Olin pikkuveljen ja hänen luokkalaisten kanssa baarikierroksella Sanlitunr'ssa, huomaa että suurin osa heistä ovat ns. arrogant rich white kids: yksi saa hepulin tajuttuaan ostaneensa sokeria kokaiinin sijaan, toisella on kamalan huono downer-trippi ja jostain syystä minä olen se joka päätyy häntä rauhoittelemaan. ("Breathe with me, okay? Inhale twice fast and once slowly, then exhale twice fast and once slowly. Yeah, just like that. I promise you're okay - you'll feel a bit sick for a while because you've drunk alcohol as well, but once you feel up to it we'll grab a cab and get you home, where you're gonna drink a bottle of water, take a leak, and go straight to bed, and I swear to God you'll be fine in the morning. Just breathe.") Päästyämme vihdoin pimeän taksin kautta hänen kotiovelleen asti hän katsoo minua silmiin ja kiittää, sanoo että toivottavasti kaverini ja tyttöystäväni tietävät kuinka hyvä ihminen heillä on elämässään. Nauran päin naamaa - "sorry to burst your bubble, but I'm actually completely fucking inconsequential, ask anyone who knows me" - ja kävelen veljen kanssa pakkasessa kotiin.
(Onneksi veli ei ole yhtä saatanan typerä kuin jotkut kaverinsa, hän ei suostu olemaan edes samassa pöydässä jos tietää huumeilla olevan osuus illanvietossa, saati sitten että vetäisi itse yhtään mitään. Hänhän ei koske edes tupakkaan: ei ole pelkästään koulussa siskoaan parempi. Nuorempana olin hänelle kamalan katkera, mutta nykyään olen vain niin ylpeä että välillä tuntuu kuin olisin pakahtumassa. Hyvä että jompikumpi meistä osaa elää kunnialla.)
Kotiin päästyäni syön iltapalaa, pesen meikit ja käperryn sänkyni nurkkaan itkemään. Tuijotan puhelintani ja haluan heittää sen seinää päin, vihaan itseäni kun olen niin epävarma mustasukkainen ruma lihava ei-haluttu. Completely fucking inconsequential.
perjantai 10. tammikuuta 2014
torstai 9. tammikuuta 2014
mustana maidolla kylmänä kuumana
Olemme perheen kanssa haaksirikkoutuneet Meksikonlahdelle, rannalla on nuoli oikealle "Hawaii 2500mi" ja nuoli vasemmalle "depression now". Pikkuveli ei suostu tulemaan rannalta sisälle koska vietin syntymäpäiväni Macaon kuninkaan kanssa, isi on vakuuttunut että uudessa laukussani olleet silikonikuulat ovat täynnä seitsenprosenttista kokaiiniliuosta, ja äiti on Pizza Raxissa vuorotellen ahmimassa-oksentamassa-ahmimassa-oksentamasa.
Olen vihdoin palannut takaisin Suomeen, lähden bussilla osastolle näkemään Heliä mutta häntä ei kiinnosta seurani, hän on mielummin minua laihemman tytön kanssa. Jossain vaiheessa toinen tyttö muuttuu lukioaikaiseksi tyttöystäväkseni, joka vain nauraa ja nauraa ja nauraa ennen kuin lähtee Helin kanssa suljetun makuuhuoneen oven taakse.
Joku on linkittänyt blogini Facebookiin enkä saa sitä sieltä pois, ihmiset haukkuvat minua huomiohuoraksi ja säälittäväksi läskiksi, Zen Cafén "Laiska, tyhmä ja saamaton" soi koko ajan taustalla ja äiti ilmoittaa ettei hän enää maksa lääkkeitäni tai terapiaa sen takia miten olen hänestä täällä puhunut. Viillän olkavarteni täyteen sydämenmuotoisia haavoja, kiipeän katolle ja hyppään.
