempiensa luona ja minulla on aina hiukan orpo olo isossa porukassa ilman häntä, minkä lisäksi tänään pitäisi olla selvin päin - en todellakaan ole juomassa toista kertaa yhden viikon aikana, mutta ajatus selvänä olemisesta tuntemattomien humalaisten keskellä hermostuttaa. Saa nähdä.

rangabang

Kuuntelen auton etupenkillä radiota ja nautin penkkien lämmityksestä, selitän jotain ikuisista ongelmistani ranskan kielen lausumisen kanssa kun yhtäkkiä kuski keskeyttää mut "ttuvittuvittuVITTU", tunnen renkaiden pidon pettävän ja liu'umme ja yhtäkkiä aika hidastuu -

ei vittu se menetti hallinnan mitä vittua tapahtui voi vittu toi auto muuten tulee ihan vitun nopeeta vauhtia se ei ehdi väistää mä en halua kuolla tuleekohan tästä tulemaan yhtä paljon verta kuin viimeksi onhan mulla turvavyö kunnolla kiinni veri haisee oksettavalta missäköhän kulmassa me törmätään voi vittu mua pelottaa haluan isin tänne mä en halua kuolla mä en halua kuolla mä en halua kuolla

- ja nopeutuu taas, en kuule mitään vaikka jollain tasolla tiedän että pakko kahden auton törmäyksestä on ääntä lähteä, ilmat lähtevät pihalle kun turvavyöt puristuvat rintaa vasten ja kasvoni iskeytyvät turvatyynyä vasten. Tällä kertaa en silmäni avattua näe irtileikattuja ruumiinosia mutten siltikään kykene hillitsemään paniikkia, muistot sekoittuvat nykyhetkeen ja itken aivan hysteerisesti yrittäessäni kynsiä turvavyötä irti ja pakko päästä pois pois pois pois vittu pois



Olen ihan kunnossa mutta kaikkialle sattuu, pelkään aivan kuollakseni mennä nukkumaan mutten uskalla soittaa edes satojen kilometrien päässä olevalle Lokille tai Marjalle, saati sitten jollekin joka voisi oikeasti tulla tänne katsomaan että herään kun alan unissani huutaa kauhusta. Varmasti Ässä tai joku Pojista tulisi jos pyytäisin mutta ei, en minä, en. Kello on puoli yksitoista, otan kipulääkkeet rauhoittavat lääkkeet unilääkkeet ja menen sänkyyn toivomaan parasta.

are we human

Onneksi tiesin eilen iltapäivällä itsekin ettei kotiin ahdistumaan jääminen auta yhtään missään, vaan vedin maailman sievimmän itsetehdyn hameen päälle ja lähdin mukaan kun Ässä laittoi viestiä että nyt olisi autokyyti tarjolla. Nauramme ensin Ässän vanhempien luona ja sitten muiden ihmisten kanssa jo tutuksi käyneessä soluasunnossa, Pikkuinen leikkaa hiukseni samalla kun puhun hänen siskonsa kanssa Hitlerin valtaannousun strategiasta ja muut selittävät koulusuunnitelmista ja motivaatiosta. Pelkään vaikuttavani ylimieliseltä kun kerron viettäneeni jenkkivuosieni aikana yläasteen TETin Pentagonissa, mutta he vain kyselevät lisää ja ihmettelevät kuinka erilaista elämäni on ollut. "Ja nyt mä oon amis", päätän kertomukseni nauraen, "enkä oo ikinä ollut onnellisempi." Hassua voida sanoa olevansa onnellinen yhtään minkään suhteen ja ihan oikeasti tarkoittaa sitä.

(Ensimmäistä kertaa ikinä saan myös aikaa kahdestaan Pikkuisen saman katon alla asuvan poikaystävän kanssa, ja jaksan taas kerran yllättyä kun joku ihan oikeasti haluaa puhua kanssani, kysyy neuvoa ja kuuntelee vastauksia ilman pienintäkään silmienpyörittelyä. Tavallaan surettaa miten paljon tiedän elämän huonoista puolista, mutta jos voin tiedollani auttaa edes yhtä ihmistä niin se tekee kaikesta sen arvoista.)

Pujotan sormeni täyteen sormussipsejä ja rouskutan ne yksitellen, kerrankin en inhota itseäni.

