eva

aina välillä marjan mentyä jo nukkumaan livahdan ulos läppärin (tai tabletin tai, jos olen oikein laiskalla tuulella, puhelimen) ja tupakan kanssa lukemaan. yleensä runoutta, e. e. cummingsia bud of the bud tai sylvia plathia tai arja tiaista olen päättänyt tappaa sinut, mutta usein myös tarua sormusten herrasta tai harry potteria, välillä jopa fanfiktiota fiiliksestä riippuen ties mistä hahmoista consume me. en ole varma tietääkö marja että ylipäätään poltan enää - enhän minä enää nykyään säännöllisesti, lähinnä alkoholin kylkiäisenä enkä ikinä marjan ollessa läsnä - mutta odotan silti aina kunnes toisen makuuhuoneen ovi on jo kiinni. nyt on jo niin viileät illat että minun on pakko vetää neule päälle ennen kuin menen pihalle, mutta ei se haittaa; sisällä on niin kamalan kuuma että kolmetoista-asteinen ilma on ihan hyvää vaihtelua.

tänään kirjoitin taas ensimmäistä kertaa hetkeen, paperille tulvi sinisellä musteella sanoja lämpimistä katseista ja viileistä sormista ja öistä jotka eivät koskaan loppu.

(minusta on kamalan rauhoittavaa aamuisin pukea päälle vaatteet joiden laadusta ei ole tingitty. ei sen takia että haluaisin toisten kiinnittävän huomiota hintalappuihin sataviisikymmentä satakymmenen yhdeksänsataaviisikymmentä sataneljäkymmentä kaksisataa viisisataa, muistan aivan hyvin muiden nuorten opiskelijoiden hiljaiset silmienpyöritykset parin vuoden takaa ("onko pakko heruttaa että on kasvanut rahassa?") enkä itse halua joutua sellaisten katseiden kohteeksi, ei, minä en osta mitään mikä huutaa sadan metrin päähän stockmannin hyllyjä tai pohjoisesplanadin pieniä myymälöitä; olen vain viettänyt niin monta vuotta esittäen jotain muuta kuin mitä oikeasti olen haluan tarvitsen, että välillä on rauhoittavaa muistuttaa itseäni kuinka pitkälle olen päässyt: en enää ole itselleni (ja kaikille muille) valehteleva teini-ikäinen joka ei tiedä elämästä yhtään mitään. olen äänestänyt viisi vuotta, asun suuressa asunnossa hyvässä kaupunginosassa, käyn koiran kanssa aamulenkillä eikä minulta ikinä lopu wc-paperi tai tiskiaine kesken, käyn koulua jonne itse hain ja jossa itse haluan olla, ja avatessani vaatekaapin näen naisen enkä typerää - niin kovin typerää - pikkutyttöä.)

theme

heti aamulla noustessa stockmann ja liian kalliit farkut ja viininpunainen liivi ja j&j:n paita, takaisin tullessa en tiedä millä rahoilla ostan ensi kuussa ruokaa mutta ihan sama koska makaan niin kovin tutun talon terassilla lukemassa kirjaa auringonpaisteessa, hymyilen puhelimelleni jonkin läikähtäessä sisälläni; illalla nojatuolilla veuve clicquot ja iris x hollandica ja expelliarmus ja hiljaisia hetkiä savurenkaiden kanssa.

(en uskalla mennä nukkumaan.)

kaksikymmentäyksi tapaa

okei, me olemme juoneet puokkiin kolme pulloa punaviiniä, mutta silti - minä todella rakastan tätiäni-joka-on-myös-kummitätini. koko hänen perhettän. muistan kun vanhemman serkkuni kanssa leikimme pöydän alla nuoremman serkun ristiäisissä, muistan kun viime vuoden touko-kesäkuun vaihteessa minun ollessa täysin murtunut parisuhteen päätyttyä nuorempi serkku (joka on vähintään yhtä tunnevammanen kuin isäni ja veljeni) halasi minua ja sanoi että hänelle voi puhua jos tarvitsen korvaa, muistan kun viime jouluna setä sanoi olevansa ylpeä minusta, muistan kun puoli tuntia sitten täti sanoi ettei äitini ansaitse minua tyttäreksi tai kukaan eksäni minua omakseen... muisan sen kaiken, vaikka se olisi heille kunka merkityksetöntä tahansa.