Painajainen toisen perään, en edes herää niiden välissä vaan ne vain muuttuvat ja jatkuvat ja muuttuvat ja jatkuvat kunnes kello on vihdoin kymmenen ja havahdun taloudenhoitajan kolinaan viereisessä huoneessa.
(Vasta saatuani hengitykseni tasaantumaan tajuan nukahtaneeni vahingossa illalla kesken kirjan. En muista milloin olisin viimeeksi ylipäätään saanut nukahdettua ilman lääkkeitä, saati sitten vahingossa. Pakko siitä on vähintään puoli vuotta olla - muistan nukkuneeni kesällä yhden yön Helin luona ilman lääkkeitä, mutta siihen se taitaa jäädäkin. Kummaa.)
Laitan pitkästä aikaa Scandinavian Music Groupia soimaan, Missä olet Laila? on aina ollut lempilevyjäni.
Olen vihdoin palannut takaisin Suomeen, lähden bussilla osastolle näkemään Heliä mutta häntä ei kiinnosta seurani, hän on mielummin minua laihemman tytön kanssa. Jossain vaiheessa toinen tyttö muuttuu lukioaikaiseksi tyttöystäväkseni, joka vain nauraa ja nauraa ja nauraa ennen kuin lähtee Helin kanssa suljetun makuuhuoneen oven taakse.
Joku on linkittänyt blogini Facebookiin enkä saa sitä sieltä pois, ihmiset haukkuvat minua huomiohuoraksi ja säälittäväksi läskiksi, Zen Cafén "Laiska, tyhmä ja saamaton" soi koko ajan taustalla ja äiti ilmoittaa ettei hän enää maksa lääkkeitäni tai terapiaa sen takia miten olen hänestä täällä puhunut. Viillän olkavarteni täyteen sydämenmuotoisia haavoja, kiipeän katolle ja hyppään.
Painajainen toisen perään, en edes herää niiden välissä vaan ne vain muuttuvat ja jatkuvat ja muuttuvat ja jatkuvat kunnes kello on vihdoin kymmenen ja havahdun taloudenhoitajan kolinaan viereisessä huoneessa.
(Vasta saatuani hengitykseni tasaantumaan tajuan nukahtaneeni vahingossa illalla kesken kirjan. En muista milloin olisin viimeeksi ylipäätään saanut nukahdettua ilman lääkkeitä, saati sitten vahingossa. Pakko siitä on vähintään puoli vuotta olla - muistan nukkuneeni kesällä yhden yön Helin luona ilman lääkkeitä, mutta siihen se taitaa jäädäkin. Kummaa.)
Laitan pitkästä aikaa Scandinavian Music Groupia soimaan, Missä olet Laila? on aina ollut lempilevyjäni.
osaan laulaa kuin enkeli
ja samalla en ollenkaan,
itken elokuvissa
mutta kotona en uskalla
keskiviikko 8. tammikuuta 2014
pause
Ulkonäkösäädön aika, älkää hämmentykö temppuilevasta asettelusta ja omituisista väreistä!
//Ping, valmis. Herrajumala, isoja alkukirjaimia.
//Ping, valmis. Herrajumala, isoja alkukirjaimia.