Lopulta kello alkaa olla niin paljon että minun on pakko lähteä kotia kohti jotta olen elossa tämänpäiväistä kuorokonserttia varten. Jään vielä ulko-ovellakin suustani kiinni ja missaan bussini, mutta ei kolme varttia kestävä kävelymatka edes haittaa - eihän tämä ole edes ensimmäinen tai toinen tai viides kerta kun kävelen yöllä korot jalassa kotiin. Laitan vain jo ulkomuistissa olevan äänikirjan pyörimään soittimesta ja hymyilen koko matkan kotiovelle asti.

Kissat katsovat maanisina kahta ulkona pomppivaa harakkaa ja pitävät hassua naksuvaa ääntä. One for sorrow, two for joy.

Sæglópur

Pitäisi jaksaa hymyillä, pitäisi mennä hoitamaan Aikuisten Ihmisten Asioita keskustaan ja illalla lähteä nauramaan Ässä & co:n kanssa mutta haluaisin vain käpertyä sänkyyn haukkomaan henkeä. Tunteet heittävät itsensä sekuntiviisarin tahtia puolelta toiselle, itken ja suutun ja itken vähän lisää. Vihaan itseäni koska en osaa olla miettimättä asioita, vihaan kun en osaa olla tarpeeksi kellekään, vihaan omaa vihaani ja itken ja itken.

(En muuten tiedä, mikä ihmeen "angstaa entisten perään" -viikko tässä on ollut. Spontaani Lappityttö-ahdistus nyt on suhteellisen säännöllinen asia tässä säälittävässä elämässäni, mutta olen viimeisenä kahtena yönä nähnyt unta Punapäästä. En vieläkään tiedä miksi toinen syksyllä spontaanisti lopetti viesteihin vastaamisen kun kaikki oli (ainakin minun mielestä) vallan mainiosti; aina välillä avaan puhelimeni yhteystietoluettelon ja katson hänen nimeään, harkitsen viestin laittamista, mä en ymmärrä mitä mä tein, mutten ikinä paina lähetä-nappia. En kai yksinkertaisesti ollut tarpeeksi (fiksu kaunis laiha hauska kaunis) hyvä, enhän minä ikinä ole. En tiedä.)

Juon teetä jättimäisestä mukista, huulipunani jättää kirkkaanpunaisia tahroja jälkeensä. Ehkä pitäisi lopettaa Sigur Rósin kuunteleminen tältä päivältä.

i fought the law

Luulin taas kerran ihan aikuistenoikeasti päässeeni hänestä yli, luulin kirjeen kirjoittamisen ja sen ääneen itselleni lukemisen auttaneen pidemmänkin päälle eikä vain hetkellisesti. Mutta sitten näen Lappitytön nimen Facebookissa ja sykkeeni nousee, klikkkaan linkkiä vaikka tiedän ettei pitäisi ja näkökenttäni tulvii kuvista joissa hän on niin uskomattoman onnellinen miehensä kanssa. Rintakehääni puristaa eikä minulla ole mitään toivoa estää kyyneleitä kihoamasta silmiini yritä nyt Marie pikkuhiljaa tajuta että se ei halua sua tajuksä se ei vittu halua sua sä kusit kaiken etkä enää mahda sille yhtään vitun mitään se ei halua sua se ei enää ole sun se on jonkun ruman miehen jolla on limaisen näköiset viikset sä et saa enää ikävöidä sitä sä et saa mikset sä vaan voi lopettaa tuntemista enkä ymmärrä miten neljänsadanneljänkymmenenyhdeksän päivän jälkeen minua sattuu edelleen. En ymmärrä miksi kipu ei lopu vaikka rakkaus on jo loppunut, miten voi surra suhteen päättymistä vaikka ei enää haluaisi sen jatkuvankaan?

(Kaikki ystäväni kysyvät minulta miksi en lähde viikonloppureissulle Lontooseen kun kerran rakastan kaupunkia niin paljon ja rahaakin olisi säästössä. Vastaan haluavani lähteä kerralla pidemmäksi aikaa, mutta totuus on että Lontoo on ikuisesti meidän kaupunki enkä uskalla kohdata muistoja yksin.)

god save

When you have exhausted all possibilities, 
remember this:

You haven't.

- Thomas Edison -