en tiedä, mitä olen tehnyt ansaitakseni näin ihanan epäperheen, mutta jotenkin he ovat silti olleet tukenani koko elämäni, etenkin silloin kun kaikki muut (tyttöystävä vanhemmat se elämäni suurin kaikki) ovat jättäneet minut. nyt alkukesästäkin, kun minä sain paniikkikohtauksen kesken nuoremman serkun lakkiaisia, vanhemman serkun tyttöystävä vietti ties kuinka kauan puhuen minulle rauhoittavasti. jotenkin hänkin, joka ei edes ole virallisesti sukua ja on ties kuinka monta vuotta nuorempi, tuntuu perheeltä.

välttelin tätä taloa ihan turhista syistä (he tietävät syömishäiriöstäni, en siis näe heitä kolmeen kuukauteen koska häpeän sitä etten ole laihtunut) koko kesän, ette voi ymmärtää miten paljon kadun sitä nyt. täällä voin olla tasan tarkkaan oma itseni - en minä täällä edes osaisi olla kukaan muu.

you can give

välillä on kivaa olla maatilakartanolla koulussa, kun ei ihan oikeasti ole niin mitään väliä että mitä vaatteita pitää päällä. jos tulee kouluun olovaatteet päällä niin kukaan ei kato oudosti, ne kuitenkin vaihdetaan työvaatteisiin kohta; jos on työvaatteet päällä niin kukaan ei kiinnitä mitään huomiota, typeräähän se on ryömiä jossain pusikoissa (navetoista tai keittiöistä puhumattakaan) ilman niitä. kävelen aamuisin kouluun meikittä, päälläni kumisaappaat, löysät housut ja neule - eikä kukaan vilkaise kahdesti.

toinen asia mihin olen kiinnittänyt huomiota: se on oikeasti aivan helvetin sama, että kuinka paljon muut ihmiset painavat. tai siis enhän minä aikaisemminkaan ole sen kummemmin kiinnittänyt huomiota muiden painoon (paitsi silloin kun revin niistä itselleni alemmuuskomplekseja), mutta helin eilen laittama viesti en mä millään sun painosta osais sanoa mitään tommosta koska ei mun silmiin ainekaan näy mitään koskien äitini kommenttia painonnousustani, ja täysin uusi sosiaalinen ympäristö on yhtäkkiä iskenyt sen muutenkin tajuntaani. pukuhuoneiden puolitutuilla tytöillä on reidet ja vatsa ja käsivarret, eikä ne hetkauta minua yhtään sen enempää kuin huomio pituudesta tai silmien väristä - miksi he sitten välittäisivät siitä, että minä en ole kokoa 32? miksi kavereitani kiinnostaisi vyötäröni ympäryysmitta? puhumattakaan täysin tuntemattomista ihmisistä. ihan niin kuin ihmisillä ei olisi parempaa tekemistä kuin minun normaalipainostani puhuminen.

saatan ehkä alkaa tajuta että muut eivät katso minua ja naura, nyt kun vielä saisi tämän jatkuvan itseinhon raastettua pois. olen väsynyt välttelemään peilejä.

teen idle

"holy shit, tääkin tyyppi oli oikeesti mukava ja pätevä ja kaikkee. ehkä mulla on vielä toivoa, jos kaikki psyk työntekijät ei ookaan saamattomia paskoja niinku mun terapeutti ja yths:n lääkäri."

kolme vuotta olin hiljaa luullut että kaikki mielenterveystyöntekijät ovat loppujen lopuksi täysin hyödyttömiä, ainakin omassa tapauksessani. ihan kivoja, mutta joko eivät tajua tai eivät vaan osaa auttaa. nyt olen kolme kuukautta ollut julkisilla enkä ole tunnistaa itseäni; voisiko se oikeasti olla niin, että tampereen yths (ja minun terapeuttini) ei olekaan normi, vaan valitettava poikkeus? kävellessäni psykiatriselta poliklinikalta bussipysäkille laitoin hämmentyneenä viestiä helille: onko ihan tosissaan olemassa ihmisiä, jotka osaavat auttaa minua? päiväsairaalan lääkäri vaihtoi lääkkeeni sellaisiin jotka ihan oikeasti toimivat, omahoitaja osasi kuukauden ajan kysyä juuri ne oikeat kysymykset jotka saavat minut kyseenalaistamaan koko käksitykseni omasta käyttäytymisestäni, ja tänään tapaamani psykologi oli aivan uskomattoman pätevä.