supermassive black hole
Innostuessani kunnolla jostain asiasta menen aina sanoissa sekaisin, unohdan kirjaimia tavuja sanoja välistä ja änkytän ja olen yleisellä tasolla nolo, en tiedä ajattelenko nopeammin kuin suu pysyy mukana vai onko suu liian nopea aivoille mutta joka tapauksessa - tärisen innosta ja käteni heiluvat puheen mukana ja äiti yrittää pidätellä naurua. "Sua on ihan uskomatonta kattoa vierestä kun tunnet niin paljon", hän sanoo kun vihdoin puhkeaa nauruun; meillä on kerrankin oikeasti hyvä aamu minä vastaan naama leveään hymyyn väännettynä ("Onks tää muka jokin yllätys että mä vähän tykkään kirjoista, mä joka muistaakseni menin ala-asteella laskuissa sekaisin kahdenkymmenennenseitsemännen Azkabanin vangin lukukerran jälkeen?") ja levittäydyn lattialle makaamaan. Lojun siinä yli tunnin, puhumme Agatha Christien luokkaerittelystä, Poirot'n ja Hastingsin suhteesta verrattuna Holmesin ja Watsonin suhteeseen, modernin salapoliisikirjallisuuden hyvistä ja huonoista puolista, siitä mikä tekee Tolkienista ja Rowlingista niin suuria poikkeuksia tyylilajissa jota emme kumpikaan normaalisti siedä, Jane Austenin naiskuvasta, postmodernin kirjallisuuden kliseistä, BBC:n adaptioden täydellisyydestä ja lopulta uusimman Sherlock-kauden finaaliin liittyvistä teorioista. (Minä ja äiti emme ole samaa mieltä monesta asiasta, mutta rakkaus Mark Gatissin käsikirjoituksia kohtaan palaa hänessä melkein yhtä voimakkaana kuin minussa. Melkein.)
Nyt on keskiviikko; huomenna käyn lankakaupassa, perjantaina lähden pikkuveljen kanssa ulos, lauantaina mitä todennäköisimmin poden krapulaa, ja sunnuntaina lennän taas kerran Mongolian ja Siperian yli. Kotiin kotiin kotiin kotiin.
tiistai 7. tammikuuta 2014
maanantai 6. tammikuuta 2014
pretty vacant
"siis etkö sä tajua että sä et voi puhua tyttärelles tolleen? etkö sä ihan oikeasti ymmärrä että mun ei oo pakko kuunnella tollasta yhtään keneltäkään, saati sitte mun äidiltä?"
eilen äiti oli passiivis-agressiivinen marttyyri kerran liikaa, ja ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen minä ihan oikeasti huudan. kerron äidille ihan oikeasti mitä mieltä olen hänen käytöksestään minua kohtaan ja silti minä olen taas se joka on illalla yksin huoneessaan itkien - äiti on viaton uhri ja minä hirviö joka ylireagoi kaikkeen. en jaksa tätä samaa paskaa vuodesta toiseen, haluaisin kovasti nähdä kiinan muurin kesällä mutta en tiedä kykenenkö tulemaan tänne enää. isi tulee suomeen pari kertaa vuodessa työmatkoille ja veli aloittaa yliopiston joko suomessa tai skotlannissa tänä syksynä, ehkä se riittää minulle. en ainakaan enää ikinä tule näin pitkäksi aikaa, luulisi että viime vuoden kuukauden reissun jälkeinen totaaliromahdus olisi opettanut kuinka fiksua on olla äidin seurassa muutamaa päivää pidempää.
(isi lähti puoli seitsemältä töihin, veli puoli kahdeksalta kouluun, äiti yhdeksältä hammaslääkärille. kun ulko-ovi kolahti kolmannen kerran hiivin ylimpään kerrokseen, kävelen sydän tykyttäen käytävän ja vanhempien makuuhuoneen läpi heidän kylpyhuoneeseensa. vedän vaa'an esille kaapin alta, riisun vaatteeni ja astun päälle. vihaan itseäni.)
haluaisin kovin matkustaa takaisin edinburghiin, kiivetä arthur's seatin huipulle ja katsoa vanhaa kaupunkia. tai ehkä pariisiin, viettää viisi tuntia louvressa suomatta ajatustakaan maailman yliarvostetuimmalle maalaukselle ja illalla mennä boulevard de clichylle kiertämään kellarikerroskauppoja. edinburgh, pariisi, brysseli, canterbury, lontoo, san francisco, lontoo, lontoo, lontoo, välillä minulla on niin ikävä lontoota etten tiedä mitä tehdä, jokainen solu kehossani huutaa lentolippujen ja halpojen hostellien perään.
eilen äiti oli passiivis-agressiivinen marttyyri kerran liikaa, ja ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen minä ihan oikeasti huudan. kerron äidille ihan oikeasti mitä mieltä olen hänen käytöksestään minua kohtaan ja silti minä olen taas se joka on illalla yksin huoneessaan itkien - äiti on viaton uhri ja minä hirviö joka ylireagoi kaikkeen. en jaksa tätä samaa paskaa vuodesta toiseen, haluaisin kovasti nähdä kiinan muurin kesällä mutta en tiedä kykenenkö tulemaan tänne enää. isi tulee suomeen pari kertaa vuodessa työmatkoille ja veli aloittaa yliopiston joko suomessa tai skotlannissa tänä syksynä, ehkä se riittää minulle. en ainakaan enää ikinä tule näin pitkäksi aikaa, luulisi että viime vuoden kuukauden reissun jälkeinen totaaliromahdus olisi opettanut kuinka fiksua on olla äidin seurassa muutamaa päivää pidempää.
(isi lähti puoli seitsemältä töihin, veli puoli kahdeksalta kouluun, äiti yhdeksältä hammaslääkärille. kun ulko-ovi kolahti kolmannen kerran hiivin ylimpään kerrokseen, kävelen sydän tykyttäen käytävän ja vanhempien makuuhuoneen läpi heidän kylpyhuoneeseensa. vedän vaa'an esille kaapin alta, riisun vaatteeni ja astun päälle. vihaan itseäni.)
haluaisin kovin matkustaa takaisin edinburghiin, kiivetä arthur's seatin huipulle ja katsoa vanhaa kaupunkia. tai ehkä pariisiin, viettää viisi tuntia louvressa suomatta ajatustakaan maailman yliarvostetuimmalle maalaukselle ja illalla mennä boulevard de clichylle kiertämään kellarikerroskauppoja. edinburgh, pariisi, brysseli, canterbury, lontoo, san francisco, lontoo, lontoo, lontoo, välillä minulla on niin ikävä lontoota etten tiedä mitä tehdä, jokainen solu kehossani huutaa lentolippujen ja halpojen hostellien perään.
lauantai 4. tammikuuta 2014
sinua, kevytmelankolia
yhtäkkiä minua pelottaa aivan kamalasti takaisin suomeen lähteminen, vaikka siihen on vielä kahdeksan päivää aikaa. olen ensi viikon sunnuntai-iltana kotona ja heti maanantaina pitää olla kunnon ihminen, ahkera koululainen; hitot mistään jetlagista, hitot äidin seurasta toipumisesta, hitot marjan ja kissojen seurasta nauttimisesta, minä olen reipas tyttö ja kompuroin suoraan ovesta ulos elämään johon en ole valmis.
heti ensimmäiseksi maanantaiaamuna on ryhmänohjaajan henkilökohtaiset keskustelut: minun pitää selittää miksi olin niin paljon sairaana syyslukukauden aikana (kahden vuoden on-and-off sairaslomailun jälkeen koulunkäynti stressaa niin paljon että jo valmiiksi heikko immuunijärjestelmä sanoo itsensä kokonaan irti) ja milloin aion suorittaa kaksi rästissä olevaa tenttiä (haluaisin niin kovin päästä rästeistä eroon muttakun ahdistaa ahdistaa ahdistaa) ja haluanko erikoistua kukkakauppaan vai puutarhamyymälään tai haluanko ehkä yrittäjäksi (en tiedä en tiedä en tiedä olen naurattavan huono ihan kaikessa ei minusta tule ikinä mitään) ja miltä minusta nyt ensimmäisen lukukauden jälkeen tuntuu (olin kuolla paineeseen stressiin väsymykseen ihan koko ajan ja se oli vain neljä kuukautta, kevätlukukausi on kuusi kuukautta enkä tiedä miten selviän hengissä). pitää hymyillä nauraa iloita kun näkee luokkatytöt kolmen viikon loman jälkeen - nepparia ja nekkua minulla on kyllä ihan oikeasti ollut ikävä, mutta mitä sanon heille kun he kysyvät että miten kiinassa sujui? (no mitäs siellä, sain pahimmat ahdistuskohtaukset ja näin kamalimmat painajaiset miesmuistiin, ja äitini muistutti minua säännöllisin väliajoin että miksi haluan kuihduttaa itseni hengiltä. mutta oli ihan kiva päästä shoppailemaan.) en halua vastata heidän kysymyksiin, olen niin kyllästynyt valehtelemaan aina kun minulta kysytään että mitä kuuluu.