ajattelen aina kaiken huonon tapahtuvan koska minä olen huono ihminen, mutta kaiken hyvän tapahtuvan ulkoisten tekijöiden takia: esimerkiksi pilasin lukion koska olin typerä paska mutta pääsin yliopistoon vain koska englantini on ulkomailla asumisen takia poikkeuksellisen hyvä. "ja siis mieti nyt", se psykologi sanoi tänään, "sä olisit voinut luovuttaa lääkkeiden suhteen ja jättää ne ottamatta, ei kukaan sua niitä pakottanut syömään joka aamu. kukaan ei pakota sua käymään terapiassa. sä olisit voinut jäädä kitumaan yliopistoon tai jäädä sairaseläkkeelle, kukaan ei pakottanut sua hakemaan ammattikouluun tai tekemään töitä sen eteen että pääset sinne. eikä niitä ystäviäkään noin vain saada, sä olisit voinut luovuttaa sosiaalisten suhteiden suhteen mutta et tehnyt niin." monta sekuntia meni ohi hänen lopetettua puhumisen ennen kuin kykenin muodostamaan minkäänlaisen vastauksen, niin pahasti hämmennyin. olen niin pitkään ollut vain sarja epäonnistumisia, tuntuu oudolta ajatella että olisin tehnyt jotain oikein.

ensimmäistä kertaa ikinä minä todellakin uskoin (uskon) jonkun sanoessa minun tehneen hyviä valintoja, valintoja jotka olen ihan itse tehnyt ja joista voin olla ylpeä. ehkä elämäni ei ole parempaa kuin puoli vuotta sitten vain sen takia että no mä nyt sain koulupaikan ja uudet lääkkeet toimii ja hoitajat kysyvät oikeat kysymykset ja marja muutti kimppaan mun kanssa; ehkä elämäni on parempaa koska minä tein valinnan hakea kouluun jonne halusin, koska minä jaksoin panostaa hoitooni vaikka takana oli vain epäonnistumisia, koska minä päätin miettiä kysymyksiä ja antaa niille vastauksia, koska minä olen niin hyvä ystävä että marja haluaa asua kanssani.

(no tulipas nyt syvällistä settiä. oikeastaan tämä päivä on ollut aika nauruntäytteinen, opin meinaan koulussa käyttämään liekinheitintä.)

you really

työhaalareita (käytännölliset mutta valitettavan rumat) ja lapioita ("mä voin ottaa ton hobittikokoisen") ja ruohonleikkureita (nauran ilosta kun vihdoin alan hallita ajettavan leikkurin) ja vaikka mitä, päästessäni kotiin olen niin poikki etten voi kuin rojahtaa sohvalle. valitettavasti gordon ramseyäkin kuunnellessa pitää tehdä töitä: pitää opetella ulkoa tuhoeläimiä tauteja mausteyrttejä leikkokukkia leikkovihreitä ruukkukasveja perennoita puita pensaita ihan helvetisti kaikkea. kellon tullessa yhdeksän olen niin väsynyt niin väsynyt etten enää kestä, ja alan katua jokaista kertaa kun olen elämäni aikana nauranut ammattikoululaisille edes hyväntahtoisena vitsinä kaverien kesken.

eilen näin terapeuttiani ensimmäistä kertaa toukokuun jälkeen. turhautti yhtä paljon kuin aina: hän jättää täysin huomiotta tärkeät asiat vaikka kuinka yritän ottaa asiaa puheeksi, ja sitten hän haluaa väkisin vääntää asioista jotka minä olen käsitellyt loppuun asti. olemme jo sopineet että pyritään saamaan terapia päätökseen vuodenvaihteeseen mennessä, mutta oikeasti haluaisin vain laittaa hänelle viestiä että anteeksi mutta lopetan terapiakäynnit tähän kiitos ja hyvää jatkoa nyt sai riittää.

f-duurissa

kuuntelen brahmsin sellosonaatteja ja minulla on niin ikävä soittamista että itkettää.

seitsemän vuotta vietin vasemman käden sormenpäät kovettumilla ja edelleen, kahdeksan vuotta lopettamisen jälkeen, käteni painavat näkymättömiä kieliä ja vetävät olematonta jousta joka kerta kun kuulen musiikkia. näinä hetkinä vihaan vanhempiani, vihaan, vihaan sitä että heidän tukahduttava painostus sai minut murtumaan ja lopettamaan soiton; edes se että käsieni nivelet eivät todennäköisesti olisi kestäneet montaa vuotta kauempaa ei lohduta, sillä silloin olisin sentään lopettanut vasta kun en olisi fyysisesti enää kyennyt jatkamaan, olisin tiennyt tehneeni kaikkeni.

onneksi kuoro ja laulutunnit jatkuvat reilun viikon päästä, kesän mittaisen tauon jälkeen on ollut ikävä nuottitelinettä ja metronomia ja kymmeniä ja taas kymmeniä sivuja ulkoa opeteltavia nuotteja. edes jotain lohtua tähän niin helvetin hiljaiseen elämään, ei minua ole tehty vain kuuntelemaan musiikkia tunnista päivästä viikosta toiseen. jo ensi kuussa seison taas tuomiokirkossa yleisön edessä, lokakuussa yliopiston juhlasalissa ja joulukuussa on tietenkin konsertti toisensa jälkeen; eipähän ainakaan jää syksyn aikataulut tyhjiksi.