samana maanantaina alkaa varsinaisen dkt-terapian yksilökäynnit (ai niin niistäkin pitää kertoa ryhmänohjaajalle, ihan niin kuin minulla ei olisi tarpeeksi hävettävää) ja ryhmäkin kai joskus, tiistaina jatkuu kuoro ja keskiviikkona on sekä töitä että yksityiset laulutunnit, pitää olla yhteyksissä slovakialaisen kuoron edustajan kanssa ja alkaa järjestellä kevään viikonloppuharjoituksia ja konsertteja, pakko pakko pakko laihtua jotta mahdun toukokuussa punaiseen ril'sin iltapukuuni, niin ja pitää löytää maalis-huhti-toukokuuksi työssäoppimispaikka, en saa henkeä en saa henkeä en saa henkeä
heti ensimmäiseksi maanantaiaamuna on ryhmänohjaajan henkilökohtaiset keskustelut: minun pitää selittää miksi olin niin paljon sairaana syyslukukauden aikana (kahden vuoden on-and-off sairaslomailun jälkeen koulunkäynti stressaa niin paljon että jo valmiiksi heikko immuunijärjestelmä sanoo itsensä kokonaan irti) ja milloin aion suorittaa kaksi rästissä olevaa tenttiä (haluaisin niin kovin päästä rästeistä eroon muttakun ahdistaa ahdistaa ahdistaa) ja haluanko erikoistua kukkakauppaan vai puutarhamyymälään tai haluanko ehkä yrittäjäksi (en tiedä en tiedä en tiedä olen naurattavan huono ihan kaikessa ei minusta tule ikinä mitään) ja miltä minusta nyt ensimmäisen lukukauden jälkeen tuntuu (olin kuolla paineeseen stressiin väsymykseen ihan koko ajan ja se oli vain neljä kuukautta, kevätlukukausi on kuusi kuukautta enkä tiedä miten selviän hengissä). pitää hymyillä nauraa iloita kun näkee luokkatytöt kolmen viikon loman jälkeen - nepparia ja nekkua minulla on kyllä ihan oikeasti ollut ikävä, mutta mitä sanon heille kun he kysyvät että miten kiinassa sujui? (no mitäs siellä, sain pahimmat ahdistuskohtaukset ja näin kamalimmat painajaiset miesmuistiin, ja äitini muistutti minua säännöllisin väliajoin että miksi haluan kuihduttaa itseni hengiltä. mutta oli ihan kiva päästä shoppailemaan.) en halua vastata heidän kysymyksiin, olen niin kyllästynyt valehtelemaan aina kun minulta kysytään että mitä kuuluu.
samana maanantaina alkaa varsinaisen dkt-terapian yksilökäynnit (ai niin niistäkin pitää kertoa ryhmänohjaajalle, ihan niin kuin minulla ei olisi tarpeeksi hävettävää) ja ryhmäkin kai joskus, tiistaina jatkuu kuoro ja keskiviikkona on sekä töitä että yksityiset laulutunnit, pitää olla yhteyksissä slovakialaisen kuoron edustajan kanssa ja alkaa järjestellä kevään viikonloppuharjoituksia ja konsertteja, pakko pakko pakko laihtua jotta mahdun toukokuussa punaiseen ril'sin iltapukuuni, niin ja pitää löytää maalis-huhti-toukokuuksi työssäoppimispaikka, en saa henkeä en saa henkeä en saa henkeä
perjantai 3. tammikuuta 2014
(välisoitto)
"how on earth do you do that?"
"what?"
"how do you always get down before me, even if i have a massive headstart?"