ulkona sataa kuudetta päivää.

sut mennessään

"tää on mulle ihan kamalan kiusallista, mutta parempi että tiedät, kaiken varalta."

toissapäivänä menin päivän päätteeksi maailman suloisimman ryhmänohjaajan toimistoon kertomaan vähän siitä, mitä minulle kuuluu. vuosi työkyvyttömänä, paniikkikohtauskia, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, osastojakso, lamaannuttava itseinho, terapia... soperran kaiken silmät visusti polvissani, eikä toinen onneksi katso yhtään tuomitsevasti kun vihdoin uskallan nostaa katseeni. hyvä että kerroit ja multa saat apua aina jos pyydät; kävellessäni laiduntavien lehmien vieressä bussi pysäkille on harteiltani tippunut paino jota en edes ollut tajunnut kantavani.

tänään kello soi varttia vaille kuusi ja kaikkialle sattuu - eikä vain sen takia, että pitää herätä keskellä vitun yötä. hoipertelen lääkekaapille hakemaan kuumemittarin enkä ole uskoa sen näyttämää numeroa, naputtelen äkkiä ryhmänohjaajalle tekstiviestin etten ole tänään tulossa koululle ja vajoan vielä melkein neljäksi tunniksi takaisin autuaaseen tajuttomuuteen. vähän kyllä harmittaa etten päässyt kiskomaan kumisaappaita jalkaan; eilen alkanut nuorten yrittäjien leiri oli hauskempi kuin olin osannut kuvitella, ja vaikka kaiken maailman tutustumisleikit ovatkin korneja niin vaihdoimme silti nauraen päivän päätteeksi puhelinnumeroita.

("wow sis, you've really got a type, haven't you?"
"oh, shut the hell up.")

wasting

tässä sinulle salaisuus:
ajattelen sitä sateenvarjon alla
kylmässä ja pimeässä ja yksin,
kun lisään takkaan vielä yhden halon
ja neulon vielä yhden sukan,
(kylmä kylmä kylmä,)

puolen tunnin bussimatka kotiin menee nurkassa istuen pienen muistikirjan ja kynän (sinistä mustetta, tietenkin) kanssa. kirjoitan tärisevin käsin kaikkea mitä pelkään sanoa ääneen - ihan niin kuin pienten yksityiskohtien muuttaminen tai ajatusten jakaminen säkeiksi ja kappaleiksi tekisi asioita vähemmän surullisia pelottavia todellisia. hieron meikittömiä silmiäni väsyneenä ja nousen ylös penkiltä.

välillä on sellaisia päiviä, kun ei tiedä haluaisiko huutaa ja paiskoa asioita vai vain vajota hiuksia haroen lattialle.

sweet is

"wait wait hang on a sec! i love you. that's all. you may now go to sleep."

kyyneleet nousivat silmiini puhuessani eilen illalla pikkuveljen kanssa skypessä. hän ei kertaakaan tätä ennen, ei kertaakaan koko yhdeksäntoista-ja-puolivuotisen elämänsä aikana ole sanonut minulle rakastavansa minua - suurin tunteidenosoitus on ollut miehekäs selänläpsäyshalaus ja mutisten tunnustettu so turns out you're not completely useless. kai välimatka tekee temppunsa meidän molempien aivoille: vaikka en ole ikinä oppinut ikävöimään vanhempiani niin jokin sisälläni sattuu kun ajattelen minua ja veljeä erottavia yli seitsemäätuhatta kilometriä.

onneksi ei ole hirveän paljon aikaa ajatella perheasioita. toinen koulupäivä oli vielä hullumpi kuin ensimmäinen, eksymisen ja yleisen hämmennyksen lisäksi oli ihan oikeita oppitunteja, ja ilta on mennyt opetellen tunnistamaan ulkoa muumiotautia (jota olen joka kerta vahingossa kutsua zombietaudiksi) ja kalifornianripsiäsiä ja vaikka mitä kaikkea asioita joiden olemassaololle en aikaisemmin ole suonut ajatustakaan.

(melkein en uskalla sanoa tätä, mutta olen saattanut saada kavereita koulusta. ainakin me istumme yhdessä ruokalassa ja nauramme räjähdysmäisesti lisääntyville kirvoille ja tärisemme saman sateenvarjon alla bussipysäkillä. apua, antakaa minun kelvata tällaisena, rikkinäisenä ja epävarmana ja ihan vähän paljon kauhusta kankeana.)