"magic. and, well, proper technique. but mostly magic."
tätä varten talvet on tehty, tätä varten jaksan tuhannet vaatekerrokset ja iänikuisen liukastelun ja jatkuvasti vuotavan nenän. jalat yhteen polvet koukkuun paino ulkojalan sisäreunalle tuuli kasvoja vasten kuinkakohan nopeasti oikeasti menen, kiidän laskettelukeskuksen jyrkintä rinnettä alas enkä keskity mihinkään muuhun kuin adrenaliiniin ja tasapainoon. en ole samanlailla luonnonlahjakkuus kuin vanhempani, puhumattakaan maajoukkuetasoa olevasta enostani, mutta silti - tämä on yksi niistä harvoista asioista, joissa tiedän olevani todella, todella hyvä.
(puhumattakaan siitä minkälaiset kiksit olen aina saanut vauhdista. ihan sama onko se sukset vai vuoristorata vai moottoripyörä, miten tämä saadaan menemään nopeammin?)
olen täynnä levotonta, värisevää energiaa, niin kuin aina mäkipäivän jälkeen. haluan tanssimaan, haluan kädet lanteilleni ja kuuman hengityksen kasvojani vasten ja basson sykkeen rintakehääni, mutta heli on niin kovin kaukana ja minä olen jumissa tässä helvetin talossa.
"what?"
"how do you always get down before me, even if i have a massive headstart?"
"magic. and, well, proper technique. but mostly magic."
tätä varten talvet on tehty, tätä varten jaksan tuhannet vaatekerrokset ja iänikuisen liukastelun ja jatkuvasti vuotavan nenän. jalat yhteen polvet koukkuun paino ulkojalan sisäreunalle tuuli kasvoja vasten kuinkakohan nopeasti oikeasti menen, kiidän laskettelukeskuksen jyrkintä rinnettä alas enkä keskity mihinkään muuhun kuin adrenaliiniin ja tasapainoon. en ole samanlailla luonnonlahjakkuus kuin vanhempani, puhumattakaan maajoukkuetasoa olevasta enostani, mutta silti - tämä on yksi niistä harvoista asioista, joissa tiedän olevani todella, todella hyvä.
(puhumattakaan siitä minkälaiset kiksit olen aina saanut vauhdista. ihan sama onko se sukset vai vuoristorata vai moottoripyörä, miten tämä saadaan menemään nopeammin?)
olen täynnä levotonta, värisevää energiaa, niin kuin aina mäkipäivän jälkeen. haluan tanssimaan, haluan kädet lanteilleni ja kuuman hengityksen kasvojani vasten ja basson sykkeen rintakehääni, mutta heli on niin kovin kaukana ja minä olen jumissa tässä helvetin talossa.
torstai 2. tammikuuta 2014
oboe
en kestä äitiä, saatanan tekopyhä itsekeskeinen marttyyri, haluan pois täältä pois pois pois pois pois pois, miksi kuvittelin ihan oikeasti jaksavani häntä kolme viikkoa, haluan pois
(päässäni pyörii kaikki ne asiat jotka haluaisin huutaa hänelle
etkö sä tajua että mä en halua olla täällä, olisin mielummin ollut joulun yksin, välillä mua hävettää olla sun tytär, mä haluan pois tästä koko vitun maasta, välillä sun sanat saa mut haluamaan paastota oksentaa oksentaa hakata viiltää tappaa itseni etkö sä äiti tajua itsemurha självmord selvdrap enesetapp samobójstwo suicide suicido suicidum suizid selbstmord freitod jisatsu qīngshēng zìshā TAPPAA ITSENI
mutta pysyn hiljaa, tuijotan sylissäni nyrkkeihin puristuvia käsiä ja pidättelen itkua.)
pois
(päässäni pyörii kaikki ne asiat jotka haluaisin huutaa hänelle
etkö sä tajua että mä en halua olla täällä, olisin mielummin ollut joulun yksin, välillä mua hävettää olla sun tytär, mä haluan pois tästä koko vitun maasta, välillä sun sanat saa mut haluamaan paastota oksentaa oksentaa hakata viiltää tappaa itseni etkö sä äiti tajua itsemurha självmord selvdrap enesetapp samobójstwo suicide suicido suicidum suizid selbstmord freitod jisatsu qīngshēng zìshā TAPPAA ITSENI
mutta pysyn hiljaa, tuijotan sylissäni nyrkkeihin puristuvia käsiä ja pidättelen itkua.)
pois
keskiviikko 1. tammikuuta 2014
and a happy
ensimmäinen tammikuuta kaksituhattajaneljätoista, kuulostaa ihan omituiselta. tammikuut ovat aina täysin absurdeja, täynnä värisevää energiaa joka ei oikein tiedä minne purkautua.
tajusin yöllä pitäneeni ensimmäistä kertaa ikinä kaikki (molemmat) uudenvuodenlupaukseni. mietin hymisten jotain sopivaa tälle vuodelle ja luulen keksineeni, osa hyväntahtoisia vitsejä marjan kanssa ja osa niin yksityisiä etten edes kirjoita niitä ylös minnekään - minä tiedän ne, ja se riittää.
(olin eilen junassa tukehtua nauruun: ulkona jättimäisellä mainoskyltillä oli hanzi-rykelmän keskellä sanat joilla ässä nauratti minua parveketupakoiden ajan koko viime kesän, kun olin tukehtua epävarmuuteen ja yli äyräiden vyöryviin tunteisiin. hassua miten jotkut asiat muuttuvat niin paljon ja jotkut eivät ikinä muutu miksikään, laitan viestiä että muistuttaa minua parvekepurkautumaan kun seuraavan kerran vietän iltaa hänen ja helin luona.)
(välillä ystäviä löytää odottamattomista tilanteista, ja joistain odottamattomista tilanteista ei voi selvitä ystävystymättä.)
ensimmäinen tammikuuta. hassua. veli tilaa viereisessä huoneessa puhelimessa meille ruokaa, aurinko paistaa ulkona ja valkoinen kulkukissa mouruaa naapureiden pihalla, pekingin saastetasot ovat tänään niin korkealla että kaikki on sumeaa mutta tiedän kirkkaana päivänä vuoriston näkyvän juuri tuosta.
(ajattelen mustekaloja ja hymyilen, haluaisin jo takaisin suomeen.)
tajusin yöllä pitäneeni ensimmäistä kertaa ikinä kaikki (molemmat) uudenvuodenlupaukseni. mietin hymisten jotain sopivaa tälle vuodelle ja luulen keksineeni, osa hyväntahtoisia vitsejä marjan kanssa ja osa niin yksityisiä etten edes kirjoita niitä ylös minnekään - minä tiedän ne, ja se riittää.
(olin eilen junassa tukehtua nauruun: ulkona jättimäisellä mainoskyltillä oli hanzi-rykelmän keskellä sanat joilla ässä nauratti minua parveketupakoiden ajan koko viime kesän, kun olin tukehtua epävarmuuteen ja yli äyräiden vyöryviin tunteisiin. hassua miten jotkut asiat muuttuvat niin paljon ja jotkut eivät ikinä muutu miksikään, laitan viestiä että muistuttaa minua parvekepurkautumaan kun seuraavan kerran vietän iltaa hänen ja helin luona.)
(välillä ystäviä löytää odottamattomista tilanteista, ja joistain odottamattomista tilanteista ei voi selvitä ystävystymättä.)
ensimmäinen tammikuuta. hassua. veli tilaa viereisessä huoneessa puhelimessa meille ruokaa, aurinko paistaa ulkona ja valkoinen kulkukissa mouruaa naapureiden pihalla, pekingin saastetasot ovat tänään niin korkealla että kaikki on sumeaa mutta tiedän kirkkaana päivänä vuoriston näkyvän juuri tuosta.
(ajattelen mustekaloja ja hymyilen, haluaisin jo takaisin suomeen.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)